Kalevalaseura palkitsi kymmenen kulttuuriperinnön alalla ansioitunutta henkilöä

Kalevalaseuran hallitus on myöntänyt Kekrinpäivän tunnustuspalkinnot kymmenelle suomalaisen kulttuurin ja kulttuuriperinnön parissa ansioituneelle tutkijalle, taiteilijalle ja asiantuntijalle. Palkinnot jaettiin Kalevalaseuran kekrinpäivän seminaarissa Helsingin kirjamessuilla lauantaina 26. lokakuuta.

Tanssija-koreografi, akateemikko Marjo Kuuselalle myönnettiin palkinto arvokkaasta työstä taiteen ja kulttuurin alalla. Kuusela on pitkällä ja monipuolisella urallaan risteillyt mutkattomasti tanssin eri lajien välillä. Tieteen parista Kalevalaseura palkitsi akateemikko Arvo Krikmannin ja professori Ulrika Wolf-Knutsin. Akateemikko Arvo Krikmann on arvostettu virolainen kansanperinteen tutkija. Ulrika Wolf-Knuts on puolestaan aktiivinen ja tuottelias suomalainen folkloristi, jonka kiinnostuksen kohteita ovat kansanusko, suomenruotsalainen folklore, identiteetti ja nostalgia.

Kalevalaseura myönsi nuoren taiteilijan palkinnon Mustarinda-seuran perustajille Alma Heikkilälle ja Antti Majavalle. Hyrynsalmella toimivan Mustarinda-seuran tavoitteena on edistää luonnon ja kulttuurin monimuotoisuutta sekä tukea kestävään kehitykseen sitoutuvaa elämäntapaa ja hankkeita taiteen keinoin. Paljakanvaaran entinen kyläkoulu toimii seuran kansainvälisenä taiteilijaresidenssinä ja näyttelypaikkana.

Perinteen taitajien ja tallentajien palkinnon sai viisi henkilöä: Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkiston aineistoja kartuttaneiden Anneli Hietalan, Elvi Löhösen, Niilo Rytkösen sekä Pirkko Äyräksen laajat kirjoituskokoelmat tarjoavat suomalaista maailmakuvaa, elämäntapaa ja perinnettä tutkivalle kiinnostavan lähdeaineiston. Aunuksenkarjalan kielellä sanoittava laulaja-lauluntekijä Santtu Karhu palkittiin ennakkoluulottomasta tavastaan vaalia karjalaista perinnettä rockmusiikin keinoin.

Kalevalaseura on vuodesta 1965 saakka jakanut vuosittain Kekrinpäivän tunnustuspalkinnot suomalaisen kulttuurin ja kulttuuriperinnön parissa ansioituneille henkilöille. Palkintokategorioita on kolme: varttuneet tutkijat ja taiteilijat, nuoret tutkijat ja taiteilijat sekä perinteentaitajat ja -tallentajat.

Palkintoperustelut

Palkinnot arvokkaasta työstä tieteen, taiteen ja kulttuurin alalla

Arvo Krikmann
Akateemikko Arvo Krikmann (s. 1939) on virolaisen folkloristiikan ”grand old man”, suomalaisten folkloristien arvostama virolaisen kansanperinteen tutkija. Hänen perehtyneisyytensä sananparsiin, fraseologiaan, idiomeihin, arvoituksiin ja kansanhuumoriin on tuottanut useita teoksia. Krikmann on toiminut kannustavana opettajana ja lukuisten väitöskirjojen ohjaajana Tarton yliopistossa, tutkimusryhmien ja julkaisuhankkeiden johtajana Eesti Kirjandusmuuseumissa sekä luotsannut ensimmäistä virolaista humanistisen alan tutkimuksen huippuyksikköä, Kulttuurihistorian ja folkloristiikan keskusta. Viron Tiedeakatemian jäseneksi hänet valittiin vuonna 1997.

Krikmannin yhteistyö suomalaisten sananparsitutkimuksesta kiinnostuneiden tutkijoiden kanssa alkoi jo 1970-luvulla. Hän kuului akateemikko Matti Kuusen kokoamaan ryhmään, jonka työn tuloksena ilmestyi vuonna 1985 laaja vertaileva tutkimus Proverbia Septentrionalia itämerensuomalaisista sananlaskuista. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran pääsihteerin Urpo Vennon aloitteesta ja Arvo Krikmannin johtamana pääsi käyntiin Tartossa 1990-luvun lopulla työryhmä, joka digitoi muutamassa vuodessa 34-osaisen teossarjan Suomen Kansan Vanhat Runot. Tämän työn saavutuksena kalevalamittaisen laulurunoutemme keskeisin aineisto, 89 000 runotekstiä, on nyt verkossa kaikkien luettavissa.

2000-luvulla Krikmann on palannut huumorintutkimuksen pariin. Hän on kirjoittanut artikkeleita lingvistisistä huumoriteorioista, kaskujen ja vitsien rakenteista ja etnisestä huumorista sekä julkaissut antologian Stalin-aiheisesta huumorista internetissä (2004). Lisäksi hän on toimittanut yhdessä Liisi Lainesten kanssa vuonna 2009 kirjan sosialistisesta, jälkisosialistisesta ja ei-sosialistisesta huumorista.

Marjo Kuusela
Akateemikko Marjo Kuusela (s. 1946) on suomalainen tanssija, koreografi ja ohjaaja. Hän tekee töitä mutkattomasti nykytanssin, baletin ja kansantanssin parissa. Monet Kuuselan tanssiteoksista perustuvat suomalaisen kirjallisuuden klassikoihin. Vuonna 2013 Kuusela ohjasi Kansallisbalettiin uuden version vuonna 1980 tekemästään Seitsemän veljestä -koreografiasta.

Kuusela tunnetaan Tanssiteatteri Raatikon kantavana voimana. Raatikkoon johtaneista tanssin uudistamistarpeista Kuusela on kertonut muun muassa seuraavasti: ”Me halusimme tehdä tanssia, jossa tavallisen ihmisen tajunta ja ajatusmaailma avautuisi iloineen ja suruineen. Että miehillä olisi sepalus ja naiset olisivat pääosassa. Kutsuimme tätä tanssirealismiksi.” Kuusela oli ideoimassa ja toteuttamassa myös Täydenkuun tanssit -festivaalia Pyhäjärvelle 1990-luvun alkuvuosina.

Tuottelias tanssija-koreografi ja pedagogi on vieraillut muun muassa Kansallisbaletissa ja Helsingin Kaupunginteatterin tanssiryhmässä, jonka johtajana hän työskenteli 1990-luvulla. Kuusela toimi Teatterikorkeakoulun tanssitaiteen laitoksella koreografian professorina 1995–2008. Taiteen akateemikon arvonimi hänelle myönnettiin vuonna 2009. Hänet on palkittu niin Pro Finlandia -mitalilla kuin taiteen valtionpalkinnolla.

Kun Marjo Kuuselan toimintaa tanssin alalla on eri yhteyksissä luonnehdittu, usein toistuvia määreitä ovat olleet monipuolisuus sekä totunnaisten rajojen ylittämisen rohkeus ja taito. Tästä yhtenä osoituksena on hänen tanssinsa marketin siivoojana, ”työläisnaisena” Christel Sundbergin eli Chisun musiikkivideolla Kohtalon oma (2011). Koska tanssi Kuuselan näkemyksen mukaan voi olla kaikkialla, se on kaikkialla.

Ulrika Wolf-Knuts
Ulrika Wolf-Knuts (s. 1947) on suomalainen folkloristi. Hän toimi Donnerin instituutissa uskonnon- ja kulttuurihistorian tutkijana vuosina 1972–1976. Vuonna 1985 hänet nimitettiin folkloristiikan lehtoriksi Åbo Akademissa ja vuonna 2003 folkloristiikan professoriksi. Hän on toiminut Pohjoismaisen kansanrunousinstituutin NIFin puheenjohtajana ja aikakauskirja Arvin päätoimittajana.

Ulrika Wolf-Knuts on tuottelias tutkija, jonka kiinnostuksen kohteita ovat muun muassa kansanusko, suomenruotsalainen folklore ja identiteetti sekä nostalgia. Eräs läpikäyvä teema hänen tuotannossaan on ollut ihmisen ja pirun sekä heidän yhteisten intressiensä folkloristinen tarkastelu, mikä oli myös hänen väitöskirjansa aihe. Tätä tematiikka hän on laajentanut monissa artikkeleissaan koskemaan yleensä ihmisen ja ympäristön suhteen uskomuksellisia, tiedollisia ja rituaalisia konstruktioita.

Wolf-Knuts on pitänyt kiitettävästi yllä suomalaisen ja skandinaavisen perinteentutkimuksen yhteyksiä aina 80-luvulta saakka ja on ollut myös täällä kotimaassa alan ruotsin- ja suomenkielisten toimijoiden aktiivinen yhdyshenkilö. Hän on ottanut aktiivisesti osaa ja kantaa kulloinkin ajankohtaisiin tutkimuskeskusteluihin kansainvälisillä foorumeilla ja liittynyt näin omalla esimerkillisellä tavallaan suomalaisen folkloristiikan ajantasaiseen traditioon.

Nuoren taiteilijan palkinto

Mustarinda-seura ry
Mustarinda-seura on vuonna 2010 rekisteröity yhdistys, jonka toiminnan lähtökohtana on edistää luonnon ja kulttuurin diversiteettiä, tuoda yhteen nykytaide ja ekologia sekä tukea kestävään kehitykseen sitoutuvaa elämäntapaa ja hankkeita. Seuran perustajajäsenet ovat kuvataiteilijat Alma Heikkilä (s. 1984) ja Antti Majava (s. 1977). Seuran toiminta keskittyy Hyrynsalmelle, Kainuuseen, jossa sen käytössä on Paljakanvaaran entinen kyläkoulu, nykyisin ympärivuotisesti toimiva kansainvälinen taiteilijaresidenssi ja näyttelypaikka Mustarinda-talo.

Lyhyen toimintansa aikana seura on toteuttanut lähtökohdiltaan tinkimättömiä nykytaiteen näyttelyitä, osallistunut paikallisen luontomatkailun kehittämiseen ja luonut yhteyksiä kainuulaisiin kulttuuritoimijoihin ja paikalliseen väestöön. Seura on nostanut esiin globaaleja ympäristöön liittyviä kysymyksiä ja osoittanut ajankohtaisuuttaan paikallisarjen tasolla, mistä yhtenä esimerkkinä toimii thaimaalaisten marjanpoimijoiden aseman käsittely taidenäyttelyn keinoin ja keskustelutilaisuuksissa.

Mustarinda-seura toimii kaikkien ennakkoluulojen vastaisesti tyhjentyvässä maaseutumiljöössä Paljakan luonnonpuiston laidalla, kymmenien kilometrien päässä lähimmistä asutuskeskuksista. Juuri alueen luonto, suojelualueen ikimetsä ja toisaalta yhtä olennaisesti kainuulaista luontoa merkitsevä metsäteollisuuden jälki, luovat Mustarindalle poikkeukselliset lähtökohdat kehittää toimintaa omiin arvoihinsa nojautuen, yleisöään herätellen. Mustarinda-seura palaa tässä ajassa taiteilijan ikiaikaiseen tehtävään luonnon ja ihmisen välisen yhteyden ylläpitäjänä, luontoon johdattelijana, arvokeskustelun ylläpitäjänä.

Perinteen taitajien ja tallentajien palkinnot

Anneli Hietala
Anneli Hietala (o.s. Rämä, s. 1934) lähetti ensimmäisen kertomuksensa Kansanrunousarkistoon vuonna 1995. Hän on paitsi sana- myös kuvataiteilija ja Muuramen taideseuran kantavia voimia. Kuluvalla vuosituhannella hän on ollut Kansarunousarkiston luottovastaajia, kolmen neljän keruuvastauksen keskimääräisellä vuositahdilla. Viimeisimpinä saapuivat terveysaiheinen elämäkerta viime vuonna ja ”Mitä söin tänään?” -ruokapäiväkirja huhtikuussa 2013. Monien kirjoitusten erikoisvahvuutena on ollut sukupolvinäkökulma: Hietala on kuvannut kysyttyjä aiheita vähintään kahdelta aikakaudelta, omaa lapsuusaikaa ja omien lasten kokemaa vertaillen.

Hevostarinakeruuseen Anneli Hietala on kuvaillut lapsuuden rekikyydit joulukirkkoon, puutalkoot, hevosapteekin pidon, samoin ojaanajon ja hevosten pelon. Eksymiskokemus-kyselyssä hän väitti eksyvänsä niin metsässä, kaupungeissa, hotelleissa kuin laivoissakin ja olevansa huono lukemaan karttaa. Jälleenrakennusajan kirjoituksessaan Hietala, jonka isä kuoli talvisodassa, ilmoittaa olevansa ”avoin läpättäjä”, joka on aina puhunut kokemuksistaan. Kansanrunousarkistolle ja lähihistoriamme tutkijoille tällaiset ihmiset ovat kullan arvoisia. Avautuminen ja itseironiankin puolelle ulottuva itsekriittisyys ovat hyvän kertojan työkaluja, jotka tarkkaan muistiin yhdistyneinä tuottavat jatkuvasti todistusvoimaista tietoa sekä päättyneestä että kuluvasta vuosisadasta.

Santtu Karhu
(oik. Aleksandr Medvedev, s. 1967 Belomorsk, Neuvostoliitto) on karjalaisen rockyhtyeen Santtu Karhu & Talvisovat laulaja, lauluntekijä ja keulakuva. Petroskoissa asuva Karhu on vaalinut aktiivisesti ja omaperäisesti karjalan kieltä ja karjalaista perinnettä. Hän on tiettävästi ensimmäinen henkilö, joka on kirjoittanut rocklyriikkaa livvin eli aunuksenkarjalan kielellä. Sitä osaavat pitävät Karhua taitavana sanankäyttäjänä, oikeana kielivirtuoosina.

Santtu Karhu ja Talvisovat on julkaissut neljä pitkäsoittolevyä: Pahoin brihoin pajatukset (2001), Hyvästit Karjala (2003), Terveh Petroskoi (2006) ja Allus oli muna (2009). Viimeksi mainitusta levystä kirjoitettiin Soundi-lehdessä muun muassa tähän tapaan: ”Moskovan kämmen käynnistää levyn yllättäen karjalaisena folkprogena. Rokkua luzikattah antaa tilaa Feodor Astashovin kitarasankarin elkeille, ja Kois on seinät vois kertoo afroisena rytmi-iloitteluna ilmiselvästä voin väärinkäytöstä. Allus oli muna -levy korostaa edeltäjiensä tapaan Santtu Karhun vakaumuksellisuutta niin kotiseutunsa kulttuurisena kuin ympäröivää yhteiskuntaa kritisoivanakin puolustajana. Kaikeksi onneksi Karhun vakaumus ei sulje pois myöskään avarakatseisuutta eikä edes huumoria.”

Savukeidas Kustannus julkaisi viime vuonna Santtu Karhun runoteoksen Hyvästit Karjala – Terveh Petroskoi, jonka karjalan- ja suomenkielisiä rock-tekstejä samannimisiltä levyiltä on luonnehdittu sekä etnofuturistiseksi avantgardeksi että maalaisromanttiseksi yhteiskuntakritiikiksi. Karhun maailmaan mahtuu paljon.

Joensuussa ilmestyvä sanomalehti Karjalainen tiivisti runokirjan julkistamistilaisuuden alla (17.10.2012) ikään kuin tämänkin palkinnon perustelut kymmeneen sanaan: ”Santtu Karhu on runoilija ja rokkari, jossa henkilöityy moderni Karjala-kertomus.”

Elvi Löhönen
Elvi Löhönen (s. 1932) kertoi sekä Kainuusta että Keski-Pohjanmaasta Kansanrunousarkiston Perinne elämässäni -kilpakirjoituksessa jo vuonna 1985 ja lapsuutensa savusaunasta vuoden 1992 saunakeruussa. Keruuvastauksia on sen jälkeen kertynyt reippaasti yli 30, tänä vuonna käsittelyssä ovat muuttokertomusten lisäksi koulukertomukset sekä oppilaan että opettajan näkökulmasta. Löhönen on kirjoittanut niin taksikyydeistä elokuviin Kajaaniin 1950-luvulla kuin lastenhoidosta, hammashoidosta, kahvimuistoista ja hautajaisleikeistä. Erityinen sija Elvi Löhösen sydämessä on Kokkolan uudella kirjastolla, jonka rakentamista hän aikoinaan voimakkaasti puolsi kirjoituksillaan maakuntalehdessä.

Elvi Löhöstä voisi kuvailla ”väsymättömäksi kansanvalistajaksi ja kulttuurin moniottelijaksi”, mutta sekin tuntuu riittämättömältä. Hänen sormensa ovat olleet pelissä, jotta Suomeen on viimein saatu Eino Leinon ja Jean Sibeliuksen liputuspäivät. Artikkeleita ja julkaisuja on valtava määrä. Omakohtaisia muistoja arkisto on saanut Keski-Pohjanmaan kulttuurirahaston perustamisesta 1963, perustajista ja kertojan omasta nimikkorahastosta. Opettajanuran ansiosta arkisto on vastaanottanut myös Ykspihlajan alakoululaisten lehtiä, kirjoituksia ja piirroksia 1970–1980-luvuilta. Uusia aloitteita ja mielipidekirjoituksia syntyy jatkuvasti, samoin arvokasta arkistoainesta.

Niilo Rytkönen
Niilo Rytkösen (s. 1928) ensimmäinen keruuvastaus vuonna 1992 käsitteli maantien laidassa kyyhöttänyttä ensimmäistä saunaa, jonka kylkeen oli naulattu Philipsin radiomainos. Lieneekö ollut – keruun nimeä noudatellen – suomalainen sauna terveyden lähteenä, sillä kynä, nimenomaan kuulakärkikynä on siitä pitäen pysynyt kädessä ja käsiala luettavana 21 vuoden ja yli 40 vastauksen verran. Viimeksi ajankohtaisia ovat olleet ruokapäiväkirja sekä tiedot Koskenkorvasta. Vaalien aikaan Rytkönen on nähnyt unia Jutta Urpilaisesta sekä presidentti Seppo Kääriäisestä, ja lähettänyt näistäkin kirjoitukset arkistoon tutkijoiden hyödynnettäväksi. Tärkeimpänä paikkakuntana ja tukikohtana on kaiken aikaa ollut Suonenjoki, mistä käsin on toki matkailtu muun muassa Georg Otsilla Neuvosto-Viroon ja lähetetty ansiokas matkakertomus myöhemmin keruuvastauksena arkistoitavaksi. Koskettava on myös hänen kuvauksensa vierailusta Helsingin Tuomiokirkkoon, jossa hän pääsi kokeilemaan presidentin istumapaikkaa. Rytkönen hallitsee tiiviin mutta paljon puhuvan sanankäytön.

Niilo Rytkönen on myös luonnonmateriaaleja ilmaisuvälineenä käyttävä taiteilija. Hän tekee ITE-taidetta muun muassa puunvänkyröistä ja kivistä. Myös koskenkorvapulloista on syntynyt tuulitaidetta. Osa materiaaleista käy sellaisenaan, osan hän veistää tai maalaa. Teoksissa toistuvat usein linnut ja ihmishahmot. Niilo Rytkönen on osallistunut useisiin näyttelyihin ja ollut mukana muun muassa saksalaisryhmän ITE-taiteilijoista tekemässä elokuvassa.

Pirkko Äyräs
Pirkko Äyräs (o.s. Pousi, s. 1936) aloitti yhteistyönsä Kansanrunousarkiston kanssa jo 1970-luvulla, jolloin saapuivat vastaukset alkoholiaiheiseen keruuseen ja kissakaskukeruuseen. Perinne elämässäni -kilpakirjoituksessa vuonna 1985 hän Kalevalan 150-vuotisjuhlan hengessä vertaili muun muassa entistä kotiseutuaan, Vehkalahden Metsäkylää sen hetkiseen kotiseutuunsa Saloon. Molempiin seutukuntiin liittyen saatiin 1990-luvun mittaan monipuolista aineistoa: elämäkerrallisia runoja, etunimien väännöksiä, kotiseuturetkien ja korpisaunan kuvausta. Äyräs hallitsee kiteytykset: maanviljelijöiden Maan sydämeltä -kirjoituskilpailussa hän ilmoitti, että talon vanhin tytär oli ilmainen piika, ja Työttömän tarinassa hän kertoi freelance-toimittajana ja kotiäiti-biologina olevansa ”työtön omasta syystään”.

Toimeton ei Pirkko Äyräs ole kuitenkaan ollut tälläkään vuosituhannella ja eläkkeelle jäätyään. Kuluvaan vuoteen mennessä liikkeelle on lähtenyt yli 30 keruuvastausta, viimeisimpinä Hiljaisuus- ja Elämää muuttolaatikoissa -kertomukset tänä ja viime vuonna. Lisäksi hän on toiminut Naantalin seudulla luonto- ja karjalaisjärjestöaktiivina ja toimittanut erilaisia julkaisuja. Arkistoa hän on muistuttanut muun muassa kirjeiden kirjoittamisen tärkeydestä, tämän sähköpostiaikana lähes pois hiipuneen tavan säilyttämisestä ja elvytyksestä, luonnollisesti näyttäen itse tässäkin esimerkkiä.