Valoa kohti!

Elias Lönnrotin Kalevalassa (1849) lähimmäksi joulunajan tekstejä tullaan runossa 50, joka kertoo Marjatasta, Marjatan ihmeellisestä lapsesta ja uuden aikakauden alkamisesta.

Marjatta, matala neiti, ei saa osakseen ihmisten hyvää tahtoa, ja niinpä hän menee metsään synnyttämään. Hevosen henkäys korvaa saunan lämmön ja Luojan apu lapsenpäästäjän.

Näiden säkeiden myötä Kalevalaseura toivottaa välittämisen täyteistä joulunaikaa kaikille, huolenpidon henkeä ja rauhaa ihmisten kesken.

 

Kalevala, runo 50, säkeet 290–340

Marjatta, matala neiti,
tuosta täytyi itkemähän.
Itse tuon sanoiksi virkki:
”Lähteä minun tulevi
niinkuin muinenki kasakan
eli orjan palkollisen
– lähteä kytömäelle,
käyä hongikkokeolle!”

Käsin kääri vaattehensa,
kourin helmansa kokosi;
otti vastan varjoksensa,
lehen lempi suojaksensa.
Astua taputtelevi
vatsanvaivoissa kovissa
huonehesen hongikkohon,
tallihin Tapiomäelle.

Sanovi sanalla tuolla,
lausui tuolla lausehella:
”Tule, Luoja, turvakseni,
avukseni, armollinen,
näissä töissä työlähissä,
ajoissa ani kovissa!
Päästä piika pintehestä,
vaimo vatsanvääntehestä,
ettei vaivoihin vajoisi,
tuskihinsa tummeneisi!”

Niin perille päästyänsä
itse tuon sanoiksi virkki:
”Henkeäs, hyvä hevonen,
huokoas, vetäjä varsa,
kylylöyly löyhäytä,
sauna lämpöinen lähetä,
jotta, huono, hoivan saisin!
Avun, ange, tarvitseisin.”

Henkäsi hyvä hevonen,
huokasi vetäjä varsa
vatsan kautta vaivaloisen:
min hevonen hengähtävi,
on kuin löyly lyötäessä,
viskattaessa vetonen.

Marjatta, matala neiti,
pyhä piika pikkarainen,
kylpi kylyn kyllältänsä,
vatsan löylyn vallaltansa.
Teki tuonne pienen poian,
latoi lapsensa vakaisen
heinille hevosen luoksi,
sorajouhen soimen päähän.

Pesi pienen poikuensa,
kääri kääreliinahansa;
otti pojan polvillensa,
laittoi lapsen helmahansa.