Kaikki on nyt höpsäkki höngällään kansalaistieteeseen

 Helmi Järviluoma

 

Tavallisten kansalaisten armeija vieraili ympäri Britanniaa konserteissa pubitapahtumista kuoro- ja areenakonsertteihin yhden maaliskuisen vuorokauden ajan vuonna 2017. He tekivät kyselyjä yleisön parissa ja jatkoivat valitsemiensa konserttien parissa vielä kolmen kuukauden ajan – muusikoita, konserttien järjestäjien, promoottoreita ja yleisöä tutkittiin verkkokyselyin. The UK Live Music Census käsitti kaikki musiikinlajit, ja perimmäisenä tarkoituksena oli mitata ja tuoda esiin kukoistavan elävän musiikin kulttuurinen, sosiaalinen ja taloudellinen arvo.

Brittipopulaarimusiikintutkijat eivät sanaa ”citizen science” mainonnassaan käyttäneet. He tekivät ”väestökyselyä” (census). Mutta kun oman yliopistoni ympäristöntutkimuksen yhteenliittymä lähetti minulle pyynnön koota humanistiosallistujia kansalaistieteen päivään, tajusin, että sitähän tuo brittien tutkimus oli. Höristin korviani. Nyt on pakko ottaa selvää: mitä kansalaistiede oikein tarkoittaa? Mihin minua nyt pyydetään mukaan?

”Kaikki on nyt höpsäkki höngällään”, runoili raudaskyläläinen arkkiveisuntekijä Nietti-Jussi reippaasti yli sata vuotta sitten kuvaillessaan, kuinka tohkeissaan asukkaat olivat meijerin perustamisesta kylään. Lieneekö kansalaistiede uusi muotisana, tapa saada kansalaisia tekemään työtä ilman palkkaa yhteisen hyvän eteen? Vai onko se mainio keino murentaa tieteen ja ei-tieteen välistä pöyhkeäksi pystytettyä muuria?

Kielitoimiston sanakirjasta en sanaa kansalaistiede löytänyt huhtikuun puolivälissä 2018 sen kummemmin kuin Tieteen termipankistakaan. Wikipedian ahkerat muurahaiset ovat käsitteen kuvanneet sekä englanniksi että suomeksi, ja netissä termi esiintyy esimerkiksi Kotiseutu-lehden kuvauksessa: lehti pyrkii toteuttamaan myös kansalaistieteen periaatetta (kursiivi minun). Oxford Dictionaryyn sana päätyi vuonna 2014, vaikka ensimmäiset havainnot käsitteestä ovat 1990-luvulta. Enni Sahlman (HY) on kirjoittanut hyödyllisen tutkielman kansalaistieteestä: hän on määritellyt sen yksinkertaisesti tieteelliseksi tutkimukseksi, johon otetaan tavalla tai toisella mukaan tavallisia ihmisiä. Sahlman tuo esiin monien muiden aiheesta kirjoittaneiden tapaan sen, että kansalaistieteessä ihminen ei ole ainoastaan tutkimuskohde vaan myös tekijä, tutkija. Yleistä kuitenkin on, että ammattitutkijat johtavat toimintaa. Pohjois-Amerikassa kansalaistieteen perustajana pidetään kolmatta presidenttiä Jeffersonia (s. 1743). Hänen suunnitelmansa oli antaa lämpömittari ohjeineen jokaiselle Virginiassa, jotta sen avulla voitaisiin kirjata kahdesti päivässä ilman lämpötila ja tuulen suunta.

Luontevana jatkona valistusajan sään, lintujen, kukkien ja mehiläisten tutkimuksen joukkoistamiselle kansalaistiedettä tehdään edelleenkin erityisesti luonnontieteissä. Laivojen lokikirjat olivat eräänlaista kansalaistiedettä, ja nykyään isot joukot vapaaehtoisia digitoivat niitä kansalaistieteen nimikkeen alla samaten kuin kirkonkirjoja. Laajimman määritelmän mukaan lintujen rengastuskin on kansalaistiedettä. Kansalaiset istuttavat ja mittailevat kotipuutarhan vihanneksia, levänkasvua, vedenlaatua ja valosaasteita. Ihmistieteet ovat höpsähtäneet kansalaistieteeseen myöhemmin kuin luonnontieteet, mutta ainakin raamatunlukupiiriläiset ja hollantilaisten lähiöiden ”huono-osaiset” on innostettu tutkimaan itseään. Kuulemma viimeksi mainitut on saatu havahtumaan siihen, että omasta terveydestä kannattaa pitää huolta; pitkän aikavälin vaikutuksista on tietenkin vielä niukalti tietoa.

Enni Sahlman korostaa Internetin, älylaitteiden, mobiilisovellusten ja tehokkaiden tietokoneiden mullistavaa merkitystä kansalaistieteelle. Esimerkiksi NASA käyttää onnistuneesti kansalaisia apureinaan verkkosivujensa kautta. Minua kiinnostaa myös melun mittaamiseen käytetty Noisetube-sovellus, joka hyödyntää älylaitteiden mikrofonia. Tässä kohtaa tulevat etsimättä mieleen tämän tyyppisten tutkimusten ongelmat. Tietoyritysjätitkin kun ovat pystyttäneet järjestelmiä – googleja, twittereitä ja faceja – joissa kansalaiset tuottavat tutkijoiden pyytämättä mukavasti tietoa arkielämästään. Entisestään kiristyvä tietosuojalainsäädäntö ei lupaa hyvää kansalaistieteelle, joka saa maksaa jättiyritysten ahneudesta: voimme kyllä jatkaa pölyttäjien tarkkailua, mutta ihmisten touhun havainnointi saattaa karahtaa yliopistojen etiikkakomiteoiden kareille.

Suomalaisten humanistien osalta on merkittävää, että Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on jo pitkään järjestänyt muistitietokeruita, joita voi laajan määritelmän mukaan halutessaan pitää kansalaistieteenä. Tällä hetkellä henkilökohtainen kutsu ja kysely – milloin mistäkin aiheesta – lähetetään 450 hengen vastaajaverkostolle. Kuten muistitietokeruita tutkiva Anna Hynninen toteaa, esimerkiksi vuonna 1950 syntynyt mies koki lukiessaan evakkokyselyvastauksensa painetusta kirjasta, että hänen kirjoituksensa oli tullut historiaksi ”niin kuin parempien tiedemiesten kuolemattomat aivoitukset”.

Kansalaistieteen taustalla on aito halu laajentaa osallistumista tieteeseen. Tieteen ja ei-tieteen rajoja halutaan ravistella, toteaa Eitzel kirjoittajakumppaneineen kansalaistieteeseen liittyvistä käsitteistä kirjoittaessaan. Otetaanpa esimerkiksi käsitteet, joilla osallistuvia kansalaisia eri tutkimuksissa kuvataan. Kannattaa olla tarkkana. Dakota Access -öljyputkikiistassa Standing Rock -reservaatin sioux-kansa ei halunnut tulla määritellyksi sidosryhmän (stakeholder) nimellä, joten he eivät menneet sidosryhmien kokouksiin. He tähdensivät: ”Me olemme kansakunta.”

Epäonnistuneista projekteista ei juuri kerrota, kuten yhteiskuntatieteilijät Hauke Riesch ja Clive Potter ovat ihmetelleet, vaikka juuri niistä saisi paljon tietoa. Pelillistäminen on kansalaistieteessä kova sana – vai onko? Pelillisyys kun ei kaikilta osin taivu yhteen tutkimuksen luonteen kanssa. Aineisto saattaa vääristyä vaikkapa siksi, että kansalaisilla on eniten aikaa kerätä esimerkiksi lintuhavaintoja loma- ja vapaa-aikoinaan.

Mikä ero sitten on osallistavalla tutkimuksella ja kansalaistieteellä? Entä aineistonkeruun joukkoistamisella? Suurten aineistojen lumo kallistaa kansalaistieteen helposti määrällisen tutkimuksen suuntaan. Laadullisessa osallistavassa tutkimuksessa ei kuitenkaan päästä eroon uuden tietosuojalain aiheuttamista päänsäryistä yksinkertaisesti vaihtamalla tutkittavan nimike tutkijaksi, vaikka se kieltämättä houkuttelevaa olisikin. Tunnetun brasilialaisen osallistavan tutkimuksen pioneerin – joka itse kutsui tutkimustapaansa sorrettujen pedagogiikaksi – Paolo Freiren määritelmän mukaan tutkijoita ovat kansalaiset itse, ja akateemiset tutkijat kanssatutkijoita. Ihmisten pitäisi myös vähintäänkin osallistua itse tutkimusongelman määrittelemiseen. Tarkkaan ottaen siis suurin osa siitä, mitä nyt tehdään kansalaistieteenä, ei ole osallistavaa tutkimusta.

Tehdessämme musiikin- ja sukupuolentutkija Taru Leppäsen ja etnomusikologi Jouni Piekkarin kanssa osallistavaa tutkimusta turvapaikanhakijoiden kanssa viisitoista vuotta sitten totesimme, että akateemisilla takamuksilla on taipumusta kaivautua lujasti nojatuoleihin: ”Osallistava tutkimus tarjoaa tutkijalle näköalapaikan siihen ikävään tosiasiaan, että omat toimintatapamme rakentuvat pitkälti kolonialistisissa ja imperialistisissa merkitysjärjestelmissä.” Päädyimme käyttämään otteestamme nimitystä tiedon kanssatuottaminen.

Kansalaistieteen suhteen humanistilla näyttäisikin olevan kaksi mahdollisuutta. Hän voi tehdä paniikkijarrutuksen ja todeta, että kansalaistieteen käsite on liian naiivi uskossaan, että tiedon tuottamista on mahdollista demokratisoida. Ehkä hedelmällisempi vaihtoehto on kuitenkin Patti Latherin esittelemä kaksoistietoisuus. Lather kehottaa tekemään ja kritikoimaan samanaikaisesti. Kansalaistieteen representaation kriisiä ei tarvitse ratkaista kerralla. Kansalaistieteeseen pätee Taru Leppäsen ja allekirjoittaneen osallistavasta tutkimuksesta esittämä latherilainen väite: tämä metodologia eksyttää tutkijan selkeältä metodologisen tietämisen paikalta.

 

25.5.2018 Kansalaistieteen päivä

Aika: 25.5.2018 klo 9:15–16:30
Paikka: Itä-Suomen yliopiston Joensuun kampus, Aurora-rakennus, Yliopistokatu 2, B-sisäänkäynti, 2. krs

Päivän tavoitteena on keskustella ja jakaa tietoa kansalaistieteen ja -tutkimuksen eri toteutusmahdollisuuksista ja hyödyistä sekä rajoista ja haasteista. Tavoitteena on oppia eri tieteenalojen lähestymistavoista ja sovellutuksista. Käsitteellisten pohdintojen ohella päivän aikana keskitytään myös käytännön kysymyksiin.

 

Kirjallisuus

Eitzel, M. V. et al. 2017. Citizen Science Terminology Matters: Exploring Key Terms. Citizen Science: Theory and Practice 2(1), p. 1.

Freire, Paolo 2018/1968. Sorrettujen pedagogiikka. Kääntänyt Joel Kuortti. Tampere: Vastapaino.

Hynninen, Anna 2018. Miksi kirjoittaa muistitieto- ja perinteenkeruihin? SKS-blogi Vähäisiä lisiä. Haettu 17.4.2018.

Järviluoma, Helmi & Taru Leppänen 2004. “Jos metsään haluat mennä nyt”: osallistava musiikkietnografia ja eksymisen metodologia. Kulttuurintutkimus 3, 34–41.

Lather, Patti 2007. Getting Lost. Feminist Efforts toward a Double(d) Science. New York: State University of New York Press.

Sahlman, Enni 2015. Kansalaistiede meni nettiin. Tapaustutkimus verkkosivuista Citizen Science Center, SciStarter ja Zooniverse. Helsingin yliopisto, viestinnän pro gradu -tutkielma. Haettu 17.4.2018.

Riesch, H. & Potter, C. 2013. Citizen science as seen by scientists: Methodological, epistemological and ethical dimensionsPublic Understanding of Science.

UK live music census. Luettu 17.4.2018.

 


Helmi Järviluoma on kulttuurintutkimuksen professori Itä-Suomen yliopistossa.