Myyttien taju

Seppo Knuuttila

 

Vertailevan tulkinnan mukaan myytti on kuin rikkaruoho, joka rönsyilee ja leviää yhä uusiin yhteyksiin, kun sitä yritetään kitkeä ja murskata. Sen juuret ovat ihmiskunnan mittaiset ja sen sitkeys perustuu pohdintaan, miten elettyihin oloihin on päädytty ja mitä niistä nyt pitäisi ajatella. Myyttiset aiheet ja esitykset askarruttavat ihmisiä riippumatta siitä, uskotaanko niihin vai ei.

Aikansa kuuluisimman antropologin, ranskalaisen Claude Lévi-Straussin (1908–2009) eniten lainatun lauseen ”Myytit ajattelevat meissä” mukaan ”meille ihmisille ulkopuolinen maailma jäsentyy aistihavaintojen kautta, joiden tuottamaa informaatiota aivot prosessoivat empiiriseksi tiedoksi ja tulkinnoiksi”. Kysymyksessä on inhimillisen kyvyn generaattori, joka jatkuvasti yhdistää ja purkaa erilaisia toisiinsa sopivia ja sopimattomia elementtejä. Tämä ”kaikkien mahdollisuuksien” malli sekä ilmentää että haastaa kulttuurien tutkimuksen aloilla laajasti versioitua myytin preesenslogiikkaa.

Totuutta edeltävä aika?

Monien historiantutkijoiden kieleen sana myytti näyttää vakiintuneen virheellisen tietoisuuden tai karkeammin sanoen väärien tulkintojen kiertoilmaukseksi. Osmo Jussilan teos Suomen historian suuret myytit (2007) on tämän päättelytavan suorasukainen oppikirja. Ja sitä, miten menneisyyden ja osin nykyisyydenkin tarkoitusperäiset tulkinnat ovat saaneet jalansijaa historianopetuksessa, ruotii Sirkka Ahonen viime vuonna ilmestyneessä kirjassaan Suomalaisuuden monet myytit (2017). Näiden reseptien mukaan myytit on ensin paikannettava ja sitten murrettava. Eikä kysymys ole pelkästä terminologisesta huojunnasta, vaan toden ja epätoden kaksiarvoisesta epistemologiasta.

Television suosittu Myytin murtajat -ohjelmasarja, jota meilläkin on esitetty toistakymmentä vuotta, on vakiinnuttanut otsikkonsa ja menettelytapansa niin, että myyttejä murretaan nyt siellä sun täällä. Ohjelmasarjan toisen juontajan, Jamie Hynemanin valinta Lappeenrannan teknisen yliopiston kunniatohtoriksi viime vuonna toi oppilaitokselle sen toivomaa julkisuutta; samalla valinta ikään kuin alleviivasi myyttien murtamisen tärkeyttä ja hauskuutta.

Taiteilijoiden ymmärrys

Keravan taidemuseossa oli tämän vuoden alkukuukausina esillä näyttely nimeltä Ajan kaikuja, jossa myytit, mielikuvitus ja maailmankatsomukset kietoutuvat toisiinsa, maailmanlaajuisesti. Mutta mitä tekemistä ilmavan kauniissa näyttelyesitteessä mainituilla Tokiolla, Berliinillä ja Keravalla mahtaa olla keskenään? Kertaan lyhyesti: Kun Kalevalaseurassa reilut kymmenen vuotta sitten alettiin viritellä Taiteilijoiden Kalevala -hanketta, yhtenä tavoitteena oli selvittää sitä, miten nykytaiteilijat käsittävät myyttisten maailmantulkintojen näkyväksi tekemisen. Taiteilijoiden Kalevala –hanke on toistaiseksi toteutettu Suomessa, Espanjassa, Beninissä, Vietnamissa, Venäjällä, Italiassa säveltäjien hankkeena, sekä viime vuonna Japanissa ja Saksassa. Kaikkiaan mukana on ollut seitsemisenkymmentä taitelijaa. Tätä impulsiivista projektia on luotsannut, pitänyt käynnissä ja raiteilla Kalevalaseuran toiminnanjohtaja Ulla Piela, (Ks. lisää Taiteilijoiden Kalevala)

Taitelijoiden Kalevala -hankkeen lukuisista keskusteluista taiteilijoiden kanssa ja kesken mainitsen tässä vain lyhyesti sen kiinnostavan seikan, että kukaan heistä enempää Suomessa kuin muuallakaan ei kysynyt, mitä myytit ovat ja miten niitä olisi mahdollista maalata, veistää tai säveltää. Ylipääsemätön ongelma ei myöskään ollut se, että vain harvat taitelijat muualla kuin Suomessa ja Karjalan tasavallassa olivat ylipäätään kuulleet Kalevalasta, saati lukeneet sitä. Mutta kun heille kerrottiin esimerkiksi maailman synty -myytistä Kalevalassa, Ilmattaren ja Väinämöisen luomistöistä tai Kullervosta, Ilmarisesta, Louhesta ja Sammosta, useimmat ymmärsivät oitis näiden myyttien universaalit ulottuvuudet ja ryhtyivät työhön.

Epälogiikka

Myyteistä voidaan hyvin perustein sanoa, että ne taideteosten tapaan ovat mielikuvituksen tuotetta. Tässä mielessä myytit eivät kerro historiallisesti tapahtuneista asioista eivätkä ne ole kokemusten tai havaintojen välittömiä, vaan prosessoituja ilmaisuja. Ne yhdistävät havaintoja, kuvia ja käsitteitä, elettyjä ja mahdollisia maailmoja – mielijohteisesti.

Myyttisissä esityksissä yksittäisten seikkojen merkitys selviää yhteydestä, jonka myytin kokonaisuus niille antaa. Tällä tavoin tulee ymmärrettäväksi myös se, että myyttien tapahtumat eivät etene lineaarisesti vaan ikään kuin useiden tapahtumien samanaikaisuutena. Vaikka Ilmattaren laskeutuessa meren aalloille maailmassa ei vielä ole mitään – ei edes maailmaa – niin onpa kuitenkin sotka, on pesäntekoaineksia, sinisiä korkokenkiä, ruudullisia minihameita ja raidallisia puseroita, kuten näkyy Hideki Iinuman teoksesta Ilmatar. Näin myytti maailman synnystä etenee tähän aikaan ja paikkaan. Kirsti Simonsuurenkin mielestä myyttejä kannattaa tarkastella esityksinä, jotka antavat muodon näennäisesti yhteen sopimattomille, monimerkityksisille ideoille ja symboleille.

Aina ollut olematon

Myyttinen preesens on yksi Kalevalan aikamuodoista. Se toimii eräänlaisena mentaliteettien punoksena, jonka avulla kaiken esitetään tapahtuvan ikään kuin välittömän kokemuspiirin aikatilassa, vastikään elettyinä havaintoina, tekoina, rituaaleina, kertomuksina. Kalevalan mytologinen aines on saanut monet, eri aloilla toimivat tutkijat ja taiteilijat ponnistelemaan vanhojen teosten jatkoksi asettuvien, vaihtoehtoisten esitysten aikaansaamiseksi. Uusia tulkintoja katsoessa kannattaa kuitenkin pitää mielessä, että jokainen nykyaikainen mytologian tulkinta muistuttaa vanhoista versioista ja vahvistaa näin myyttisen historian punosta.

Kalevalan tulkinnoissa on pohdittu laajasti sitä, miten perinteistä olisi irtauduttava niin, ettei niitä toistettaisi samanlaisina mutta ei myöskään hukattaisi. Näistä seikoista keskusteltiin silloinkin, kun 1880-luvulla suunniteltiin ja toteutettiin Kalevalan kuvituskilpailuja. Kuuma kysymys kuului: kuinka kuvata olematonta?

Sata vuotta myöhemmin ohjaaja Kalle Holmberg pohti tätä asiaa Rauta-aika -elokuvan valmistuttua (1982) mm. seuraavin sanoin: ”Perinteiden painolastista piti irtautua mutta se oli vaikeaa. Miten nähdä niiden läpi, miten riisua myytit ja lähestyä nykyaikaa.” Mielestäni hän teki sen ennennäkemättömällä, vaikuttavalla tavalla. Tosin Holmbergin oman muistikuvan mukaan Rauta-ajan esittämistä seurasi ”puolentoista vuoden mölinät ja naukujaiset”.

Perinteestä irtautumisen ongelma on yhtä ajankohtainen nyt kuin se oli Lönnrotille, joka pohti moneenkin otteeseen sitä, miten eepos, siis Kalevala olisi koostettava niin, että se säilyisi kiinnostavana ja koskettavana tuleville sukupolville. Hänkin onnistui ratkaisuissaan erinomaisesti, kuten tiedämme. Aina on hyvä jättää hyvästejä perinteille, koska uudet tulkinnat vahvistavat sitä, mikä niissä on arvokasta ja ajatonta, ”aistimusten aineettomista lähteistä” kumpuavaa. Taitelijoiden Kalevala –hankkeen teokset välittävät mahdollisen ymmärrystä siitä, miten myyttejä ajan kaikuina voidaan tulkita, lähentää ja loitontaa, ja miten sellaista, mitä ei koskaan ole ollut olemassa, tehdään näkyväksi nyt.


Seppo Knuuttila on perinteentutkimuksen emeritusprofessori ja Kalevalaseuran puheenjohtaja vuosina 2007–2016.