”Päivän lensi pääskylintu härän sarvien välillä”

Ison härän sorkanjälkiä kulttuurissamme

Ulla Piela

 

Elias Lönnrot tapasi Latvajärven laulajan Arhippa Perttusen (1769–1841) runonkeruumatkallaan Vienan Karjalassa huhtikuussa 1834. Perttusen runoja tallensivat myös J. F. Cajan 1836 ja M. A. Castrén 1839. Kaikkiaan Perttunen esitti kerääjille 81 runoa ja muutamia suorasanaisia kertomuksia. (Saarinen 2018.)[1] Yhdessä Lönnrotin muistiin kirjaamassa runossa kerrotaan isosta härästä, joka oli niin suuri, että sen häntä torkkui Torniossa, pää keikkui Kemijoella ja pääskyseltä vei päivän lentää sarvien väliä. Härän tappajaksi kutsuttiin ukko Virokannas, myyttisten runojen kasvun ja hedelmällisyyden jumaluus. Yliluonnollisesta roolistaan huolimatta tämä kuitenkin epäonnistui tehtävässään, kun mahtava ”härkä päänsä häilähytti, mustat silmänsä mullisti”. Runon lopussa Arhippa viitannee laulajien sukupuoleen.

Hämehessä härkä synty,
sonni Suomessa sikesi,
häntä torkku Torneossa,
peä keikku Kemijovella.
Päivän lenti peätsky lintu
härän sarvijen välie,
kuukauven orava juoksi
härän selkä luuta myöten,
sekä selkä että häntä.

Tuotu ukko iskömäh,
Virokannas viilömäh,
palvain pitelömähä;
härkä peänsä häilähytti,
mussat silmänsä mulisti,
ukko kuusehen kavahti,
palvaini pajuilla peäsi,
Virokannas vitsasille.
Vittu virren laulajalla,
saparo sanan sepillä,
kuulla noijen kultaisien,
tietä mieli tehtoisien.

(SKVR I2 892. Latvajärvi. Lönnrot 1834. Arhippa Perttunen.)

 

Ison härän runon ydin on liioittelu. Runo tunnettiin Suomessa etelästä pohjoiseen sekä muun muassa Inkerissä, joten runonkerääjät saivat siitä talteen satoja muistiinpanoja. Elias Lönnrot sijoitti sen Kalevalan 20:een runoon, jossa valmistellaan Pohjolan häitä. Siinä härän onnistuu teurastaa merestä noussut pieni ja musta mies, joka ”alle maljan maate mahtui, alle seulan seisomahan”. Tämä myyttinen hahmo tunnetaan runoissa myös taivaan valot peittävän ison tammen kaatajana. Kalevalamittaisissa runoissa on runsaasti suunnattoman suurta ja pienen pientä.

Kielen monimielisyys, fantastiset mahdottomuudet, absurdi liioittelu ja arkikokemukseen kuulumattomat tapahtumat ovat osa kalevalamittaisen runouden retoriikkaa. Eeppisten runojen mestarina Arhippa lauloi Väinämöisen ja Ilmarisen toimista, kilpakosinnasta, sammon taonnasta ja sammon ryöstöstä. Niissä kaikissa ollaan mahdottoman äärellä, kerrotaan asioista, jotka eivät voi tapahtua reaalitodellisuudessa, vaan vain siinä myyttisessä todellisuudessa, jonka laulajat luovat kalevalamittaisilla runoillaan. Tässä poeettisessa ja myyttisessä maailmassa runon sankarit voivat tähdittää taivaan, surmata valtaisan härän tai sian, kaataa ison tammen, päihittää tulisessa koskessa kasvavan tulisen koivun latvasta tulisen kokon, rakentaa hauenluisen kanteleen ja soittaa sitä niin, että koko luomakunta vaikenee. He juovat olutta haarikasta, jonka laidalla madot matelevat ja käärmeet luikertelevat ja hakevat puuttuvia sanoja mahdottomien matkojen takaa kuten Antero Vipusen vatsasta tai Tuonelasta.

Liioittelun lisäksi Arhipan eeppisen tyylin keskeinen ominaisuus oli erilaiset kertauskuviot: hän kertasi runoissaan tapahtumia, usein kolmesti. Vaikka kertauskuviot ovatkin eeppisissä runoissa tavallisia, Arhippa toisti niitä poikkeuksellisen laajoina ja perusteellisina, kuin ehdoin tahdoin viipyillen epiikan suurissa maisemissa. (Saarinen 2018, 236–285.) Tällainen kertaaminen ja toistaminen on nähdäkseni myös eräänlaista liioittelua, jolla korostetaan tapahtuman tärkeyttä ja merkityksellisyyttä.

Arhippa liioitteli muulloinkin kuin laulaessaan, ainakin silloin kun hän kertoi Lönnrotille ”vanhoista, hyvistä ajoista”, runolaulusta Lapukkajärven nuotiotulilla. Vanhassa Kalevalassa (1835) julkaistussa kertomuksessa Arhippa muisteli lapsuutensa kokemuksia runolaulusta seuraavasti:

Oli meillä kasakkana eräs mies Lapukasta, sekin oiva laulaja; ei taattoni veroinen. Kaiket yökauet laulettih he rupiamiseen, eikä kahetsi yksiä sanoja. Lähti sitä sillon pakinata. (– –) Jos nyt taattoni eläisi, niin kahtena netelinä (viikkona) et hänen lauluja kirjoittaisi. Senlaisia laulajoita ei enää maahan synny ja kaikki häviävät ne vanhat laulut pois kansasta.

Kun tätä ”runolaulajaromantiikan klassikkoa” lukee liioittelemisen näkökulmasta, voi todeta, että ei kai kukaan todellisuudessa voi laulaa kahta viikkoa yötä päivää pääksytysten. Siitä huolimatta hyväksymme kuin yhteisestä sopimuksesta Arhipan kuvauksen. Ymmärrämme sen olevan liioittelua emmekä silti koe tulleemme puijatuiksi. Kuvauksen tarkoituksena on saada meidät vakuuttumaan siitä, että Lapukan rannalla istuskeli erinomaisia laulajia. Arhippa piti yökaudet laulaneita, etenkin isäänsä, niin taitavina, ettei heidän vertaisiaan voisi enää ilmaantua. Tämä pelko ei onneksi toteutunut, sillä taitavia runolaulajia on tavattu myöhemminkin. Esimerkiksi Arhipan poika Miihkali Perttunen (1815–1899) osoittautui isänsä veroiseksi runonlaulajaksi.

Miksi härkä oli iso?

Runolaulaja Iivana Malinen Vuonnisesta kertoi Kaarle Krohnille 1881 seuraavaa: ”Juhlapäivinä lauloivat ukot viinapäihin jouduttuaan Kalevalan lauluja sekaisin, ainoasti kekrillä oli oma laulunsa, häränlaulu, jota muun ohessa erittäin silloin laulettiin.” (SKVR I896. Vuonninen. Krohn 1881.) Ison härän runoa esitettiin siis kekrijuhlassa, jota vietettiin satovuoden taitekohdassa myöhäissyksyllä. Taitekohtaa juhlistettiin runsaalla ruualla ja juomalla sekä esittämällä tilanteeseen sopivia riittilauluja. Tavoitteena oli saada seuraavana satokautena laarit täyteen, turvata satokauden onni: karjaonni, maanviljelysonni, kalaonni, metsästysonni – taloudenpidon kaikenlainen menestyminen. Isosta härästä laulaminen symboloi kekrijuhlan runsaita antimia ja kuvasi juhlaan osallistuneiden toiveita saada syödä hyvin myös tulevaisuudessa: ”sata saavia lihaa, kuuta kuusia tynnyriä, sata syltä makkaraa”.

Ison härän runo on kiinnostanut monia tutkijoita. Kristfried Ganander esitti jo vuonna 1789 tulkinnan, jonka mukaan härkä symboloi Otava-tähdistöä. Onni Okkosen mukaan kyse on muinaisorientalistisesta kosmisesta myytistä. Otavan tähtikuvio, jota myöhemmin on kutsuttu Isoksi karhuksi, kuviteltiin Egyptissä häräksi tai sen symbolina pidettiin härkää. Okkonen esitti myös ajatuksen, että tähtihärällä ja sen symbolisella surmaamisella on yhteys persialaiseen Mithra-kulttiin. (Okkonen 1935.) Myöhemmin mm. arkeologi Unto Salo (1962) sekä monet muut eurooppalaiset arkeologit ovat tulleet samaan lopputulokseen, sillä Mithra oli jumalsankari, jonka keskeiseksi tehtäväksi käsitettiin antiikin aikana auringon valon peittävän härän surmaaminen. Ison härän surmaamisella on siis samanlainen lopputulos kuin taivaan valot peittävän Ison tammen kaatamisella, jonka kerrotaan runoissa estävän taivaan kappaleiden liikkeet ja pimentävän maan. Valon vapauttaminen takasi myytin mukaan maan hedelmällisyyden, joka oli elinkeino-onnen ehto. Tämäntapaisia maan hedelmällisyyteen liittyviä lauluja esitettiin juuri elinkeinoriiteissä.

Kalevalamittaisissa runoissa liioitteleminen on kuulijalle merkki siitä, että kerronta liikkuu reaalisen maailman ja yliluonnollisen maailman rajamailla ja käsittelee myyttisiä olentoja ja tapahtumia. Kertoja ei syötä kuulijalle pajunköyttä vaan tähdentää sen avulla jonkin seikan erityisiä ominaisuuksia. Liioitteleminen on kerronnallinen konventio, jonka tehtävänä on tehdä jokin asia näkyväksi, erottaa se tavallisesta arjesta ja korostaa sen erityisyyttä ja merkityksellisyyttä. Liioittelemalla toivetta hyvästä sadosta osoitetaan satokauden menestymisen välttämättömyys yhteisön kannalta.

Sorkanjälkiä

Mielikuvituksen rajoja koetteleva isottelu leimaa suullista perinnettä kauttaaltaan, muun muassa arvoituksia, sananparsia, kaskuja, satuja ja tarinoita. Aiheena voi olla mikä vain: esine, tapahtuma, tilanne, koko, nopeus, kokemus tai tunne. Suullinen perinne on täynnä ns. messuraaleja, joilla kuvataan jonkin seikan ääriastetta, sen tavatonta suuruutta, pienuutta, nopeutta tai hitautta. Tuttuja ovat kuvaukset suunnattoman suuresta talosta, puusta, perunasta, kaalista, kalasta ja esimerkiksi kalansaalista tai kuvaukset jonkun  nopeudesta: jonkun sanotaan olevan toimissaan ajatustakin nopeampi. Sadut ja kaskut ovat perinteenlajeja, joille sallimme liioittelua ehkä enemmän kuin muille suullisen perinteenlajeille.

Yhtään liioittelematta voi sanoa, että absurdi suurentelu kuuluu myös arkiseen retoriikkamme ja on olennainen osa kulttuuriamme: sen voi tunnistaa näyttämöiltä, kaikenlaisesta musiikista, kirjallisuudesta, kuvataiteesta, arkkitehtuurista sekä sirkus-, teatteri- ja tanssiesityksistä. Vielä helpommin sen havaitsee populaarikulttuurista, sarjakuvista ja elokuvista. Liioittelu on myös huumorin laji. Niihin kaikkiin – siis taiteeseen – se sopiikin yleensä hyvin. Myös iltalehtien lööpit, poliittinen argumentointi ja skandaalinhakuinen uutisointi käyttävät sumeilematta hyväkseen liioittelua ja sen aikaansaamaa hämmennystä lukijassa. Ongelma on vain siinä, että noissa yhteyksissä liioitellessa totuus heittää usein häränpyllyä.

Iso härkä – siis liioittelu – ja sen sorkanjälki tässä päivässä ovat hyviä esimerkkejä siitä, kuinka ”jokainen uusi mytologian tulkinta muistuttaa vanhoista versioista ja vahvistaa näin myyttisen historian punosta”, kuten Seppo Knuuttila kirjoittaa omassa kolumnissaan Myyttien taju.

 

Kirjallisuus

Okkonen, Onni 1935. Iso Härkä. Kalevalaseuran vuosikirja 15. Helsinki: WSOY, 175–181.

Salo, Unto 1962. Gundestrupin kattila suomalaisesta näkökulmasta. Kalevalaseuran vuosikirja 42. Helsinki: WSOY,105–128.

Saarinen, Jukka 2018. Runolaulun poetiikkaa. Säe, syntaksi ja parallelismi Arhippa Perttusen runoissa. Filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos. Folkloristiikka. Humanistinen tiedekunta. Helsingin yliopisto.

 

[1] Perttusen runot on muutamin poikkeuksin luettavissa Suomen Kansan Vanhat Runot –julkaisun (SKVR) I osassa. Ks. SKVR-tietokanta – kalevalaisten runojen verkkopalvelu. Jukka Saarinen tarkastelee väitöskirjassaan Runolaulun poetiikkaa. Säe, syntaksi ja parallelismi Arhippa Perttusen runoissa. Arhippa Perttusen runojen kieltä ja poetiikkaa. Aineiston muodostavat kaikki häneltä tallennetut tekstit, yhteensä liki 6000 säettä kertovia runoja, loitsuja, lyriikkaa ja mietelmärunoja. Aihetta lähestytään sekä folkloristisesta yksittäisen perinteentaitajan tutkimuksen näkökulmasta että lingvistisen, kielellisiä ja poeettisia rakenteita erittelevän analyysin kautta.

 


FT Ulla Piela on Kalevalaseuran toiminnanjohtaja.