Ylioppilas Hahnssonin haltioituminen

Ulla Piela

19-vuotias Juhan Hahnsson oli yksi niistä sadoista ylioppilaista, jotka innostuivat 1800-luvulla Suomen tulevaisuudesta, kansallisesta identiteetistä, suomen kielestä ja runonkeruusta. Runonkeruu tarkoitti etupäässä kalevalamittaisten runojen pelastamista jälkipolville, ja se nähtiin isämaallisena tekona. Se edellytti ylioppilailta usein matkaa tuntemattomille seuduille ja tiettömille taipaleille maaseudulla elävän rahvaan pariin. Moni ylioppilas olikin runonkeruumatkallaan ensimmäistä kertaa useamman viikon pois kotiseudultaan tai opiskelukaupungistaan. Runojen perässä kulkeminen merkitsi monelle henkisesti ja fyysisesti elämänpiirin ja -alueen laajentumista, tietoisuutta kotimaasta ja sen rajoista, kansasta ja sen tavoista.

Matkakertomuksissaan, joita ylioppilaat kirjoittivat retkiensä rahoittajille, kuten Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle, ylioppilaat kuvasivat laajasti niitä seutuja, joilla kulkivat. Kansallisuusliikkeen myötä kotimaan kuvaamisesta olikin tullut ideologinen tavoite. Monella ylioppilaalla halu tutustua kotimaahansa tuntuu olleen yhtä suuri ellei suurempikin kuin halu kerätä perinnettä. Erityisen voimakkaasti kansalliset ajatukset ja tunteet liittyvät matkakertomuksissa kauniisiin, silmää ja mieltä hiveleviin maisemiin. Niissä maisemissa ylioppilaat näkivät kotimaan, Suomen.

Näkymä Repovedeltä juhannuksena 2018. Kuva: Ulla Piela.

Keruumatkat ajoittuivat useimmiten kesäkuukausille, jolloin opiskelijat olivat yliopistosta lomalla. Matkat kestivät muutamasta viikosta useampaan kuukauteen. Päivä poltti monen pojan hartioita pitkillä taipaleilla paahtavassa auringossa, mutta myös kasteli ne rankkasateissa ja ukkosmyrskyissä. Kesämatkoilla halki kauniiden maisemien runonkerääjät hurmaantuivat vihannoivasta luonnosta, auringonnousuista ja -laskuista, mahtavista koskista, vilkkaista puroista ja korkeilta vaaroilta avautuvista näköaloista yli kimaltelevien vesien.

Yksi kesäisen kotimaan kauneudesta haltioitunut oli siis ylioppilas Juhan Hahnsson (1834–1888)[1], joka teki toverinsa kanssa kuusiviikkoisen kielentutkimusmatkan kesällä 1853 Satakuntaan ja nykyisen Pirkanmaan alueelle. Taskussaan 10 ruplaa ja 55 kopeekkaa he kulkivat suurimmaksi osaksi jalkapatikassa kylästä toiseen. He viihtyivät kaikkialla erinomaisesti, olipa kyse taloista tai torpista. Hahnssonin matkakertomus on eloisa kuvaus matkan vaiheista, kauniista maisemista, tapahtumista, yöpymispaikoista ja keruutyöstä.[2]Se huokuu nuoren miehen iloa olla matkalla kiinnostavan asian parissa. Keruutyö, ihanat maisemat, hyvä seura, nauraminen, leikkiminen ja tanssiminen ovat sulautuneet toisiinsa hurmaavaksi muistoksi.

Heti alkutaipaleella toverukset osuivat Köysikoskelle. Se oli Hahnssonin mielestä kauneimpia paikkoja, joita hän oli koskaan nähnyt. Toverukset istuivat pienen lehdikkösaaren niemekkeelle ja katselivat kuohuvaa, kolmehaaraista koskea, lehtimetsää ja niittyjä. Maisema vaikutti voimakkaasti kummankin mielialaan. Se sai heidät ”ajattelemaan menneisyyttä ja sitä tuntematonta”, jota kohden he olivat menossa, sekä rukoilemaan ”taivaan siunausta” matkalle. ”Mutta meidän piti mennä pois!” huudahtaa Hahnsson suruissaan matkakertomuksessaan. He piirsivät nimensä suureen rannalla kasvavaan haapaan ja lähtivät edelleen.

Vähän väliä nuorukaiset heittäytyivät lepäilemään reppujensa päälle jollekin ”kauniille kullaalle”, ”lauloivat, juttelivat ja nauroivat”. Mouhijärvellä heidät kutsuttiin kirjanpitäjä Grönbergin rouvan nimipäiville, jossa tanssittiin ja leikittiin:

Talo sijaitsee harvinaisen kauniilla paikalla, ylöstullessa on suunnattoman korkea lehtimetsäinen kukkula, alaspäin, johon kukkulalta virtaa pieni joki, nähdään ympäriinsä korkeita lehtimetsäisiä kullaita toinen toisensa takana. Talon toisella puolella näkyy järvi kauniine ympäristöineen, jonka yli ylimmän kerroksen salin ikkunasta on laaja näköala. Meidät otettiin hyvin ystävällisesti vastaan, ja myöhemmin illalla olimme jo kuin vanhoja tuttuja sinne kokoontuneen Mouhijärven herrasväen kanssa. Siellä tanssittiin ja leikittiin, ja erittäin hauskan illan kuluttua menimme kello 12 sieltä yhdessä erään toisen herrasväen kanssa H:n luo. Ilta oli mainion kaunis, ja varsinkin matka tyynellä järvellä pienine kauniine ympäristöineen teki syvän vaikutuksen.

Matka jatkui edelleen keveissä tunnelmissa ja ”saalis” karttui. Eräässä talossa Hämeenkyrössä kaikki, jopa lapset, olivat niin sydämellisiä, kilttejä ja sieviä, ”että olen harvoin nähnyt herrasväellä sellaisia”, kirjoittaa Hahnsson.

Hämeenkyröstä tie vei Herttualan kylään. Tie mutkitteli kauniisti metsäkullaitten, järvien, peltojen, niittyjen ja kaskiviljelysten läpi. Matkalaiset suunnistivat Kyrön pappilaan, jossa saivat totia ja illallista. Vielä saman iltana he jatkoivat matkaa Kyröskoskelle, jonne he pääsivät ennen puolta yötä. Pari tuntia he istuivat ja katselivat jylhää koskea, jonka taistelun kallioita vastaan Hahnsson näki vertauskuvana suomalaisten kamppailulle karua luontoa vastaan:

Varsinkin pidin kosken yläpuolella olevasta virrasta rannalla olevine korkeine kuusineen, jotka seisoivat siellä niin jylhinä. Kaikki tuntui minusta samanlaiselta kuin suomalaisten taistelu karua luontoa vastaan, ja kuinka he sen lopulta voittivat. – Niin se tuntui minusta kun katselin koskea, joka yläällä taisteli kallioita vastaan ja lopulta hiljeni niemen taakse, häipyen metsän suojaan. Me hakkasimme nimemme kiveen sekä leikkasimme ne koivuun.

Hahnsson hakkasi, piirsi ja leikkasi nimensä kumppaninsa kanssa moneen puunrunkoon ja kallion seinämään. He halusivat jättää itsestään jäljen maisemaan, ikuistaa itsensä isänmaahan.

Seuraavana aamuna he kiipesivät rannalla kasvavaan korkeaan kuuseen, jonka runkoon he kaiversivat jälleen muistoksi nimensä. Näköaloja ihaillen he jatkoivat kulkua Viljakkalaan, Karhin kylään Koikeroisten rannalle ja sieltä Kuusijärvelle, joka oli Hahnssonin mielestä ”kauniimpia järviä, mitä olen milloinkaan nähnyt”. Rannat olivat lahdelmina, saaret siroteltuina sinne tänne ja mäillä yleni jylhä metsä. ”Tätä kaikkea valaisi vielä ihanasti laskeva ilta-aurinko”, hän kuvailee. Näkymä sai kulkijat isänmaalliseksi ja he alkavat laulaa ”Oi Suomen maa, isäimme maa”. Runeberg oli runoillut tunnelmaan ja maisemaan sopivat sanat. Matkakumppani alkoi lisäksi soittaa huilullaan Reinholmin ”Laulantoja”:

Auringon lasketessa soutelimme järvellä. Minä istuin airoilla ja J. veneen perässä puhallellen huilullaan Reinholmin ”Laulantoja”. Oli niin harvinaisen kaunista, ja huilu soi järvellä niin ihanasti, että ”lukkari” (jota he olivat menossa haastattelemaan) aamulla sanoi luulleensa ”vanhan Väinämöisen” itsensä järvellä soittaneen. Me soittelimme ja unelmoimme järvellä, Jumala ties, aina 11:een asti, ja menimme sitten levolle.

Pienikään taival ei taittunut ilman mieleen jääviä kokemuksia. Tiellä Koppalaan runonkerääjät tappoivat käärmeen, näkivät metsäkanan ja söivät ensimmäiset mansikkansa. Koppalan salmelta he saivat taas nauttia jälleen suurenmoisista näköaloista. Piirrettyään jälleen nimensä puihin ja laulettuaan niin, että ”eukot tulivat kylästä kuulemaan mitä se olisi”, he jatkoivat matkaa uusiin kyliin, Sahalahdelle ja Kangasalle. Näkymät Vesijärvellä ja Roineella olivat ”mitä ihanimpia”: samanlaista luonnon kauneutta he näkivät kaikkialla, missä he vielä kävivät, myös Tampereella ”Engelsmannin puutarhassa” ja Pyynikillä, Pyhäjärvellä, Vesilahdella, Laukon kartanossa ja monissa muissa paikoissa, ennen kuin he päättivät matkansa. Viimeiselle taipaleelle Hahnsson lähti yksin matkatoverin puhallellessa hyvästiksi huilullaan. Kotiin hän saapui heinäkuun 22 . päivänä ja tapasi siellä kaikki ”reippaina ja terveinä”. Vaellus kaikkine riemuineen oli päättynyt, ja Hahnsson oli kertomansa mukaan ”kokonaan masentunut”.

Moni kesäisessä luonnossa kulkeva nykysuomalainenkin haltioituu varmasti Hahnssonin tavoin kotimaan kauneudesta ja projisoi sinne positiivisia tunteita ja mielikuvia, ehkä myös kansallistunteen.

 

Viitteet

[1]Hahnsson valmistui filosofian kandidaatiksi vuonna 1860 ja toimi opettajana Vaasassa, Kokokolassa ja Hämeenlinnassa. Vuonna 1878 hän keskittyi sanakirjatyöhön. Jo aiemmin, vuosien 1866 ja 1872 aikana, hän oli julkaissut Suomi-kirjassa Eurajoen, Lapin, Rauman, Pyhämaan, Laitilan ja Uudenkirkon murteiden muoto-oppia koskevan tutkimuksen. Vuonna 1884 hän ryhtyi julkaisemaan Ruotsalais-suomalaista sanakirjaa, josta sai kuitenkin valmiiksi ennen kuolemaansa vain kaksi vihkoa.

[2]Matkakertomus sisältyy Johan Hahnssonin keräämään perinnekokoelmaan vuosilta 1853–1855. SKS KRA. Hahnsson, Johan. Kerääjäsidokset (S) 1–2. Kertomus on myös julkaistu, ks. Hahnsson, Johan 1930: Muistiinpanoja matkalta kesällä 1853. Kalevalaseuran vuosikirja 10. SKS, 151–170.