Niin kutsutut salaliittoteoriat edustavat nykyajalle ominaista myyttistä tietoa. Ne esittävät väitteitä maailman kätketystä puolesta, siitä mitä ei havaita mutta mikä vaikuttaa joka hetki elämäämme. Nämä myytit pyrkivät kertomaan, mikä todella liikuttaa kassavirtoja, ohjaa lainsäädäntöä, aloittaa sotia toisella puolella maapalloa ja määrittää median sisältöä. Salaliittomytologioissa talouden, politiikan ja huipputeknologian kaltaiset mutkikkaat järjestelmät saavat selityksen. Lisäksi historian suurille käänteille löytyy juurisyy ja meiltä piilotteleva tulevaisuus ottaa selkeän muodon. Kaiken taustalta löytyy pahantahtoista suunnitelmallisuutta, pyrkimys hallita maailmaa. (Saarinen 2020.)
Salaliittomyyttistä ajattelua määrittää vahvasti suhde tietoon ja tietämiseen niin kuin ne informaatioaikana ymmärretään. Tässä kirjoituksessa pohdin tuon tiedon luonnetta ja sen asiantuntijoita sekä markkinoita. Tämäkin mytologinen ajattelu on syytä sijoittaa sosioekonomiseen kontekstiin ja osaksi suuria kulttuurisia muutoksia.
Okkulttinen tieto ja myöhäismoderni yhteiskunta
Antropologi Annika Rabo lähestyy salaliittoteorioita ”okkulttisen kosmologian” muotona. Tällä käsitteellä Rabo viittaa näkemyksiin, joiden mukaan maailmankaikkeuden toiminnan taustalla on piilotettuja tasoja (Rabo 2020, 83). On heti syytä kysyä, löytyykö ylipäätään kosmologioita, joihin ei sisältyisi todellisuuden piilotettuja tasoja, ja onko termi siten toisteinen. Käsitteen hyöty piilee kuitenkin siinä, että se auttaa yhdistämään nykyiset salaliittomyytit toisenlaisiin salatiedon muotoihin kuten noituuteen. ”Okkulttisesta kosmologiasta” puhuttaessa lienee järkevää painottaa sitä, että tällaiset maailmankuvat antavat erityistä painoarvoa salatun todellisuuden olemassaololle ja merkitykselle. Salaisuuksien paljastamisesta ja hyötykäytöstä tulee niissä keskeistä.
Se, mitä pidetään salaisena ja mikä koetaan paljastamisen arvoiseksi heijastaa ympäröivää kulttuuria ja kietoutuu vallitseviin uskomuksiin. Esimoderneissa yhteisöissä maailmankuvaan sisältyy usein taikuus eri muodoissaan, ja siksi ”salatiedonkäsittely” liittyy niissä säännöllisesti taikuuteen ja taikojen tekijöihin. Myöhäismodernista ajastamme löytyy myös tämän kaltaista okkultismia, mutta nykyään salatieto koskettaa lisäksi sellaisia aihealueita, joihin ei oleteta liittyvän taikuutta. Näitä ovat muun muassa tiede, talous ja maailmanpolitiikka.
Salatieto on muuttunut siksi, että itse tieto on luonteeltaan erilaista kuin ennen: Sitä löytyy valtavasti. Se liikkuu nopeasti ja kauas. Se on ristiriitaista ja sekavaa, kaapattavissa ja hukattavissa. Samalla tiedonkäsittelystä on tullut ehkä tärkein ja arvostetuin kykymme. Harry West ja Todd Sanders (2003) huomioivat tähän liittyvän paradoksin: informaation avoimuutta pidetään itseisarvona, mutta samalla demokraattisenkin yhteiskunnan järjestelmissä tieto jää osin piiloon. Tiedon saatavuutta voivat haitata propagandan ja sensuurin lisäksi muun muassa byrokratia, kaupallisuus, viestinnän heikkous, kriisitilanteiden epävarmuus ja tietotekniikan epätäydellisyys. Lopulta avoimuuden esteeksi tulee avoimuus itse: tiedon määrän kasvaessa hallitsemattomaksi relevantin sisällön löytäminen muuttuu vaikeaksi.
Nämä sisäänrakennetut haitat rajoittavat siis usein informaation kulkua silloinkin, kun tiedon avoimuus nähdään pyhänä. Seuraa ristiriitoja. Salaliittomyyttisessä ajattelussa ristiriidat hävitetään vetoamalla juonitteluun: selitykseksi tiedon rajallisuudelle annetaan se, että taustalla on yksi pirullinen, tarkoitushakuinen toimija. Ajattelussa ei ole juuri tilaa inhimillisille erehdyksille tai kankeille järjestelmille.
Totuuden lisäksi täytyy paljastaa tahot, jotka kätkivät totuuden: useimmiten ne sijaitsevat rahavallan huipulla. Rabon mukaan noituuskäsityksissä paha toimija paikallistuu yleensä lähelle, naapureihin tai sukulaisiin. Modernisaation myötä kyseessä taas on todennäköisemmin etäinen taho, esimerkiksi sosioekonomisesti kaukainen ”eliitti”, julkisuuden henkilö tai kasvoton ylikansallinen organisaatio. (Rabo 2020, 85–87.)
Salaliittomytologiat ovat siis ajallemme ominainen ”okkulttinen kosmologia”. Ne paljastavat todellisuuden piilotettuja tasoja ja tarjoavat lääkkeen vaivaan, mutta yleisesti tunnetumpien taikuuden muotojen sijaan niissä käsitellään ennemmin poliittista ja taloudellista valtaa. Koska vallankäyttäjät kätkevät näissä myyteissä totuuden tehokkaasti, salatieto saa lisäarvoa.
Salatiedon asiantuntijat ja instituutiot
Maailman kätkettyä puolta selittävät salatiedon asiantuntijat. Kuten folkloristi Dorothy Noyes on toisessa asiayhteydessä todennut, salaisuuksien omistaminen ja tämän seikan mainonta ovat tärkeä sosiopoliittisen auktoriteetin lähde riippumatta salaisuuksien sisällöstä (2011, 45). Salatiedon asiantuntijat laidasta laitaan pyrkivät tekemään itsestään oleellisia ja keräämään toimillaan pääomaa, oli se sitten rahaa, näkyvyyttä tai arvovaltaa. Taikuuden saralla asiantuntijat ovat noitia, tietäjiä ja samaaneja. Länsimaisen esoterian historia koostuu spiritualisteista, mystikoista ja omalaatuisista filosofeista. Salaliittomyyttejä puolestaan levittävät yleensä salaliittoaktivistit[1], jotka asettuvat luontevasti samaan jatkumoon.
Noyesin muotoilu on osuva tälläkin saralla. Asiantuntijat tarvitsevat yleisön, joka on vakuuttunut ensin siitä, että jotain on kätketty. Niinpä salaliittoaktivistit markkinoivat vähemmän yhtä tiettyä sisältöä – totuus muuttuu joka tapauksessa jatkuvasti – ja enemmän sitä, kuinka kaikki heidän sisältönsä on salattua, valtavirran halveksumaa ja vaarallistakin. He profiloituvat parhaan mahdollisen tiedon tarjoajiksi huolimatta siitä, mistä väitteistä tieto milloinkin koostuu.
Nykyään salatiedon ammattilaiset eroavat selkeimmin muunlaisista asiantuntijoista asettumalla vastustamaan puhtaan tieteellistä maailmanselitystä ja kansainvälistä tiedeyhteisöä[2]. Tarkemmin ottaen kyse on siitä, millaisiin auktoriteetteihin ja tiedonlähteisiin salaliittoaktivistit vetoavat. Uskontotieteilijä David G. Robertson on esittänyt salaliittoajattelulle tärkeiksi ”tietämisen lähteiksi” eli episteemeiksi muun muassa omat kokemukset, perinteen ja yliluonnolliset voimat. Siinä missä tiedeyhteisö vetoaa yleensä vain omiin metodeihinsa ja asemaansa, salaliittoaktivismissa hyödynnetään kaikkia mahdollisia episteemejä – myös tiedettä, se vain ei saa erityisasemaa. Fiktio, historia, huhut, ”tunne että asiat ovat näin”, esimodernit myytit ja unessa saadut viestit voivat kaikki tarvittaessa tukea maailmanselitystä. (Robertson 2016.)
Historiantutkijat Michael Butter (2014) ja Katharina Thalmann (2019) ovat kartoittaneet salaliittokulttuurin kehitystä ja todenneet, että ilmiö sellaisena kuin me sen tunnemme on melko tuore. Tämänkaltainen salatieto on ollut oma, hyljeksitty mutta elinvoimainen kulttuuripiirinsä länsimaissa vasta noin 60 vuotta. Sitä ennen salaliittoihin perustuva maailmankuva oli yleinen ja hyväksytympi. Salaliitoista kirjoittajat – kuten vaihtoehtohistorian grand old lady Nesta Webster – saattoivat tienata historiallisilla paljastuksilla hyvin, mutta heidän toimintansa ei ollut erityiselle yleisölle kohdennettua. Nykyinen alakulttuuri on tulosta siitä, että vuosisadan puolivälin jälkeen salaliittoajattelua kitkettiin yhä rankemmin tieteen ja politiikan saralla. Vallitsevaan ”Järjestelmään” pettyneet alkoivat hakeutua alakulttuurin piiriin löytääkseen vaihtoehtoisia malleja maailman ymmärtämiseksi. Osana tätä kehitystä salatieto institutionalisoitui suuremmassa mittakaavassa kuin milloinkaan aiemmin – sillä on kansainväliset asiantuntijat ja yhdistykset, omat tapahtumat ja julkaisut, kirjoja, elokuvia, puolueita ja kokonaisia mediasivustoja.
Nykyiset salaliittomyyttien levittäjät kauppaavat siis tietoa, jonka suuri myyntivaltti on sen poikkeavuus valtavirran tiedosta. Vaihtoehtoisen tiedon markkinat ovat jatkuvasti suuremmat, vaikka ne sijaitsevatkin yhteiskunnan marginaalissa. Kuten Robertson sanoo, tähän maailmankuvaan sitoutuneiden tavoite on ”ottaa haltuun tiedonkäsittelyn (cognition) työkalut” (2016, 207). He voivat siis päättää ainakin siitä millä lailla ymmärtävät jotakin, vaikka heillä ei olisi aitoa vaikutusvaltaa pahuuden hallitsemassa maailmassa. Alakulttuuri, jossa vaihtoehtoisia uutissivustoja ja asiantuntijoita piisaa, mahdollistaa sen, ettei valtavirran lähteisiin tarvitse välttämättä vilkaistakaan. (Niitä pyritään silti käyttämään hyväksi: ks. Valaskiven ja Pyrhösen kirjoitus.)
Salatiedon kauppaa
Salatiedon ympärille kehittynyt alakulttuuri toimii pitkälti niin kuin modernin ajan synnyttämä kapitalismi ylipäätään. Muiden hyötyjen ohella salaliittoaktivistit tienaavat elantonsa tuottamalla yleisölleen juuri sitä tietoa, mitä vaihtoehtoisilla markkinoilla kaivataan. Kysyntää ja tarjontaa ohjaa siis pieni ryhmä, joka on onnistunut tekemään itsestään ”tiedonkäsittelyn työkalujen” omistajia. Mitä uskottavampana salaliittoaktivistia pidetään, sitä enemmän todellisuuden piilotettujen tasojen ymmärrystä heille kerääntyy – ja sitä enemmän heillä on resursseja ”selittää maailmaa” piirissään.
Itse asiassa kapitalismivertauksen voi viedä vielä pidemmälle. Noyes huomioi tarpeen aktiivisesti mainostaa salaisuuksien olemassaoloa, mutta salaliittomyyttien levittämisessä harjoitetaan lisäksi keinotekoista niukkuutta. Salaliittoaktivistit alleviivaavat paitsi tietoa salaisuuksista myös käsitystä siitä, että tämä tieto on aina uhattua, rajoitettua, muuttuvaa ja ikuisesti epätäydellistä. Siksi sen saaminen haltuun ”tuoreena” tuntuu entistä merkityksellisemmältä. Siksi yleisö sitoutuu seuraamaan salaliittoaktivisteja, jotka lupaavat antaa aina lisää.
Kapitalismia heijastava salaliittokulttuuri tuntuu ironiselta, sillä useimmiten salaliittomyytit nimenomaan kritisoivat vallitsevaa talousjärjestelmää ja näkevät (joskus osuvastikin) vallan ja varallisuuden kasautumisen tuottamat ongelmat. Sama kriittinen katse ei kuitenkaan kohdistu alakulttuuriin itseensä. Sisältäpäin ei nähdä, kuinka aktivistit käyttävät valta-asemaa omaksi edukseen. Kysymys ”kuka hyötyy?” ohjaa salaliittomyyttien rakentumista suurissa määrin, mutta sitä sovelletaan harvoin salatiedon tuottamisen mekaniikkoihin.
1 Käytän termiä ongelmallisen ”salaliittoteoreetikon” sijaan kuvaamaan niitä yhteisön jäseniä, jotka osallistuvat salatiedon tuottamiseen ja levittämiseen rakentaen samalla ”brändiä” itselleen. Tämän ohella yhteisöstä löytyy kuitenkin monia salaliittoihin vakaumuksellisesti uskovia, joille aktivismi ei ole oleellista.
2 Erilaisten asiantuntijoiden rajat ovat tietenkin häilyviä. Tiedeyhteisön sisälläkin voi havaita vallitsevien käsitysten haastamista, ja toisaalta salaliittoyhteisössä monet (esimerkiksi ilmastonmuutoksen kieltäjät) vannovat tiukan tieteellisen maailmankuvan nimeen. On syytä muistaa myös, että monet tieteen suuret nimet, kuten Isaac Newton, olivat erittäin kiinnostuneita okkultismista ja esoteriasta.