Kekrinpäivän tunnustuspalkinnot 2016

Kekrinpäivän palkinnon saajia Kansallismuseossa 3. marraskuuta 2016. Vasemmalta: Ilona Korhonen, Sinikka Vakimo, Antti Hernesniemi, Veikko Anttonen, Kaija Heikkinen ja Seppo Kalliokoski.

Kekrinpäivän palkinnon saajia Kansallismuseossa 3. marraskuuta 2016. Vasemmalta: Ilona Korhonen, Sinikka Vakimo, Antti Hernesniemi, Veikko Anttonen, Kaija Heikkinen ja Seppo Kalliokoski.

Palkinnot arvokkaasta työstä tieteen, taiteen ja kulttuurin alalla

Professori emeritus Veikko Anttonen
Uskontotieteilijä, professori emeritus Veikko Anttonen on pitkän akateemisen uransa aikana selvittänyt ansiokkaasti pyhän käsitettä sekä pyhäksi luokittamisen kulttuurista logiikkaa eri uskonto- ja kulttuuriperinteissä niin kielentutkimuksen kuin etnografisten aineistojen avulla. Pyhän lisäksi hän on yli 140 tieteellisessä artikkelissaan käsitellyt laajasti uskontotieteen oppihistoriaa.

Anttonen toimi uskontotieteen professorina Turun yliopistossa vuosina 1998–2015. Vuonna 2010 hänet nimitettiin Debrecenin yliopiston kunniatohtoriksi Unkarissa ja vuonna 2011 hänet valittiin Suomalaisen Tiedeakatemian jäseneksi. Anttonen on kerännyt mainetta aktiivisena keskustelijana niin kotimaassa kuin ulkomailla, ja hänellä on ollut lukuisia luottamustoimia sekä suomalaisissa että kansainvälisissä tutkijayhteisöissä. Anttonen on käynnistänyt muun muassa kansainvälisen yhteistyöprojektin, jossa selvitetään kulttuurintutkimuksen näkökulmasta kansalaisuudelle ja kansakuntaan kuulumiselle annettavien merkitysten symbolista rakentumista tämän päivän Suomessa, Unkarissa ja Virossa. Projektissa tarkastellaan uskonnon ja etnisyyden roolia kansalaiskäsitysten tuottamisessa. Tällä hetkellä Anttonen toimii International Associaton for the History of Religions -järjestön hallituksen varapuheenjohtajana.

Professori emerita Kaija Heikkinen
Professori emerita Kaija Heikkinen on perinteentutkimuksen, erityisesti etnologisen naistutkimuksen dosentti. Hän on utelias ja monipuolinen kulttuurintutkija, joka ei kaihda esittää hankalia kysymyksiä eikä vastauksia. Lisäksi hän on taitava asioiden kyseenalaistaja, jollaisia Suomessa tarvitaan tänä päivänä kipeästi. Tutkimuksissaan Heikkinen on kritisoinut sukupuolisokeutta kansallisesta identiteetistä puhuttaessa – ylipäätään kansasta ulossulkemista. Hän on myös näyttänyt käytännössä, miten naistutkimuksen vastastrategioita voidaan käyttää purkamaan kansallisten tieteiden rajoittuneisuutta.

Kaija Heikkinen teki uransa Joensuun yliopistossa. Hänen väitöskirjansa käsitteli siirtokarjalaisuutta ja itsetajuntaa (1989). Myöhemmin tutkijan kynästä ovat syntyneet laajat julkaisut niin pohjoiskarjalaisten naisten käsityöarjesta, vepsäläisnaisten uskonnosta Venäjällä kuin rintamanaisen monista sodista. Hän on johtanut useita kansallisia tutkimushankkeita Suomen Akatemian rahoituksella etniskulttuurisista toiseuksista etnoseksuaalisuuteen sekä ollut päättämässä tutkimusrahoituksesta.

Antti Hernesniemi
Lääketieteen tohtori Antti Hernesniemi on kerännyt yli kahdenkymmenen vuoden ajan kansanlääkintää koskevaa muistitietoa Pohjanmaalta sekä kokemuksia henkiparannuksesta Uudeltamaalta. Laaja aineisto käsittää noin 200 kirjettä, 150 tuntia haastatteluäänitteitä, 500 valokuvaa, 25 tuntia kaita- ja videofilmejä sekä 2 400 vastausta jäsenkorjausta koskeneeseen lomakekyselyyn. Osan aineistosta hän on jo luovuttanut Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkistoon sekä Svenska Litteratussällskapetin arkistoon. Keruutyö ja aineiston tutkiminen jatkuu edelleen. Lääkäriopintojensa aikana 1960–1970-luvulla Antti Hernesniemi ei muista missään vaiheessa puhutun kansanlääkinnästä. Kun Hernesniemi sitten terveyskeskustyössään kiinnostui kansanlääkinnästä, hän sai todeta, että tätä kokonaisvaltaista tietoa ja taitoa ei voi kunnolla ymmärtää tuntematta sitä käyttävien ihmisten elämää. Hänen vastaanotolleen Uudessakaarlepyyssä tuli lähes päivittäin potilaita, jotka kertoivat käyneensä lääkärin lisäksi kotioppineiden parantajien luona. Hernesniemi kiinnostui itsekin näiden jäsenvaivojen parantajista ja alkoi tutkia heidän parannusmenetelmiään.

Hernesniemi toimi vuosina 1987–1990 perustamansa Kansanlääkintäkeskuksen toiminnanjohtajana ja vastaavana lääkärinä Kaustisella. Hän perusti ja myös toimitti maamme ensimmäistä kansanlääkintää käsittelevää lehteä Pohakkaa. Hänen väitöskirjansa Pohjanmaan jäsenkorjaajien käsin tapahtuvista hoidoista on ainoa lääketieteellinen väitöstutkimus nimetystä suomalaisesta kansanparantajasta ja skandinaavisesta jäsenkorjauksesta. Kansanlääkintäkeskuksessa hän kehitti myös lääkärin ja kansanparantajan yhteistyökokeilun. Hän on luennoinut lukuisia kertoja kansanlääkinnästä ja julkaissut useita erikielisiä artikkeleita.

Kalevalaseura kiittää Antti Hernesniemeä kansanparannusta koskevan muistitiedon tallennustyöstä, aineistoon liittyvistä tutkimuksista sekä siitä pioneerityöstä, jonka hän on tehnyt yhdistäessään lääkärin ja kansanparantajan toiminnan.

Sinikka Vakimo
Dosentti, Itä-Suomen yliopiston perinteentutkimuksen yliopistonlehtori Sinikka Vakimo on laaja-alainen, aktiivinen ja aina uusia polkuja kulkeva perinteen- ja kulttuurintutkija. Hän on ollut eturivissä tuomassa Suomeen kulttuurigerontologiaa. Vakimon väitöskirja Paljon kokeva, vähän näkyvä. Tutkimus vanhaa naista koskevista kulttuurisista käsityksistä ja vanhan naisen elämänkäytännöistä yhdistelee oivaltavasti analyysiä Kalevalasta, kansanperinteen kaskuista, nykyajan mediateksteistä ja haastateltujen naisten puheista. Joensuun yliopistossa, nykyisin Itä-Suomen yliopistossa, hän oli luomassa ja vakiinnuttamassa naistutkimuksen (nyk. sukupuolentutkimuksen) oppiainetta. Vakimo on syvällisesti perehtynyt myös tutkimusetiikkaan.

Sinikka Vakimo on ansioitunut paitsi tutkijana myös yhteiskunnallisena ja tiedeyhteisöllisenä vaikuttajana. Hän on toiminut vuosikymmeniä Valtimon kyliä tutkineessa monitieteisessä ryhmässä. Hänet tunnetaan useiden tiedelehtien, esim. tieteellisen verkkolehden Eloren ja Gerontologia-lehden sekä monien kirjasarjojen vaikuttajana. Hän on osallistunut aktiivisesti myös useiden tieteellisten yhteisöjen, kuten Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ja Suomen Kansantietoden tutkijain seuran toimintaan. Sinikka Vakimo on toiminnallaan rikastuttanut monella tavalla suomalaista perinteen- ja kulttuurintutkimusta.

Nuoren tutkijan palkinto

Ilona Korhonen
Musiikin tohtori, runolaulaja Ilona Korhonen on monipuolinen muusikko, jolle ovat tuttuja niin säveltäjän, yhtyemuusikon, tuottajan, laulajan, opettajan, tutkijan kuin asiantuntijan tehtävät. Ilona Korhonen on opiskelut Sibelius-Akatemian musiikkikasvatuksen osastolla yläkoulun ja lukion musiikinopettajaksi sekä suorittanut kuoronjohdon ja pedagogiikan opintoja. Vuonna 1997 hän aloitti opiskelut Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osastolla, josta valmistui musiikin maisteriksi vuonna 2003. Vuonna 2012 hyväksyttiin hänen taiteellinen tohtorin tutkintonsa Tulin kuin tulikipuna. Larin Parasken runolauluopissa, joka käsittelee inkeriläistä runolaulua, pääasiassa soolorunolaulua. Tutkimuksen keskushenkilönä oli inkeriläisistä runolaulajista kuuluisin, vuosina 1834–1904 elänyt Larin Paraske. Tutkintoon kuului viisi konserttia ja kirjallinen työ. Kirjallinen työ koostui projektikuvauksesta, yhden konsertin kuoropartituurista sekä Korhosen omasta runoteoksesta Kulje mulle yön valona. Tutkimus syventää ansiokkaasti tietojamme inkeriläisestä runolaulusta ja kuvaa syvällisesti Korhosen matkaa runolaulun ytimeen Larin Parasken opastamana. Runolaulu onkin Korhosen vahvaa osaamisaluetta.

Toinen Ilona Korhosen kiinnostuksen kohde on polyfonia ja kuorolaulu. Osana tohtorin tutkintoaan hän sävelsi ja esitti oman enseblensä kanssa tunnin mittaisen, inkeriläistä polyfoniaa lähtökohtanaan käyttävän naiskuoroteoksen Tarkka pää, tania mieli. Tässä työssä auttoi Korhosen monipuolinen kuoromusiikin tuntemus ja kuorolauluharrastus niin kuoronjohtajana kuin -säveltäjänä. Korhonen toimi 13 vuotta Vantaan kamarikuoron taiteellisena johtajana. Hänen kontaktinsa lauletun musiikin esittäjiin genrestä riippumatta ovat luoneet lukuisia yhteistyöhankkeita sekä kannustaneet laulajia Korhosen sävellysten tilaamiseen.

Ilona Korhonen on opettanut Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osastolla kansanmusiikin teoriaa, tarkemmin transkriptiota. Hän on ollut mukana Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran runolaulun tutkimus- ja nuotintamishankkeessa, jossa hän nuotinsi äänitearkiston runolauluäänitteitä. Hän on pyrkinyt aktiivisesti kehittämään sekä yleisiä transkriptiokäytänteitä että maamme kansanmusiikin nuotintamiskulttuuria. Tässä työssä myös suhteet kansanmusiikin ja folkloristiikan tutkijoihin ovat muodostuneet tärkeiksi ja läheisiksi.

Tällä hetkellä Korhonen työskentelee freelancemuusikkona, pääasiassa solistina, kuorojen parissa sekä omien naiskuorosävellystensä ja omille yhtyeillensä säveltämänsä materiaalin parissa. Lisäksi hän keikkailee Suomessa ja eri puolilla Eurooppaa.

Kalevalaseuran nuoren tutkijan Kekrinpäivän palkinnon Ilona Korhonen on ansainnut nostamalla runolaulun ja sen tutkimuksen nykypäivään, toimimalla aktiivisena taiteilijana ja tutkijana, opettajana ja innoittajana sekä tarttumalla ennakkoluulottomasti uusiin haasteisiin.

Perinteentaitajien ja -tallentajien palkinnot

Seppo Kalliokoski
Seppo Kalliokoski on halsualainen kuvanveistäjä, perinnerakentaja ja perinnerakentamisen kouluttaja. Taiteilijana hän on osoittanut voimakasta kiinnostusta suomalais-ugrilaista perinnettä ja muotokieltä kohtaan kyeten ammattikäsityöläisen taidolla liikkumaan mahdollisen ja mahdottoman rajapinnassa. Hänen massiiviset, vähäeleiset ja hiljaa puhuttelevat veistoksensa kertovat muinaisten rakennusmateriaalien ja raaka-aineiden käsittelyn taiturimaisesta hallinnasta. Kalliokosken itse valmistamissa työkaluissa ja rakennuksissa nousee esille hänen entisajan elämänpiiriin sekä arjen käyttöesineisiin liittyvä estetiikan taju. Perinteen siirtäjänä Kalliokoski on ansiokkaasti jatkanut katkeamatonta halsualaista tervanpolttoperinnettä ja muun muassa herättänyt henkiin haapioiden valmistamisen Puunkuokkijat-taiteilijaryhmässä. Seppo Kalliokoski on vuodenkiertoon ja luontoon liittyvän tiedon tuntija, joka siirtää kulttuuriperintöä eteenpäin sekä älykkäästi soveltaen että mennyttä syvästi kunnioittaen. Kiitoksena tästä työstä Kalevalaseura myöntää Kalliokoskelle Kekrinpäivän tunnustuspalkinnon.

Maila Hietala, Salme Kokko ja Pirkko Savolainen
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkiston kokoelmat ovat pääosin yksittäisten kerääjien luovuttamia. Merkittävä osa arkiston aineistosta karttuu erilaisten kilpakeruiden ja tutkimuskyselyiden kautta. Kaikkiaan aineiston luovuttajia, perinteentaitajia ja -tallentajia, on useita kymmeniä tuhansia. Tälläkin hetkellä arkiston vastaajaverkostoon kuuluu noin 500 eri ikäistä naista ja miestä eri puolelta Suomea. Heitä ovat myös Maila Hietala, Salme Kokko ja Pirkko Savolainen. Kalevalaseuran myöntämät tunnustuspalkinnot ovat kiitos niistä kirjoituksista, joita he ovat vuosikymmenien aikana lähettäneet Kansanrunousarkiston kokoelmiin ja kartuttaneet tietoja suomalaisten elämästä.

Maila Hietala
Opettaja, koulunjohtaja Maila Hietala osallistui 1985 Kalevalan juhlavuoden Perinne elämässäni -kilpakirjoitukseen monipuolisella katsauksella kainuulaisen perheen ja suvun perinteisiin 1930-luvulta alkaen. Tätä seurasivat Satasärmäinen nainen -omaelämäkerta ja kyselyvastaukset mm. joulunvietosta, lastenhoidosta, pimeän pelosta ja sanomalehdistä elämänkulussa, sekä Suvun suuri kertomus, itsenäisyyden 80-vuotisjuhlahankkeen kooste 1997. Uuden vuosituhannen alussa käsittelyssä olivat mm. kahvinjuonnin olemus, äänimaisemat sekä vanhan ajan kotiapulaismuistot suhteessa EU-aikaan. Moniin Maila Hietalan lähetyksiin on liittynyt myös valokuvia ja äänitteitä, ja parin viime vuoden aikana kirjoittamisen tahti on vain tiivistynyt. Viimeisimpien, myrsky- ja mökkeilyaiheisten keruuvastausten jälkeen lähetysten määrä lasketaan kymmenissä ja sivumäärä useissa sadoissa. Aktiivisuus ja positiivisuus ovat Maila Hietalan ominaispiirteitä havainnoijana ja SKS:n arkiston yhteistyökumppanina. Kajaanilaisena perinteentaitajana ja pedagogina hän on jo yli 30 vuoden ajan jatkanut esimerkillisesti Lönnrotin jalanjäljillä.

Salme Kokko
Syksyllä 1984 konttoristi Salme Kokko lähetti Karjalaisiin elämäkertoihin kuvauksen muistojensa Särkisyrjästä: kylän elämästä ja ihmisten kanssakäymisestä 1930-luvulla Ruskealan pitäjässä lähellä nykyistä rajaa. Seuraavana vuonna hän osallistui Perinne elämässäni -kilpakirjoituksen kaikkiin kahdeksaan aihepiiriin, tärkeimpinä paikkakuntina Ruskeala, Harlu ja Helsinki. Satasärmäinen nainen -elämäkerrassa 1991 Salme Kokko avautui lapsuudesta ja murrosiästä maatilalla, kahdesta evakkomatkasta, sotien jälkeisistä vaiheista ja elämän ratkaisuista monilla uusilla asuinsijoilla. Myöhemmin syntyi myös isän omaelämäkerta. Kotiseutumatka Karjalaan ja lähes reaaliaikainen kuvaus siitä toteutuivat heti 1990-luvun alussa. Neljänkymmenen keruuvastauksen aiheet ulottuvat hevosista housujen käyttöön, politiikasta räsymattoihin, viimeisimpinä kuvaukset lemmikkieläimistä ja perheissä jatkuneesta sodasta. Kirjoittamisen, luomisen sisäinen pakko ja toimistotyöntekijän tekninen ammattitaito ovat olleet SKS:n arkistotoimen kannalta suotuisa yhdistelmä. Kertomukset ovat samanaikaisesti ainutkertaisia ja tuhansien tuntoja kuvastelevia.

Pirkko Savolainen
Valimotyöntekijän tytär, kotisisareksi kouluttautunut Pirkko Savolainen lähetti ensimmäisen arkistoitavan aineiston Perinne elämässäni -kilpakirjoitukseen 1985. Se sisälsi joukon lauluja hänen lapsuudestaan ja kouluajoiltaan 1950–1960-luvuilta. Samassa lähetyksessä oli 642 sananlaskua ja niiden selityksiä, esimerkiksi: ”Sumiaisista ollaan, toimeen tullaan, olkia ostellaan, lehmiä nostellaan.” Satasärmäinen nainen -kirjoituksessa 1991 hän kertoi siinä vaiheessa 40-vuotisesta elämäntaipaleestaan, iloineen ja koettelemuksineen. Pian hän kunnostautui myös sauna- ja taksiperinteen tuntijana Mäntsälä–Sumiainen-akselilla. Kirjoituskilpailuun maanviljelijöille häneltä saapui riipaiseva kooste: ”Kalenterimerkintöjä maatalon elämästä. Viimeinen vuosi 1994.” Laadukkaan tekstin tuotannosta Pirkko Savolainen ei ole luopunut eikä välivuosia pitänyt: arkisto on saanut esimerkiksi mediapäiväkirjan, eksymiskokemuksia, muistoja kosketuksesta, presidentinvaaliunia ja mietteitä hiljaisuuden merkityksestä. Lähetyksiä on saapunut SKS:n arkistoon jo yli 30, viimeksi myrskykokemukset kuluvan vuoden heinäkuussa. Yhteistyö jatkuu.