Kalevalasta

Kalevalan ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 1835. Elias Lönnrot koosti runoelman niistä kansanrunoista, joita hän merkitsi muistiin runolaulajilta keruumatkoillaan vuosina 1828–1834. Kalevalan ilmestyessä Suomi oli autonominen suuriruhtinaskunta, mutta tätä ennen vuoteen 1809 saakka Suomi oli ollut osa Ruotsin valtakuntaa. Runoelmasta tuli etenkin suomalaiselle sivistyneistölle kansakunnan menneisyyden, kansallisuuden, kielen ja kulttuurin tunnuskuva, jonka varaan heiveröistä suomalaista identiteettiä alettiin rakentaa. Se herätti kiinnostusta myös ulkomailla ja nosti pienen, tuntemattoman kansan muiden eurooppalaisten tietoisuuteen.

Lue lisää:
Kalevala kansalliseepoksena
Kalevala kansallisena allegoriana
Kalevala ja suomen kieli

Kalevalan vaikutus suomalaiseen kulttuuriin, taiteisiin ja tieteisiin on ollut merkittävää. Se on jättänyt jälkensä kuvataiteisiin, kirjallisuuteen, teatteriin, tanssiin ja musiikkiin. Se elää populaarikulttuurissa, elokuvissa, sarjakuvissa, peleissä ja mainoksissa. Kalevala on merkinnyt eri aikoina eri asioita, ja se on synnyttänyt erilaisia vahvoja tulkintoja. Ei ole yhtä tapaa tulkita Kalevalaa.

Lue lisää:
Kalevalan vaikutus suomalaiseen taiteeseen ja kulttuuriin
Taiteilijoiden Kalevala 2009
Poliittista taidetta Kalevalasta

Lönnrotin runonkeruumatkat

Lönnrot teki viisi runonkeruumatkaa vuosina 1828–1834. Kalevalan ensimmäisen laitoksen ilmestymisen jälkeen vuonna 1835 hän teki vielä viisi matkaa lisää. Keruumatkat suuntautuivat etupäässä Savoon, Karjalaan ja Lappiin. Vienassa hän kävi Uhtualla ja Vuokkiniemessä, mutta matkat ulottuivat myös kauas Kuolaan, Arkangeliin sekä Aunuksen Karjalaan. Yhdestoista ja viimeinen runonkeruumatka suuntautui Viroon vuosina 1844–1845.

Lue lisää:
Runoja keräämässä

Lönnrot laati viisi Kalevalaa

Sikermä-Kalevala

Niin sanottu Sikermä-Kalevala ilmestyi vuonna 1833 ja sisälsi kolme pienoisrunoelmaa:

  • Lemminkäinen, 825 säettä
  • Väinämöinen, 1867 säettä
  • Naimakansan virsiä, 499 säettä

Runokokous Väinämöisestä

Runokokous Väinämöisestä eli niin sanottu Alku-Kalevala ilmestyi vuonna 1833. Edelliset runoelmat yhdistävä ja kertomusta jatkava runoelma sisälsi 5052 säettä.

Vanha Kalevala

Kalevalan ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 1835. Lönnrot antoi runoelmalleen nimeksi Kalewala taikka Wanhoja Karjalan Runoja Suomen kansan muinosista ajoista ja päiväsi sen Kajaanissa 28. päivänä helmikuuta 1835. Tämä niin sanottu Vanha Kalevala jakautuu 32 runoon ja siinä on 12 078 säettä. Teoksesta otettiin 500 kappaleen painos. Sitä ihasteltiin, siitä keskusteltiin ja kirjoitettiin, mutta varsin vähän sitä luettiin muualla kuin suppeahkon sivistyneistön piirissä: pientä painosta riitti myytäväksi kymmeneksi vuodeksi. Merkityksetön se ei silti ollut: Suomen kansa oli saanut sen mitä aikakausi piti arvokkaimpana eli kansallista myyttistä historiaa kuvastavan muinaiseepoksen. Tieto eepoksesta kiiri pian myös maailmalle. M.A. Castrén käänsi sen vuonna 1841 ruotsiksi ja vuonna 1845 siitä ilmestyi ranskankielinen proosakäännös.

Lue lisää:
Kalevalan kansallismielinen vastaanotto

Uusi Kalevala

Kalevalan ensimmäisen laitoksen jälkeen Lönnrotille kertyi runoja lisää 130 000 säettä. Niiden ja niin sanotun Vanhan Kalevalan pohjalta hän ryhtyi laatimaan entistä laajempaa runoelmaa. Kalevalan toinen laitos, niin sanottu Uusi Kalevala ilmestyi vuonna 1849. Se oli vielä enemmän Lönnrotin luomus kuin ensimmäinen. Runoelmassa on 50 runoa ja 22 795 säettä. Uusi Kalevala on se teos, jota suomalaiset ovat lukeneet kouluissa ja johon myös suurin osa eepoksen noin 60 käännöksestä perustuu.

Koulu-Kalevala

Uuden Kalevalan jälkeen Lönnrot palasi eepokseen vielä kerran: vuonna 1862 julkaistiin Koulu-Kalevala, jossa Lönnrot oli karsinut Kalevalan 22 795 säettä 9 732 säkeen mittaiseksi lyhennelmäksi.

Lue lisää:
Kansanrunojulkaisut ennen Kalevalaa
Kalevalan synty
Mistä Kalevala on tehty?
Kaikki Kalevalat
Suomen Kansan Vanhat runot

Kalevala on Lönnrotin ”laulama” eepos

Elias Lönnrotia on kutsuttu ammoin pirstaloituneen eepoksen kokoojaksi, ahkeraksi kansanrunoudenkerääjäksi, kirjuriksi ja luovaksi runoilijaksi. Todellisuudessa Kalevala on nimenomaan Lönnrotin runoelma ja taideteos. Lönnrotin luomistyö perustuu näkemykseen, jonka mukaan arvokkaita olivat vain runolaulajan suusta tulleet säkeet. Niinpä hän vältti säkeiden sepittämistä, mutta yhdisteli eri laulajien säkeitä ja säeryhmiä tavalla, joka säilytti suoran yhteyden aitoon runolauluperinteeseen.

Kalevala voidaan siis nähdä Lönnrotin ”laulamana” eepoksena. Lönnrotin hengessä Intian suullisia eepoksia tallentanut ja tutkinut Lauri Honko on sanonut: ”Antakaamme Lönnrotin laulaa vapaasti suurta kertomusta aineksia perinteestä ammentaen kuten suullisen perinteen laulajat ja kansanrunoeeposten työstäjät ovat tehneet Homeroksen ajoista asti.”

Lue lisää:
Eeposteoriat ja kansallinen identiteetti
Kuva muinaishistoriasta hahmottuu

Kalevalan päivä

Kalevalan juhlinta helmikuun 28. päivänä johtuu siitä, että Elias Lönnrot päiväsi Vanhan Kalevalan esipuheen 28. helmikuuta 1835. Ensimmäisinä Kalevalan päivää ryhtyivät viettämään juhlapäivänä 1865 Keisarillisen Aleksanterin Yliopiston eli nykyisen Helsingin yliopiston Savo-karjalaisen osakunnan ylioppilaat. Epävirallinen liputuspäivä se on ollut vuodesta 1950 lähtien. Vuonna 1978 se vahvistettiin viralliseksi liputuspäiväksi, jolloin se vahvistettiin asetuksella myös suomalaisen kulttuurin päiväksi.

Lue lisää:
Nationalismi ja Kalevalan valtiollinen juhlinta 1900–1949