Perinne yhteiskuntien vakauttajana

Antti Huntus

 

Kulttuuriperinnön yhteiskunnallista merkitystä koskeva Euroopan neuvoston puiteyleissopimus hyväksyttiin eduskunnassa viime vuoden lopulla. Kuivasta nimestään huolimatta mainittu dokumentti – tuttavallisemmin Faron sopimus – pitää sisällään innostavan mahdollisuuden merkittävään kulttuuriperintöpolitiikan suunnanmuutokseen. Mahdollisuuden siitä syystä, että sopimus ei vielä suoraan edellytä Suomen tekevän muutoksia voimassa olevaan lainsäädäntöön, mutta sen johtoajatuksena on kannustaa valtioita mm. vahvistamaan yksilöiden ja kansalaisjärjestöjen asemaa suhteessa kulttuuriperinnön vaalimiseen. Pidemmällä aikavälillä sopimus kehottaa myös tarkastelemaan tehtävänjakoa (valtio vs. järjestöt) suhteessa kulttuuriperinnön kehittämiseen.

Faron sopimuksen mittakaava ja poliittinen painoarvo on tarkastelutavasta riippuen joko järisyttävän suuri tai suhteellisen pieni. Jo vuonna 2005 allekirjoitettavaksi avatun sopimuksen kurssi on ollut viime aikoina nousussa mm. Unescossa käynnissä olevan poliittisten valtasuhteiden muutoksen johdosta. Kansainvälisesti tarkastellen voidaan kyynisesti todeta, että kansalaisjärjestöjen rooli ei kaikkialla kehity pelkästään Euroopan neuvoston ministerikomitean tahdon mukaisesti. Valtiojohtoisuuden lisäämistä korostavien suurvaltojen äänet ovat voimistumassa YK:n kasvatus-, tiede-, ja kulttuurijärjestössä, kun Yhdysvallat vetäytyvät siitä.  Tämä on tietenkin täysin vastakkainen suunta eurooppalaisen ja etenkin pohjoismaisen kehittämisajattelun kanssa. Meillä järjestötoiminnalla on perinteisesti ollut korkea arvostus.

Sopimusta ei kuitenkaan ole tarkoitettu länsimaisten arvojen poliittiseksi lyömäaseeksi, vaan mielenkiintoisia kulttuuripoliittisia avauksia sisältäväksi kannustinasiakirjaksi. Sen suurin salaisuus piilee tavassa, jolla se tarkastelee kulttuuriperinnön merkitystä yhteiskunnallista vakautta vahvistavana tekijänä.

Paradigman muutos

Faron sopimuksessa kulttuuriperintö nähdään voimavarana, jota hyödyntämällä voidaan tukea yhteisöjen ja yksilöiden identiteettiä, demokratian kehitystä ja koheesiota. Tällä alueella etenkin kansalaisjärjestöjen osaamispotentiaali on erittäin suuri. Jokaisen kansalaisen osallisuutta korostava perintöajattelu näkee kulttuuriperinnössä väkevän työkalun mm. syrjäytymisen ehkäisyyn ja eriarvoisuuden torjuntaan. Se luo myös tasapainottavan vastavoiman lisääntyvälle ääriajattelulle. Näkökulma on vahvasti tulevaisuusorientoitunut. Se kiinnittää kulttuuriperinnön ajankohtaisiin kehittämiskysymyksiin ja tuo sen päivän politiikkaa puhuttavien teemojen ympärille. Kulttuurin kentällä julkisen keskustelun ytimeen pääseminen on harvinaista, kulttuuriperinnön kentällä vieläkin harvinaisempaa.

Faron sopimus luo eräänlaisen teoreettisen viitekehyksen sille, minkä suomalainen aineettoman kulttuuriperinnön kansallinen luettelo on myöhemmin konkretisoinut. Meillä ensimmäinen ilmiöluettelo sisältää malliesimerkkejä yhteisöhyvinvointia ja osallisuutta edistävistä kohteista. Mukana on mm. lumileikkejä, suomalaista metsäsuhdetta ja saunomista. Näiden ilmiöiden lähtökohtana on korostaa kulttuuriperinnön yhteisomistajuutta ja vahvistaa myös eri perinneilmiöiden perheenjäsenten (perinteen harjoittajien) sukulaisuuden tunnetta. Aineettoman kulttuuriperinnön kansallisessa luettelossa em. ilmiöt edustavat eräällä tavoin omaa ryhmäänsä. Luettelossa on luonnollisesti mukana myös ilmiöitä, joiden luonne on täysin toisen tyyppinen ja joiden kohdalla korostuvat aito uhanalaisuus ja suojelun tarve.

Perinneilmiöiden uusi tulkinta rikkoo ajan ja muuntumisen nopeusennätyksiä. Villeimmät ehdotukset, joita olen kuullut, koskevat vain muutamia vuosia vanhoja ilmiötä, joiden muuntuminen ajassa on erittäin nopeaa ja spontaania. Näitä edustavat esimerkiksi tietoverkkoihin syntyneet nuoret alakulttuurit. Ymmärrän pyrkimyksen. Mikäli kaikki noteeratut perinneilmiöt asuisivat vain menneessä ja olisivat vain tietyn ryhmän omaisuutta, saattaisimme osaltamme edistää kansalaisten ulkopuolisuuden ja juurettomuuden kokemusta. Edellä sanottu ei luonnollisesti anna piiruakaan myönnytyksiä kulttuuriselleomimiselle tai väärinkäytöksille. Uusien perinneilmiöiden ”kakkosraide” on kiinnostava siitä syystä, että se pyrkii huomioimaan kaikkien osallisuuden ja muutamissa tapauksissa etenkin nuoret, joiden ajasta, huomiosta ja motivaatiosta käymme yhä kovenevaa kamppailua.

Kulttuuriperintöpolitiikan suunnanmuutos on elävän perinnön arvon uudelleen arviointia. Mikäli osa perinnetyön uudesta asiantuntijuudesta onnistutaan kytkemään ajankohtaisimpaan yhteiskunnalliseen kehittämiseen ja viheliäisten globaalien ongelmien ratkaisuun, tällä osaamisella on mahdollisuus nousta huomattavasti nykyistä korkeampaan asemaan yleisessä arvostuksessa. Tämä saattaisi heijastua myönteisesti myös kulttuuriperinnön rahoitukseen.

Perinneapplikaatiot

Ihminen kaipaa konkretiaa. Voisiko elävä perintö todella olla ehkäisemässä ääri-ilmiöiden syntyä tai ratkomassa yhteiskunnallisia ongelmia?

Sain jokin aika sitten osallistua Kokkolassa järjestettyyn itkuvirsikurssin ”loppunäytökseen”. Tuossa tilaisuudessa kurssilaiset kävivät ohjaajansa tukemina henkilökohtaisten ja modernien itkunaiheiden kimppuun. Esityksestä jäi vahva muistijälki. Koin sen eräänlaisena yhteisöterapeuttisena läsnäoloharjoituksena, joka oli kuitenkin teknisesti ohjattua, melodista ja runomittaan pyrkivää. Toteutus oli siis itkuvirsiperinnettä kunnioittava ja osoitti perehtyneisyyttä aihepiiriin.

Tunnustan kuitenkin olevani epävarma siitä, missä kulloinkin kulkevat perinneilmiöiden soveliaiden sovellusmahdollisuuksien rajat. Suurinta viisautta lienee edetä sensitiivisesti applikaatioehdotustensa huumassa ja pyrkiä aitoon yhteiskehittämiseen perinteen harjoittajien kanssa.

Kaustislainen perinnesovellus, näppäripedagogiikka, on esimerkki ilmiön rajojen venyttämisestä yhdessä perinteen harjoittajien kanssa. Tasoajattelusta, instrumentti- ja genrerajoista vapaa musisoinnin muoto nojaa väkevästi kaustislaisen viulunsoiton historiaan ja perinnesävelmiin, mutta on onnistunut muuntumaan ympäri Suomea harjoitettavaksi ja jo tuhansien lasten suosimaksi musiikkikasvatusmetodiksi. Näppäripedagogiikan isä, pelimanni Mauno Järvelä, on muhitellut innovaatiotaan useita vuosikymmeniä paikallisten viulunsoittajien parissa, joten sen syntyhistoria ei ole ollut ristiriidassa alkuperäisten harjoittajien identiteetin tai ajattelun kanssa.

Tulkintani mukaan kulttuuriperintöpolitiikan muutospuhe ja teoreettiset tulevaisuusvisiot elävät kuitenkin akateemisissa yhteisöissä. Järjestökenttä elää arkeaan kiinnittyneenä tehtäviinsä ja on usein aliresursoituna pakotettu myös näin toimimaan. Tarvitsisimmekin tässä ajassa eniten strategisia kumppanuuksia, joissa voisivat yhdistyä korkean tason tutkimus ja kehittäjäosaaminen. Asiaa voisi edistää vaikkapa aineettoman kulttuuriperinnön professuuri. Yhteiseen arvontuottamisen prosessiin tuotuna tutkimus, koulutus ja kehittämistoiminta (jota siis elävään perintöön erikoistuneissa järjestöissä on paljon) voisivat luoda pohjaa uuden tiedon, innovaatioiden ja asiantuntijuuden synnylle. Kansalaisjärjestöjen vahvimmat toimijat voisivat olla tässä aloitteellisia ja hakeutua kolkuttelemaan tutkimusyksiköiden ovia. Tutkimusprojektien resursoinnin osalta puolestaan EU:n tutkimus- ja innovointiohjelmat (Horisontti 2020 sekä tuleva Horisontti Eurooppa 2021–2027 -ohjelma) ovat seuraamisen arvoisia rahoitusinstrumentteja.

Keskustelu käyntiin ja eteenpäin!

Järjestökentän arvostuksen, ihmisoikeuksien toteutumisen ja arvopohjansa puolesta Suomi voisi olla uuden kulttuuriperintöpolitiikan edelläkävijä, mutta olemme lievästi sanoen takamatkalla. Kansainvälisten sopimusten osalta olemme astuneet uuteen aikakauteen jälkijunassa ja julkisen keskustelun käynnistyminen aineettoman ja aineellisen kulttuuriperinnön kehittämiskysymyksistä on ollut hidasta.

Nyt olemme kuitenkin pisteessä, jossa hallinnolliset ja kehittämistä tukevat rakenteet ovat vihdoin olemassa ja latu on auki. Keskustelukulttuurin kannalta olisi tärkeää, että sekä akateemiset yhteisöt että kolmas sektori käyttäisivät puheenvuoroja ja tekisivät avauksia. Uskon valtion kallistavan niille korvansa jo pelkästään allekirjoitettujen sopimusten valossa.

 

Lisätietoa Faron sopimuksesta:
https://www.museovirasto.fi/fi/tietoa-meista/kansainvalinen-toiminta/euroopan-neuvosto-ja-kulttuuriperinto#Faronpuiteyleissopimus

Lisätietoa aineettomasta kulttuuriperinnöstä:
http://www.aineetonkulttuuriperinto.fi/fi/index

Kansallinen aineettoman kulttuuriperinnön wikiluettelo:
https://wiki.aineetonkulttuuriperinto.fi/

 

Antti Huntus on Taiteen edistämiskeskuksen erityisasiantuntija ja aineettoman kulttuuriperinnön asiantuntijaryhmän ja Kalevalaseuran hallituksen jäsen.