Helene Schjerfbeck: Toipilas / Première verdure (1888)

Kulttuurinen omiminen

Pekka Hakamies

 

Taiteilija Helene Schjerfbeckin elämästä tekeillä oleva elokuva herätti syksyllä 2018 odottamatonta keskustelua. Taidekriitikko Pontus Kyander vaati lokakuussa 2018, että Helene Schjerfbeckistä kertovaa elokuvaa pitäisi boikotoida, koska elokuva on suomenkielinen vaikka päähenkilö itse oli tykkänään ruotsinkielinen. Kyanderin mielestä on kyseessä luvaton kulttuurinen omiminen. Elokuva perustuu Rakel Liehun niin ikään suomenkieliseen romaaniin Helene (2003).

Yllä oleva on tuore esimerkki siitä, miten kulttuurinen omiminen on ruvettu näkemään yhä useammin ja yhä laajemmin ongelmana. Käsite ”kulttuurinen omiminen” on melko tuore, ja siitä on käyty keskustelua lähinnä kuluvalla vuosikymmenellä, etenkin viime vuosina. Kulttuurisella omimisella tarkoitetaan jonkin toisen, tyypillisesti vähemmistön, kulttuurin elementtien hyödyntämistä piittaamatta lainatun aineksen alkuperäisestä merkityksestä ja käyttöyhteydestä. Ilmiö sinänsä on vanha vaikka käsite on uusi, ja on vaikea vetää rajaa kulttuurisen lainaamisen ja kulttuurisen omimisen välillä.

Kielen valinta ja käyttö voi hyvin valaista tätä ongelmakenttää. Niin kauan kuin äänielokuvia on tehty, ovat niissä esiintyneet henkilöt tyypillisesti puhuneet sitä kieltä, jota ensisijaisesti tarkoitettu yleisökin on käyttänyt. Vanhoissa lännenelokuvissa intiaanitkin puhuivat englantia, tosin ehkä vähän kankeasti. Sotaelokuvissa viholliset ovat tyypillisesti puhuneet elokuvan tekijöiden kieltä, joskin viime vuosina vihollisen oma kieli on enemmän päässyt kuuluville. Kokonaan oma ilmiönsä on sitten kansainväliseen levitykseen lähteneiden elokuvien kieli. Suomelle on ollut ominaista käännöstekstien käyttäminen kuvan alareunassa alkuperäisen puheen ohella, mutta monessa muussa maassa on tapana jälkiäänittää elokuvat eli tehdä uudet äänet esitysmaan kielellä. Muistan joskus vuosikymmeniä sitten katsoneeni helsinkiläisessä elokuvateatterissa ranskalaisen trillerin, joka oli jälkiäänitetty saksaksi ja tekstitetty suomeksi – vaikutelma oli outo. Lähtökohtaisesti tekstitys tuntuu kunnioittavan alkuperäistä kieltä enemmän kuin jälkiäänitys, mutta on toinen asia kuinka jotakin vähemmistökulttuuria ja sen kieltä on alun perin elokuvassa kohdeltu.

Erilaisilla kieliryhmillä voi olla erilainen asenne siihen, että valtaväestö osoittaa kiinnostusta vähemmistön kieltä kohtaan. Romanit ovat Suomessa puhuneet aiemmin omaa kieltään, mutta 1950-luvulta lähtien sen taito on rapistunut huomattavasti. Romanikieleen ruvettiin kiinnittämään myönteistä huomiota 1990-luvulla, ja sen kursseja ruvettiin järjestämään esimerkiksi kansanopistoissa. Toisinaan tuli ilmi, etteivät romanit halunneet valtaväestön eli valkolaisten tulevan kursseille, koska oma kieli oli tärkeä osa ryhmäidentiteettiä ja sillä on ollut jonkinlainen salakielen asema: romanit ovat voineet sen avulla keskustella keskenään niin, ettei valtaväestö ole puhetta ymmärtänyt. Sen vuoksi ainakin osa romaneista on halunnut säilyttää kielen pelkästään oman ryhmän taitona.

Suhtautuminen on siten ollut aivan toisenlaista kuin suomenruotsalaisilla, jotka päin vastoin haluavat että kaikki suomenkieliseen valtaväestöön kuuluvat osaavat ainakin jonkin verran ruotsia eli ovat suorittaneet peruskoulun opetukseen kuuluvan ruotsin oppimäärän. Tämä tuntuu olevan tärkeä osa suomenruotsalaista identiteettiä ja ruotsin aseman turvaamista yhteiskunnassa, päätellen sinnikkyydestä jolla suomenruotsalaiset ovat puolustaneet ruotsin kielen yleistä kouluopetusta. Kolmas perinteinen vähemmistöryhmämme, saamelaiset, tuntuu suhtautuvan saamen kielen asemaan tässä suhteessa neutraalisti. Tietysti kannetaan huolta kielen asemasta ja säilymisestä yhteiskunnassa, mutta esimerkiksi yliopisto-opetuksena järjestettävät saamen kielen kurssit eivät ole herättäneet arvostelua.

Saamelaisten kansallisen identiteetin keskeinen elementti on perinteinen saamelaispuku, jonka käytöstä ollaan tarkkoja. Siitä on myös syntynyt kritiikkiä ja konflikteja jo ennen kuin kulttuurinen omiminen tuli puheenaiheeksi. Tyypillisesti arvostelun kohteena on ollut valtaväestöön kuulunut, turisteille matkamuistoja tai matkailupalveluja myynyt henkilö, joka on pukenut ylleen jotakin saamelaista muistuttavaa ja pyrkinyt sillä edistämään kaupankäyntiä. Monet saamelaiset ovat hyvin tarkkoja siitä, kenellä on oikeus pukea saamelaispuku ylleen, koska se on niin tärkeä ryhmään kuulumisen tunnus. Pari vuotta sitten nousi kohu siitä, että Kiasma-museoon vuonna 2012 hankitussa Jenni Hiltusen taideteoksessa saamelaistyylisiin asuihin pukeutuneet nuoret naiset olivat twerkanneet  videotallenteessa. Saamelaismielisten taiteilijoiden mielestä siinä vedottiin saamelaiseksotiikkaan, käytettiin hyväksi alkuperäiskulttuurin elementtejä ja syyllistyttiin tuomittavaan kulttuuriseen omimiseen.

Suomalainen valtaväestö ei ole ollut kansallispukujensa käytöstä kovin tarkka, vaikka puvut tyypillisesti kuuluvatkin jollekin pitäjälle tai laajemmalle alueelle. Satakuntalainen on voinut esiintyä karjalaispuvussa ja päinvastoin, eikä se ole herättänyt vastaväitteitä. Kansallispuvun käyttöä ohjeistamaan ja valvomaan pyrkineet asiantuntijat ovat olleet huolissaan ennen kaikkea siitä, että puvut on valmistettu oikein ja että eri paikkakuntien pukujen osia ei sekoiteta keskenään. Toisinaan jokin kaupallinen vaatevalmistaja käyttää tuotteissaan kansanpukujen elementtejä, mutta ei siitä ole noussut kriittistä keskustelua.

Kuten alussa oli jo puhe, kulttuurisen omimisen ja kulttuurisen lainautumisen välinen raja on epäselvä. Kaikki muissa kulttuureissa tuttujen elementtien käyttö ei ole kulttuurista omimista. Kulttuurisesta omimisesta syytetään herkimmin silloin, jos vieras kulttuuri ottaa käyttöönsä alkuperäiskulttuurin keskeisiä symboleita ymmärtämättä niiden merkitystä tai piittaamatta siitä. Tällaisia ovat esimerkiksi saamelaispuku tai Amerikan intiaanien sulkapäähine. Kansallispuvut ovat alusta lähtien olleet vahvasti kansallisia symboleita, vaikka ne onkin laadittu tietyn rajallisen alueen kansanpukujen pohjalta. Sen vuoksi niihin ei ole liittynyt niin tarkkaa sääntöä siitä, kuka saa pukea tietyn puvun ylleen, kun kaikki ovat olleet saman kansallisvaltion kansalaisia.

Kielen käyttö tai käyttämättä jättäminen on mutkikkaampi ilmiö. Kirjallisuuden ja elokuvan historiasta löytyy kosolti esimerkkejä siitä, miten ihmisistä ja ihmisryhmistä on kerrottu toisella kielellä kuin mitä kuvauksen kohteet ovat itse käyttäneet. Tulisiko Helene Schjerfbeck -elokuva paremmaksi, jos se ensin tehtäisiin ruotsinkieliseksi ja sitten jälkiäänitettäisiin suomeksi? Vähän aikaa sitten herätti keskustelua Helsingin yliopistossa hyväksytty pro gradu -tutkielma, joka oli kirjoitettu Pohjois-Karjalan eteläosassa kirjoitetulla murteella. Murteen käyttö tieteellisen tekstin kirjoittamisessa oli yksi kiistelyn kohde, toinen oli syytös kulttuurisesta omimisesta, kun kirjoittaja ei itse ollut kotoisin kyseiseltä alueelta vaikka hän katsoi osaavansa sen murteen hyvin.

Kulttuurisesta omimisesta ilmiönä ja sen rajoista tuskin päästään yksimielisyyteen, ja jokainen toisen kulttuurin elementtejä omassa toiminnassaan käyttävä joutuu miettimään, onko lainaaminen tai omaksuminen sopivaa, jos vain tulee ajatelleeksi lainaavansa toisen kulttuurin ainesta. Parasta on epävarmassa tapauksessa tiedustella asiaa joltakulta kyseisen kulttuurin edustajalta. On sitten toinen asia, kenellä on valtuudet ottaa kantaa kyseisen ryhmän nimissä ja onko ryhmällä yhtenäinen kanta asiaan. Keskustelemalla voi kuitenkin välttää pahimmat karikot.

 

Kirjallisuus

Frilander Aino: Kiasman twerkkaajat valesaamenpuvuissa kuumentavat tunteita – ”teoksessa ei ole kyse saamelaisuudesta” Kulttuuri. Helsingin Sanomat 10.5.2016.

Granqvist Kimmo: Suomen romanikieli. – Kielikello 1/2001.

Groth Stefan: Negotiating Tradition. The Pragmatics of International Deliberations on Cultural Property. Universitätsverlag Göttingen 2012.

Hiilamo Elli-Alina: Taidehistorioitsija kehottaa HBL:ssä boikotoimaan Antti J. Jokisen Helene Schjerfbeck -elokuvaa. – Helsingin Sanomat 23.10.2018.

Kaarenoja Vappu ja Aurora Rämö: Tätä rumpua ei saa käyttää. – Suomen Kuvalehti11.5.2018.

Kanerva Arla: Murreaktivisti kirjoitti gradunsa savoksi – ”Se on vähän sama kuin käyttäisi saamelaislakkia ajaakseen omaa asiaansa olematta itse saamelainen”, sanoo yliopiston dekaani. Helsingin Sanomat  21.12.2018.

Kyander Pontus: Bojkotta Schjerfbeckfilmen!Huvudstadsbladet 23.10.2018.

 


Artikkelikuva: Helene Schjerfbek: Première verdure / Toipilas (1888). Ateneumin taidemuseo, Public Domain.