Aurajoen rantaa Turussa alkuvuonna 2006 (Wikimedia Commons, Public Domain)

Yksilöstä avautuu aistikulma

Aistielämäkerrallisella kävelyllä Turussa

Helmi Järviluoma

 

Jostakin kaikuu voimakas hakkaava ääni. ”Varma kevään merkki”, toteaa Aurajoen rannalla kanssamme kävelevä Mikko. Ravintola Pinellan tienoilla kuulee selvästi, että joella paalutetaan venepaikkoja kesää varten. ”Näitä venepaikkoja on vuosien varrella vähennetty sen takia, että täällä on ollu … ilkivaltaa”, Mikko jatkaa. Tämä on Mikolle, 72-vuotiaalle puoliammattilaiselle valokuvaajalle, luontainen tapa kertoa aistikokemuksistaan. Hän siirtyy nopeasti äänen tai hajun ominaisuuksista niiden kontekstiin ja toimintaan, joka ne on aiheuttanut.

Olen värvännyt Mikon aistielämäkerralliselle kävelylle yhdessä 24-vuotiaan terveysalalla työskentelevän, kinofilmikuvausta ja akrobatiaa harrastavan Mariannen kanssa (”Mikko” ja ”Marianne” ovat pseudonyymeja). Viitisenkymmentä vuotta sitten Turkuun muuttanut Mikko puhuu sujuvasti suomea, ruotsia ja ranskaa, rakastaa merta ja on intohimoinen pyöräilijä. Kanssakeskustelijana on myös tutkija Juhana Venäläinen. Mariannen kanssa teemme myöhemmin toisen kävelyn hänen valitsemallaan reitillä.

Kävelemme kalpeankauniina huhtikuisena päivänä kohti määränpäätä, kirjailija Schildtin mukaan nimettyä Göran-kahvilaa, jossa purjevene Daphne on saanut arvoisensa loppusijoituspaikan. Mikko on valinnut kävelyreitin siksi, että Aurajoen ranta merkitsee hänelle kuten monille muillekin turkulaisille tapaamispaikkaa. Minä ja Juhana ohjaamme usein keskustelua aistitun elinympäristön transformaatioon – Mikko rakentaa jatkuvasti yhteyksiä yhteiskunnan muutoksiin.

Mikko kiinnittää huomiota erityisesti muutamaan seikkaan. Neljä-, viisikymmentä vuotta sitten ”tunnelma oli paljon, paljon rauhallisempi nykypäivään verrattuna”. Paikka on muuttunut ”rajusti”. Liikenneruuhkista ei 1960-luvun lopulla ollut tietoa, ihmiset istuivat penkillä ja lukivat kirjoja – tai juopottelivat siltojen alla. Mikko luonnehtii nykyajan tunnelmaa seuraavasti: ”Kiire painaa ikään kuin päälle, ja ihmiset ei pysty … keskittymään mihinkään”.

Itse pidän erittäin mielenkiintoisena sitä, että kun kyselemme aistitun elinympäristön muutoksista, Mikko ja muutamat muutkin tutkimuskävelyillemme osallistuneet johdattavat puheen kaveri- ja taiteilijapiirien kasvokkaisen vuorovaikutuksen vähenemiseen. Esimerkiksi Turun 1960–70-luvun kuvataiteilijapiireistä kertonut taiteilija Timo kokee itsensä tänä päivänä ulkopuoliseksi. Hänellä ei ole Facebook-tiliä; aiemmin eri yhteiskuntakerroksiin kuuluneet ”tavalliset” ihmiset, taiteilijat ja kunnan johto tapasivat toisiaan sulassa sovussa kulttuurikuppila Hämeenportissa, ja tieto kulki.

Mikko taas puhuu Ursininkadulla sijainneesta ”boheemista” merimieskapakasta, jonne Kalle Holmbergin ja Ralf Långbackan kulta-aikana 1970-luvulla mentiin teatteri- ja muiden taide-esitysten jälkeen keskustelemaan ”face-to-face” ja ”kaikilla ku oli jotain sanomista teatterista, niin sinne vaan, olkaa hyvä … ei sellasta nykyään tietenkään enää ole”. Nuoret kanssakävelijät, kuten Marianne, tunnistavat tiettyyn mittaan saakka muutoksen. Nykyäänkin kyllä mennään esitysten jälkeen keskustelemaan, mutta vähemmän. Mikko liittää kommunikaatiotapojen muutoksen siihen, että nykyisin on niin paljon puhelimia ja laitteita, joilla voi olla yhteyksissä toisiinsa kapakkakeskustelujen sijaan.

Tässä kirjoituksessa tarjosin pienen väläyksen pitkän ajan kuluessa kehittelemääni aistielämäkerralliseen kävelyyn (ks. esim. Järviluoma 2019). Metodi mahdollistaa mielestäni aistibiografioiden analyysin kulttuuristen ja poliittisten kohtaamisten risteyminä ja muodostelmina. Yhdessäeurooppalaisten keskisuurten kaupunkien elettyjen aistiympäristöjen muutosta analysoivan SENSOTRA-hankkeen tutkijoiden kanssa olemme hioneet metodia, sillä sen avulla on hedelmällistä lähestyä ympäristösuhteita ja sitä, kuinka monin tavoin kaupunki on mahdollista nähdä, haistaa, kuulla ja tuntea. Metodi on syntynyt pitkän ajan kuluessa, ja sillä on monia juuria (ks. Järviluoma 2019). Ihmistieteissä biografiaan vivahtavat menetelmät olivat 1960-luvulta lähtien poissa muodista esimerkiksi kielellisen käänteen ja ”tekijän kuolemaa” korostavien teoreettisten virtausten myötä.  Biografisen käänteen ja esimerkiksi Pauli Tapani Karjalaisen topobiografisen metodologian vanavedessä analysoimme hankkeessamme elettyä ympäristöä. Olemme kahden vuoden ajan tehneet Turussa, Ljubljanassa ja Brightonissa aistimuistelukävelyjä 1940–1950-luvuilla sekä 1980–1990-luvuilla syntyneiden eri sukupolvia edustavien asukkaiden kanssa, puolet heistä eri alojen taiteilijoita.

Sensobiografisen eli aistielämäkerrallisen kävelyn avulla ei jahdata harhaanjohtavan yhtenäisiä tarinoita kaupungin tai maaseutupaikan menneistä paikoista (Järviluoma 2019), kuten usein käy silloin, kun tuotteistetaan menneiden paikkojen muistamisen tapoja hyvinkin valikoidusti esimerkiksi kulttuuriperintöteollisuuden tarpeisiin. SENSOTRA-hankkeen päättyessä kesällä 2021 olemme tehneet yhteensä 192 aistielämäkerrallista kävelyä sekä analysoineet ja tulkinneet aineistomme. Uskon, että siinä vaiheessa olemme tuottaneet polyfonisia, sosiaalisesti monisävyisiä ruohonjuuritason tulkintoja eurooppalaisten keskisuurten kaupunkien asukkaiden paikkasuhteista.

 

Tämä blogiteksti on kirjoitettu osana johtamaani ERC AdG 2015 -hanketta  694893 Sensory Transformations and Transgenerational Environmental Relationships in Europe, 2016–2020 (SENSOTRA).

 

Kirjallisuus

Järviluoma, Helmi 2019 (painossa, ilm. keväällä) ”Kaikki elämän makeus ja riemu”. Aistielämäkerrallisen kävelyn tiede ja taide. Teoksessa Torvinen, Juha toim. Musiikki ja luonto.  Turku: UTU-kirjat.