Kuva Klaus P. RauschPixabay

Jatkuvan uudistumisen vaatimus

Pekka Hako

 

Nuorena musiikkitieteen opiskelijana kirjoittelin valtakunnalliseen sanomalehteen klassisen musiikin konserttiarvosteluja. Ymmärsin tehtävän vastuullisuuden, mutta keltanokan itsevarmuudella tulin monesti huomaamattani asettaneeksi esittäjille ja säveltäjille kohtuuttomia uudistumisen vaatimuksia. Kuinka terävän likinäköisiä tuolloin olimmekaan!

”Korvat auki!” julisti vastaperustettu nykymusiikkiyhdistys. Ikäpolvemme vaati, että suuren osan soitettavasta musiikista tuli olla uutta, oli niin paljon upeita moderneja sävellyksiä, joita Suomessa ei ollut kuultu. Uskoimme ajatustemme ainutlaatuisuuteen, mutta hyvin pian tajusin, että edellinen ikäpolvi oli vain toistakymmentä vuotta aikaisemmin, 1960-luvun kuohuissa, keskustellut aivan samoista kysymyksistä, tehnyt rohkeasti vastaavanlaisia kokeiluja ja kuskannut kansainvälisiä säveltäjävieraita kesäfestivaaleille.

Emme väsyneet olemaan vahvasti uuden musiikin asialla. Odotimme innokkaina kotimaisten teosten kantaesityksiä, halusimme kokea sellaista, josta saattoi sanoa, että mitään vastaavaa ei ollut sävelletty. Jos säveltäjä ei kyennyt uutuusteoksessaan uudistumaan riittävästi, olimme pettyneitä. Jälkeenpäin olen ihmetellyt, mistä olimme imeneet itsemme tuon jatkuvan uudistumisen vaatimuksen. Sehän on täysin kohtuuton taiteilijalle, joka yrittää etsiä omaa ääntä, ja jos hän sen löytää, on aivan luontevaa että hän asettuu siihen olemaan, kuten Einojuhani Rautavaara teki 1980-luvun puolivälissä viidennen sinfoniansa jälkeen.

Käytyäni Japanissa huomasin sinfoniakonserttien ohjelmistojen olevan jokseenkin yksiulotteisia: perustana Beethoven, sitten muutama Tšaikovskin kappale, Haydnia, Mozartia, ehkä Šostakovitšia ja Mahleria, ja näiltä suosikkisäveltäjiltä vain tietyt sinfoniat ja konsertot. Sibeliuksen sinfonioista japanilaisille kelpaavat lähinnä toinen ja viides. Länsimaalaisen korvalle käytäntö saattaa kuulostaa rajoittuneelta, mutta japanilaiselle kysymys on myönteisen kokemuksen uusimisesta, jo löydetyn vahvistamisesta. Mikäli aikaisempi kokemus on ollut palkitseva, hän ei halua kadottaa saavutettua elämystä eikä suinpäin poiketa seikkailunhaluisesti tuntemattomaan. Siksi vanhaa vahvistetaan ‒ itse asiassa ihan järkevä ajatus. Japanissa klassisen musiikin konsertissa uutuuden elämykset syntyvät lähinnä länsimaisten kapellimestarien tuttujen teosten uusista tulkinnoista, tarina on sama mutta kertojat vaihtuvat.

Konserttiesityksessä olemme ihmeellisen elämyksen äärellä. Kaikki mitä kapellimestari ja muusikko itsestään antavat, haihtuu saman tien ilmaan, niin vanha kuin uusi. Kun sävel on soitettu, se ei koskaan palaa soittimeen. Konsertissa soitetut sadat tuhannet sävelet, yksinäisyyden hiukkaset, jäävät harhailemaan tyhjään konserttisaliin sammuakseen lopulta kuulumattomiin, ja kun jotkut sävelistä onnistuvat jäämään eloon, ne kätkeytyvät kuulijoiden sydämiin ja jäävät kytemään päiviksi, kuukausiksi, ehkä vuosiksi. Silloin kun soitetut sävelet hehkuvat jälkeenpäin kuulijassa, ne ovat tehneet tehtävänsä, muuttaneet jotain aikaisempaa eli luoneet uutta.

Koska kaikkea konsertissa kuultua ei voi muistaa, musiikki alkaa muuntua mielessämme kuin suullinen perinne tai kuin kertaluontoiseen paikkaan sidotun tapahtuman muistot. Parhaimmillaan kuunteluhetki raottaa ikkunaa yhteiskuntamme näkymättömään todellisuuteen. Beethovenin sinfonian esitys voi palvella nykyhetken värähtelyjen ymmärtämistä yhteisön herkkänä kuumemittarina, ja saman teoksen eri esitysten jatkumo on kuin graffitiseinä, jossa vanhan teoksen uusin tulkinta peittää alleen edellisen. Hän, joka kulkee seinän ohi päivittäin, voi mielessään kokea kaikki aikaisemmat maalikerrokset.

Suomen musiikin historiassa on yksi orkesterisävellys, jonka voi todella sanoa luoneen jotain uutta ja jonka ensiesitys oli varsinainen jymypaukku: Sibeliuksen Kullervo orkesterille, kahdelle solistille ja mieskuorolle. Ensiesityksen päivämäärää huhtikuun 28. päivää 1892 pidetään Suomen musiikin historian kirjoituksessa ”suomalaisen säveltaiteen syntyhetkenä”, ”sävelkielen alkuna”. Muutaman esityksen jälkeen Sibelius kuitenkin kielsi teoksensa esittämisen, kätki omaperäisen musiikkikappaleensa vuosikymmeniksi pöytälaatikkoon, ja teos palasi päivänvaloon vasta säveltäjämestarin kuoleman jälkeen 1960-luvulla. Vaikka muut säveltäjät eivät päässeet kuulemaan Kullervoasaati silmäilemään sen partituuria, teoksella on ollut suullisissa kertomuksissa melkoinen vaikutus lähes kaikkeen sen jälkeen sävellettyyn suomalaiseen musiikkiin.

Suomen klassisen musiikin historiassa on ainoastaan yksi toinen sävellys, joka tässä suhteessa vetää vertoja Kullervolle: Magnus Lindbergin Kraft (1985). Siinä säveltäjä vie soitinten soittomahdollisuuksia äärirajoille ja hyödyntää romuvarastoista keräämiään metalliesineitä saadakseen lyömäsoittimiin haluamiaan sointeja ja tehoja. Kullervo ja Kraft ovat teoksia, jotka tulevat jäämään pitkäksi aikaa muistomerkeiksi paitsi suuresta lahjakkuudesta myös uskalluksesta. Olkoon teoksella pituutta kuinka paljon tahansa, esiintyjiä tolkuttomasti ja olkoot lyömäsoittimet kaatopaikkojen kätköistä löydettyjä aarteita, se piti säveltää!

Sibelius ja Lindberg eivät säveltäneet teoksiaan täyttääkseen ulkoisesta paineesta syntynyttä uutuuden vaatimusta. Taiteessa uusi ei synny pakottamalla.

Olin hiljattain erään valokuvaajaystäväni sävellyskonsertissa. Hän on ollut vuosikymmeniä innokas klassisen musiikin ja progemusiikin kuuntelija, aloitti säveltämisen neljä vuotta sitten, vaikka ei ole soittanut mitään instrumenttia. Sävellysteknisesti hänen kappaleistaan voisi nyppiä äänenkuljetuksellisia ja musiikin jatkuvuuteen liittyviä puutteita, mutta tällaisten poikkeamien osoittaminen ei hänen tapauksessaan ole tähdellistä. Hänen sävellyksissään puhuttelivat monet tunnelmaltaan hienot hetket, valokeilassa ohikiitäneet vilpittömät aikomukset, hänen oma äänensä. Konsertti avasi musiikin ammattilaisille uudenlaisia näkökulmia kuuntelemiseen, tapoja hahmottaa sellaista musiikkia, joka ei noudatakaan hyvinkasvatetusti oppikirjojen sääntöjä tai riko niitä tietoisesti. Valokuvaajaystäväni sävellykset kyllä kirjoitettiin nuoteiksi, mutta muuten hän työskenteli pienen koskettimiston ja tietokoneen avulla klassisen musiikin parissa kuin kansanmuusikko, korvakuulolta, apunaan osaavat nuotinkirjoittajat ja muusikot.

Nykypäivänä säveltäjän työpöydän tärkein työväline on tietokone ‒ joka kodin kulttuurinen tehosekoitin ‒ jossa voi iloisesti surauttaa samassa kulhossa musiikin historian fossiilisia polttoaineita ja nykyelämän uusiutuvia energiamuotoja. Siinä kokemattomampikin säveltäjä voi häpeämättömästi hyödyntää uusiutuvia luovuusvaroja: kokemaansa valoa, keksimiään kurittomia rytmejä, puhdasta ja raikasta tajunnanvirtaa, omia fiiliksiä ja ympäristöstä heijastuvaa säteilyä. Tällaiset smoothiet vasta terveellisiä ovatkin ‒ ne jos mitkä ovat uutta.

 

FL, KM Pekka Hako on Kalevalaseuran varapuheenjohtaja. Hän on kirjoittanut useita henkilökuvia ja elämäkertoja säveltäjistä, laulajista ja kapellimestareista. Hän on myös käsikirjoittanut, ohjannut ja tuottanut dokumenttielokuvia ja televisiodokumentteja.