Johan Blackstadius (1816–1898): Väinämöinen kiinnittää kielet kanteleeseen, 1851. (Kuvalähde: Kalevalaseura)

Hyvää kesää!

Kalevalaseuran toimisto sulkee ovensa heinäkuun ajaksi. Toivotamme hyvää ja soitannollista kesäaikaa!

 

Kalevalassa kerrotaan Väinämöisen kesäisistä toimista, että hän muun muassa rakensi uuden kanteleen sen hauenluisen tilalle, joka oli vaipunut myrskyssä syvyyksiin Sammonryöstömatkalla (42. runo, 483–503). Uusi kantele sai koivuisen rungon:

Siitä vanha Väinämöinen
koivun soitoksi kuvasi.
Veisteli kesäisen päivän,
kalkutteli kanteletta
nenässä utuisen niemen,
päässä saaren terhenisen.
Veisti kopan kanteletta,
emäpuun iloa uutta,
kopan koivusta lujasta,
emäpuun visaperästä.

(44. runo, 167–176)

Naulat kantelehen, vääntimet visaperähän hän sai tammessa istuvan käen kultaisesta kukunnasta, ja kielet aikansa kuluksi laulelevan neidon hiuksista:

Vaka vanha Väinämöinen
tuonne kengättä kepitti,
ilman hampsi hattaratta.
Sitte sinne tultuansa
alkoi hapsia anella.
Itse tuon sanoiksi virkki:
”Anna, impi, hapsiasi,
hieprukka, hivuksiasi
kanteloisen kielosiksi,
ääniksi ilon ikuisen!”

Antoi impi hapsiansa,
hienoja hivuksiansa;
antoi hasta viisi, kuusi
sekä seitsemän hivusta:
siit’ on kielet kantelessa,
ääntimet iki-ilossa.

(44. runo, 215–230)

Kun kantele oli valmis, Väinämöinen alkoi soittaa (käsin pienin / hoikin sormin / peukaloin ulos kiverin), ja siitä iloitsivat vuoret, metsät, ihmiset ja eläimet:

Sormin soitti Väinämöinen,
kielin kantelo kajasi:
vuoret loukkui, paaet paukkui,
kaikki kalliot tärähti,
kivet laikkui lainehilla,
somerot vesillä souti,
petäjät piti iloa,
kannot hyppi kankahilla.

Kälykset Kalevan naiset,
kesken kirjan neulomisen
ne tuohon jokena juoksi,
kaikki virtana vilisi,
nuoret naiset naurusuulla,
emännät ilolla mielin
soitteloa kuulemahan,
iloa imehtimähän.

Mi oli miehiä lähellä,
ne kaikki lakit käessä;
mi oli akkoja lähellä,
ne kaikki käsi posella.
Tyttäret vesissä silmin,
pojat maassa polvillansa
kanteloista kuuntelivat,
iloa imehtelivät.
Sanoivat samalla suulla,
yhen kielen kerkesivät:
”Ei ole tuota ennen kuultu
noin suloista soitantoa,
sinä ilmoisna ikänä,
kuuna kullan valkeana!”

Kuuluvi sorea soitto,
kuului kuutehen kylähän.
Eik’ ollut sitä otusta,
ku ei tullut kuulemahan
tuota soittoa suloista,
kajahusta kanteloisen.

Mi oli metsän eläintä,
kyykistyivät kynsillehen
kanteloista kuulemahan,
iloa imehtimähän.
Ilman linnut lentäväiset
varvuille varustelihe,
veen kalaset kaikenlaiset
rantahan rakentelihe.
Matosetki maanalaiset
päälle mullan muuttelihe
– käänteleivät, kuuntelevat
tuota soittoa suloista,
kantelen iki-iloa,
Väinämöisen väännätystä.

Siinä vanha Väinämöinen
kyllä soitteli somasti,
kajahutti kaunihisti.
Soitti päivän, soitti toisen
yhtehen rupeamahan,
yhen aamun atriahan,
yhen vyönsä vyötäntähän,
yhen paitansa panohon.

Kun hän soitteli kotona,
huonehessa honkaisessa,
niin katot kajahtelivat,
permannot pemahtelivat;
laet lauloi, ukset ulvoi,
kaikki ikkunat iloitsi,
kiukoa kivinen liikkui,
patsas patvinen pajahti.

Kun hän kulki kuusikossa,
vaelti petäjikössä,
kuusoset kumartelihe,
männyt mäellä kääntelihe,
käpöset keolle vieri,
havut juurelle hajosi.

Kun hän liikahti lehossa
tahi astahti aholla,
lehot leikkiä pitivät,
ahot ainoista iloa,
kukat kulkivat kutuhun,
vesat nuoret notkahteli.

(44. runo, 257–334)