Viherjäärä. Kuva: Kaarina Koski

Haltijat ja luonnonympäristön toimijuus

Kaarina Koski

 

Teoksessaan Suomalaisten runojen uskonto (1915) Kaarle Krohn esitteli muun muassa suomalaisten veteen, maahan, tuuleen, metsään, kasveihin ja eläimiin liittyviä haltijaolentoja. Kuten tuolloin oli tapana, Krohn arvioi uskomusten merkitystä ja etenkin alkuperää. Ihmiskeskeisen yhteiskunnan kasvattina Krohn esitti valtaosan luonnonhengistä olevan alkujaan paikallistuneita ja luontokohteisiin sulautuneita vainajaolentoja. Muitakin vaihtoehtoja niiden alkuperästä oli esitetty, kuten luonnon elollistaminen tai länsimaiseen traditioon kuuluva elementtioppi maasta, vedestä tulesta ja ilmasta.

Kansanuskontutkimuksen varhaisvaiheissa maailmankuvaa lähestyttiin ympäristöä koskevana tietona. Haltijoille uhrattiin, koska niihin uskottiin. Nyt, sata vuotta myöhemmin, uskomusolentojen rooli nähdään myös käytäntöön perustuvana: haltijoihin uskottiin, koska niille uhrattiin. Haltijat ja väet edustivat luonnon toimijuutta, sen oikullista valtaa aiheuttaa ihmiselle yllättäviä ja peruuttamattomia vahinkoja ja toisinaan suoda hänelle rikkautta ja hyvyyttä. Luonnon armoilla pyristelevän esivanhempamme kannalta haltijoita ja luonnonjumaluuksia oli oltava, jotta ihmisillä olisi jokin keino neuvotella olosuhteista. Rituaalit ovat keino käsitellä asioita, jotka eivät ole omassa hallinnassa, kuten onnea tai elinkeinoille tärkeitä luonnonilmiöitä.

Uskomukset elinolojen tuotteena

Psykologi Nicholas Epleyn mukaan elottomien ilmiöiden tai kappaleiden sielullistaminen aktivoituu nimenomaan silloin, kun ne käyttäytyvät oikullisesti. Oikullisuus viittaa suunnitelmallisuuteen ja saa meidät lähestymään kohdetta sosiaalisen vuorovaikutuksen keinoin. Samasta ilmiöstä on kyse, kun yllymme sättimään ja uhkailemaan vaikkapa printteriä, joka ei ”suostu” toimimaan. Se ei sinänsä edellytä uskoa printterinhaltijaan. Pärjäämme hyvin ilman, kun IT-tuki toimii ja takuu on voimassa.

Tilanne on toinen, kun vastaavaa tukiverkostoa ei ole, ja ongelmat koskevat hengissä selviytymistä. Suhde näkymättömiin neuvottelukumppaneihin muodostuu pysyväksi. Kokemus omasta pienuudesta laajoissa metsissä, tuntureilla tai tasangoilla vahvistaa tunnetta luonnosta persoonallisena toimijana. Animismi eli luontokappaleiden ymmärtäminen persoonallisiksi ja tunteviksi on osa useiden alkuperäiskansojen kulttuuriperintöä. Se ei tämänhetkisten tutkimusnäkökulmien mukaan ole tietämättömyyttä vaan sopeutumista elinolosuhteisiin sekä asenne- ja arvovalinta.

Kuten tiedämme, luonnolle annettu toimijuus ja sitä edustavien olentojen arvovalta vähenevät ihmisyhteisöjen kasvaessa, ympäristön muokkauksen lisääntyessä ja teknologian kehittyessä. Maanviljelyn myötä eläinhahmoiset luonnonjumaluudet ovat väistyneet ihmishahmoisten jumalien ja ihmisen itsensä tieltä. Luonto on muuttunut palvotusta elämän antajasta neuvottelukumppaniksi ja sitten resurssiksi, joka voidaan omistaa ja jota voidaan muunnella ja manipuloida mieleiseksi. Tässä vaiheessa luonnolla ei ole enää itsenäistä toimijuutta vaan se on ihmisen toimille alisteinen. Luonnonhaltijoilla tai jumaluuksilla on korkeintaan symbolinen arvo.

Kristinuskoa syytetään usein siitä, että länsimaisessa ajattelussa ihmisellä on oikeus hyödyntää luontoa mielensä mukaan. Kyse voi olla myös kristinuskon tulkitsemista omien intressien mukaisesti. Sekularisoituneessa lännessä omistusten keskittäminen tehostaa entisestään resurssien liikakäyttöä huolimatta ympäristölle koituvista vakavista vahingoista.

Yrityksiä palauttaa luonnon toimijuutta

Vastareaktioita tälle kehitykselle on muhinut jo vuosikymmenten ajan valtakulttuurin katveessa paitsi taiteessa ja populaarikulttuurissa myös esimerkiksi lainsäädännössä, tieteissä ja uusissa uskonnollisissa liikkeissä. Alkuperäiskansojen ajattelutapaa kunnioittavat juristit ovat tällä vuosituhannella ajaneet esimerkiksi Boliviassa ja Uudessa-Seelannissa läpi lakeja, jotka turvaavat äiti maan perusoikeudet tai julistavat esi-isänä pidetyn joen oikeushenkilöksi. Ihmistieteissä posthumanistiset suuntaukset muokkaavat ajattelutapoja pois ihmiskeskeisyydestä kohti eläinten ja ympäristön toimijuuden huomioimista. Erityisesti kulttuurien tutkimuksessa tuodaan esille animististen maailmankatsomusten vastuullisuutta ja inhimillisyyttä. Luonnontieteissä kasvineurobiologian tyyppiset uudet suuntaukset esittelevät kasvien ominaisuuksia, jotka muistuttavat inhimillisiä kykyjä kuten ajattelua ja muistia.

Luonnon pyhyyttä korostavia uskonnollisia ja ideologisia suuntauksia on laaja kirjo. Klassikko on James Lovelockin jo 1960-luvulla kehittämä, kreikkalaistaruston maajumaluudelta nimensä saanut Gaia-teoria. Siinä maa on kokonaisuutena itseään säätelevä toimija, Gaia, ja ihmisillä on moraalinen velvollisuus pitää sen puolta. Teoria on lähtöisin luonnontieteistä ja perustuu biomassan säätelyyn, mutta sitä on kritisoitu epätieteelliseksi. New Age -piireissä Gaia on otettu vastaan tietoisena olentona, joka pyrkii säilyttämään maan elävänä. Gaialaisuudessa näkyy myös suuntauksia, joissa ihmisten ja maan hyvinvointi ovat toisilleen jyrkästi vastakkaisia. Gaian selviytyminen näin pitkälle edenneestä ilmastonmuutoksesta merkitsee väistämättä, että huomattavan osan maapallon väestöstä on kuoltava. Mutta aiheuttaako Gaia tietoisesti esimerkiksi luonnonkatastrofien välityksellä näitä laajamittaisia kuolemia? Onko se jo aloittanut?! Lovelockia on syytetty myös yllyttämisestä ekoterrorismiin.

Lukuisat luontoyhteyttä korostavat uskonnolliset ja henkiset suuntaukset pyrkivät tasapainoon luonnon kanssa joko tieteeseen perustuvan vastuun ottamisen tai henkisen kehityksen kautta. Kalevalaisen runouden animistista maailmankuvaa on pidetty hengellisesti esikuvallisena jo 1800-luvun lopulla esoteerisissa, erityisesti teosofisessa liikkeessä. Henkisten pyrkimysten päämääränä on ollut joko yksilöllinen tai koko maailman harmoninen kehitys.

Nykyajan pakanuuden eri muodoissa hyödynnetään muun muassa kelttien, Amerikan alkuperäiskansojen ja skandinaavien vanhoja perinteitä. Osa suuntauksista ammentaa länsimaisesta luonnonfilosofiasta ja lähestyy luontoa lajeja suojelevien tai luonnonelementtejä edustavien henkien eli elementaalien kautta. Toisaalta käännytään paneutuneesti suomalaisen muinaisuskon puoleen ja seurataan myös alan tutkimusta. Uusintapainokset Kaarle Krohnin Suomalaisten runojen uskonnosta kuluvat paitsi tutkijoiden, myös henkilökohtaista animistista katsomusta rakentavien pakanoiden käsissä.

Menneisyydestä myyttiseen preesensiin

Mytologia kertoo meille joskus moniselitteisin esimerkein, mikä on asemamme maailmassa ja mihin meidän tulee pyrkiä. Mytologioilla on merkitystä, koska uskomukset ja identiteetti vaikuttavat tekemiimme ratkaisuihin toisinaan enemmän kuin esimerkiksi tieteellinen tieto. Voimme tarkastella mytologioina paitsi myyttiseen menneisyyteen sijoittuvia kertomuksia yliluonnollisista olennoista ja sankareista, myös oman aikamme suuria kertomuksia ja sopivina pidettyjen selitysmallien varantoa. Mytologia muodostuu historiaa tulkitsemalla ja valikoimalla. Länsimaisen valtakulttuurin mytologia on kertomus tieteen ja teknologian kehityksestä ja taloudellisesta kasvusta sekä ihmisestä tämän kehityksen luojana. Vaikka tällä kertomuksella on myös soraäänensä, globaalisti vaikuttavilla näkemyksillä on yksi yhteinen piirre: niissä ainoa luonnonhaltija on ihminen itse.

Voisivatko länsimaiset yhteiskunnat vaihtaa talouskeskeisen toimintatapansa maailmankatsomukseen, jossa luonto on persoonallinen ja pyhä? Se ei vaikuta todennäköiseltä ainakaan lähitulevaisuudessa. Luonnon hallintaansa ottanut ihminen voi kuitenkin muistaa juurensa karhua palvoneiden, Tapiota ja Mielikkiä suostutelleiden, maan matoa ja veden emoa puhutelleiden esivanhempiensa perillisenä. Ja hän voi välillä kuvitella puut ja joet ajatteleviksi ja tunteviksi olennoiksi – ihan vain kokeillakseen, miltä se tuntuisi.

Lähteitä ja kirjallisuutta:

Bird-David, N. ”Animism” Revisited: On Personhood, Environment and Relational Epistemology. Current Anthropology 40:S67–S91. 1999.

Epley, N. Mindwise. Why We Misunderstand What Other Think, Believe, Feel, and Want. Knopf Publishing Group. 2014.

Hastrup K, Hastrup F. (toim.), Waterworlds. Anthropology in Fluid environments. Veronica Strangin artikkeli “Reflecting nature. Water beings in history and imagination.” Berghahn Books. 2016.

Hultkrantz, Å. (toim.), The Supernatural Owners of Nature. Nordic symposium on the religious conceptions of ruling spirits (genii loci, genii speciei) and allied concepts. Stockholm Studies in Comparative Religion 1. Almqvist & Wiksell. 1961.

“Joesta oikeushenkilö, äiti maa perustuslakiin” Helsingin Sanomat B6–7 Tiede 20.11. 2018.

Krohn, K. Suomalaisten runojen uskonto. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 1915.

Mancuso S, Viola A. Loistavat kasvit. Mitä tiedämme kasveista ja niiden älykkyydestä? Aula & Co. 2017.

Taylor, B. Dark Green Religion. Nature Spirituality and the Planetary Future. University of California Press. 2010.