Kuvaaja: Rene Mitt Kuvalähde: https://2019.laulupidu.ee

Laulukaare all

Heikki Laitinen

 

Kesän 2019 tilinpäätöksen lähestyessä on mielessä unohtumattomat päivät Tuglas-seuran matkalla laulukaaren alla. Joka viides vuosi järjestettäviä Tallinnan laulu- ja tanssijuhlia (Laulu- ja tantsupidu) vietettiin jälleen heinäkuun ensimmäisenä viikonloppuna, tällä kertaa entistä juhlavammissa merkeissä, sillä oli kulunut 150 vuotta ensimmäisistä laulujuhlista. Ne pidettiin Tartossa 1869.

Juhlan otsikkona oli tällä kertaa ”Minu arm”, ”Minun armaani”. Lydia Koivulan runoilema ja Gustav Ernesaksin säveltämä ”Mu isamaa on minu arm” on ollut jo puoli vuosisataa laulujuhlien tärkein ja tunteellisin laulu. Tälläkin kertaa se oli virallisen ohjelman viimeisenä. Otsikko tuntui viittaavan erityisesti toisen säkeistön alkusäkeisiin: ”Mu isamaa on minu arm, ei teda jäta ma.” (Isänmaa on armaani, en minä sitä jätä.)

Perjantaina iltapäivällä oli Vapauden aukiolla kansanmusiikkikonsertti, illalla tanssijuhla Kalevin stadionilla. Tanssijuhlan esitykset olivat mykistäviä. Ensin 27 mielikuvituksellista koreografiaa 500–1500 tanssijan esittämänä. Kunkin esityksen lopputuloksena oleva kuvio käsiohjelman sivuilla kuin abstraktin taiteen näyttelyssä. Tanssit ja niiden välillä olevat esiintyjävaihdot oli muutamassa päivässä sovitettu ja harjoitettu Kalevin stadionin kentälle.

Lopuksi kaikki 10 540 tanssijaa ryntäsivät kentälle tanssimaan todellista klassikkoa: Anna Raudkatsin koreografiaa Miina Härman säveltämään lauluun ”Tuljak”. Se on ollut kaikkien tanssijuhlien ohjelmassa. Juhlia on järjestetty vuodesta 1934.

Laulukaaren lumo

Lauantaina oli vuorossa juhlakulkue. Juhlien esiintyjät, kaikkiaan 47 000, marssivat värikkäänä, riehakkaana, äänekkäänä ja loputtomana kulkueena neljän kilometrin matkan Vapauden aukiolta Laulukentälle. Julisteet kertoivat, että esiintyjiä oli kaikkialta Virosta. Ensimmäiset lähtivät liikkeelle yhdeltä iltapäivällä, viimeiset tulivat perille seitsemältä illalla, ja saman tien alkoi monta tuntia kestänyt avajaiskonsertti. Sunnuntai oli varsinainen laulujuhlapäivä. Esitykset alkoivat kahdelta iltapäivällä ja kestivät myöhään yöhön. Vanhaan tapaan osa laulajista ja yleisöstä jäi kentälle laulamaan vielä viimeisen virallisen laulun jälkeenkin.

Arkkitehti Alar Kotlin suunnittelema laululava valmistui 1960. Se on akustinen ihme. Valtaisan kuorokorokkeen yläpuolella kaartuu puinen katos, josta on tullut juhlien symboli, hellittelynimeltään Laulukaari. Katsomona on nouseva, kaksisataa metriä pitkä nurmikenttä. Laulu kuuluu sen joka kolkkaan. Kerran seisoin yksin keskellä tyhjää lavaa ja annoin äänen tulla. Tuntui, että koko kaupunki kuuli sen.

Edellisen kerran kävin Tallinnan laulujuhlilla heinäkuussa 1980, ja siitä lähtien on mielessä poltellut sointi, jonka kaksikymmentätuhatta laulajaa saa aikaan. Kun menee kuuntelemaan laulua katsomon keskikäytävälle, stereofonisesti, kuoronjohtajan tavoin, ei kokemusta unohda. Sitä ei voi millään teknologialla tallentaa ja toistaa. Sen voi kokea vain paikan päällä. Muuallakin katsomossa laulu on ihmeellistä mutta keskellä ihmeellisintä.

Kuorot

Laulujuhlien järjestämisen laadusta kertoo hyvin se, että ohjelmakirjassa oli jokaisen esityksen yhteydessä mainittu kuorojen ja laulajien tarkat lukumäärät. Esimerkiksi muskari-ikäisten kuoroja oli 185, niissä laulajia 6 642. Sekakuoroja oli 331, niissä laulajia 11 436. Erikseen oli vielä lastenkuoroja, poikakuoroja, naiskuoroja ja mieskuoroja. Suurimmillaan yhteisesityksissä oli mukana 753 kuoroa ja niissä 24 380 laulajaa.

Määriä olennaisempaa oli silti esitysten musiikillinen taso. Se oli huikea, eikä sellaista synny ilman jokaisen kuorolaisen omaa motivaatiota. Kun kuorot toimivat eri puolilla maata, kuorojen johtajat ovat avainasemassa. Heillä pitää olla etukäteen yhteinen käsitys laulujen esittämisestä: temposta, rytmiikasta ja tulkinnan pienistäkin yksityiskohdista.

Kuva: Ilmars Znotins 2019. Kuvalähde: https://2019.laulupidu.ee

Nuoret ja nuorekkuus oli näille juhlille tunnusomaista. Tämä koski niin laulajia, soittajia, säveltäjiä, johtajia kuin yleisöäkin. Sitä en ollut odottanut. Kersti Kaljulaid, Viron presidentti, lauloi juhlilla oman naiskuoronsa riveissä. Juhlapuheessaan hän ylisti juhlien jatkuvuuden ihmettä: kaikkina aikoina laulu on tehnyt virolaiset iloisiksi, pelottomiksi ja vapaiksi. Juhlien säilyminen halki neuvostoaikojen on sankaritarina, mutta niiden selviäminen halki viimeisten kolmenkymmen vuoden on todellinen ihme.

Musiikillinen intohimo on jatkuvuuden suurin syy. Mutta myös spontaania energiaa tarvitaan. Tällä kertaa kuorot päättivät, mitkä laulut esitetään uudestaan. Ne aloittivat itse esityksen jälkeen valtavan huudon ja rytmikkäät suosionosoitukset, jotka jatkuivat, kunnes kuoronjohtaja palasi takaisin ja suostui johtamaan kyseisen teoksen toisenkin kerran. Ja näin tapahtui vähän väliä.

Nuorten esiinmarssi näkyi myös laulujen säveltäjissä. Lauantain konsertissa hallitsivat tosin klassikot: melkein kaikki laulut olivat edesmenneitten säveltäjien teoksia. Sunnuntain maratonkonsertissa tilanne oli päinvastainen. 38 laulusta vain kahdeksan oli klassikkoja, loput olivat kaikenikäisten nuorempien säveltäjien töitä. Niissä oli vaikutteita monista musiikinlajeista. Jopa 23 laulua oli sävelletty 2019 laulujuhlien tilauksesta.

Yleisö

Yleisö oli laulujuhlilla kuin kotonaan. Se oli levittäytynyt nurmikkorinteelle ja nousi tuon tuostakin laulamaan, hurraamaan tai tekemään ”aaltoja” kuorolaisten innoittamana. Aaltoilun aloittivat aina kuorot, ja jos yleisö ei tullut mukaan, ne alkoivat huutaa rytmikkäästi: tagasi! tagasi!Aallot piti palauttaa kuoroille takaisin, kun ne olivat käyneet katsomon yläpäässä asti.

Postimees-lehti julkaisi laulujuhlien jälkeisenä maanantaina lehden kannessa valtaisan kuvan yleisöstä. Se peitti lehden etu- ja takakannen. Yleisö onkin edelleen yksi juhlien suurista ihmeistä. Vuonna 2013 Marju Lauristin ja Peeter Vihalemm tekivät laulujuhlien tilauksesta tutkimuksen, jota varten haastateltiin 1300 ihmistä vironkielisestä väestöstä. Vironkielisiä on Virossa lähes miljoona. Kun Laulujuhlakentälle ahtautuu esiintyjinä ja yleisönä yli satatuhatta, paikalla on heistä joka kymmenes. Lauristinin mukaan puolet vironkielisistä on itse osallistunut laulujuhliin ainakin kerran laulajina, tanssijoina tai soittajina, kaksi kolmasosaa on ollut yleisönä ja 90% on seurannut laulujuhlia radiosta ja televisiosta. Vain venäjänkielisten virolaisten paikka juhlien ohjelmassa on vielä ratkaisematta.

Lauantain konsertin lopussa koko satatuhantinen joukko osallistui kolmeen yhteislauluun. Ensimmäinen niistä oli kansansävelmä Kuusalusta, jonka säveltäjä Tauno Aints (s. 1975) oli muokannut Urve Tinnurin runoon: ”Üksi pole keegi” (Yksin ei ole kukaan). Laulusta tuli juhlien todellinen hitti, joka laulettiin toisenkin kerran ja konsertin päätyttyä lukuisia kertoja uudestaan. Se raikui ulosmenoteillä ja puistoissa. Myös laulujuhlien järjestäjät kiittävät internetsivuillaan kaikkia osallistujia laulun sanoin: tuttujen ja läheisten keskellä ei kukaan ole yksin.

Laulajan resonanssi

Kuorolaulun olemusta on vaikea selittää sille, joka ei ole sitä itse kokeillut. On jo kokemus sinänsä oppia ymmärtämään, kuinka ihmisen ääni väreilee lauluna kaikkialla ruumiissa, sen kaikissa soluissa. Mutta vielä moninkertaisemmin äänen resonanssi kohtaa kuorossa muiden laulajien äänen väreilyn, ja ne muodostavat yhdessä ihmeellisiä värejä, sointeja ja sointuja.

Laulujuhlien kuorolaiset ovat kertoneet, että välivuosien aikana tuntuu joskus työläältä nähdä vaivaa kaukana siintävien juhlien hyväksi. Mutta kun laulukaaren alla mielen valtaa jälleen kerran pyörryttävä tunne tuhansien laulajien yhdessä tekemisestä, ei työn määrää enää muistele. Ei ole ihme, että Viron, Latvian ja Liettuan laulujuhlat on jo vuonna 2003 kirjoitettu Unescon aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon.

Juhlien otsikko ”Minu arm” oli yllättävän lempeä. Siitä puuttuu se kansallinen uho ja isänmaallinen rituaali, jotka on yleensä liitetty laulujuhliin. Vanhat analyysikeinot tuntuvat tylsistyvän ja vaikuttavan yksiulotteisilta Viron nykylaulujuhlilla. Ne ohittavat sen musiikillisen ihmeen, joka syntyy vuosien työllä ja mahdollistaa kymmentuhantisen kuoron ainutkertaiset esitykset.

Suomessakin oli vielä 1930-luvulla Viron kaltainen laulujuhlaliike. Yleiset laulujuhlat ovat kuitenkin kulttuuripoliittinen valinta. Suomessa valittiin yhteiskunnan tuen kohteeksi yksinomaisesti sinfoniaorkesterit, ja ammattikuorot jätettiin syntymättä. Synnyttämättä jäi samalla se rakenne, joka on pitänyt Viron laulujuhlat elossa.