Kuva: Sasin Tipchai

Sukupolvet ylittävä yhteinen tieto – onko sitä?

Sinikka Vakimo

 

Elämme erikoista, totuudenjälkeiseksikin kutsuttua aikaa. Median hallitsemassa arjessa tuotetaan yhä enemmän puhetta, jossa argumentaatio perustuu valheellisiin väittämiin ja tunneperäisiin yksinkertaistuksiin. Osa on propagandaa, osa taas tarkoitettu satiiriksi tai muuksi viihteeksi. Tällaisessa kerronnassa ja sen suosiossa ei sinänsä ole mitään uutta, onhan esimerkiksi mielikuvituksellisten kaskujen tai tunteisiin vetoavien uskomustarinoiden kertojaa usein pidetty yhteisössään arvossa ja kenties hyvänä viihdyttäjänä; totuudenpuhujana tuskin kuitenkaan. Nykypäivän hankaluutena rajatumpiin tiedon välittämisen kanaviin ja kerrontakonteksteihin verrattuna on se, että emme välttämättä pysty erottamaan kaikkialta pursuavan kommunikaation joukosta kerronnan ”lajeja” ja kielellisiä rekistereitä, joiden pohjalta arvioida, mitä puhetta on syytä kuunnella tarkasti tai minkä voi ohittaa hymynkare kasvoilla. Tosissaan otettavaksi tarkoitetulta tuntuvaa puhetta ja tekstiä ja niiden ilmaisukanavia on tarjolla liikaa.

Kysymys jossakin yhteisössä merkityksellisenä pidetyn tiedon tuottamisesta, siirtämisestä ja oppimisesta on ollut aina perinteentutkijoiden kiinnostuksen kohteena. Esimerkiksi alan tutkijat ovat koko tutkimushistoriansa ajan pyrkineet esittämään tulkintoja runoston kantamista kulttuurisen ajattelun rakenteista ja ympäristön selittämisen malleista. Myös uudempaa kertomusperinnettä on tulkittu näistä suunnista. Ja kuin itsestään tämän tärkeän kulttuuritradition kantajiksi on pääsääntöisesti mielletty iäkkäät partasuut – joskus eukotkin –, jotka ovat hankkineet auktoriteettinsa ”tietäjinä” perinteentaitajuutensa ja pitkän elämänkokemuksensa pohjalta. Tällainen tietäjän ja yhteisen historian muistajan asema on geroantropologien mukaan tarjoutunut luontevasti ikääntyneille ihmisille monissa kulttuureissa ennen modernin mediateknologian tuloa. Suvun pitkän historian muistaminen, perinteisten elinkeinojen harjoittamisen käytäntöjen tunteminen sekä esimerkiksi yliluonnollisiksi ymmärrettyjen tapahtumien tulkitseminen ovat voineet taata vanhoille ihmisille arvostusta yhteisössään.

Vaikka näitä hahmotelmia voi hyvällä syyllä pitää menneisyyden yksinkertaistamisena ja ”ennen oli kaikki paremmin” -romantisoimisena, on selvää, että mediateknologisoituneessa yhteiskunnassa ikääntyneiden hallitsemalla tiedolla ja elämänkokemuksella ei välttämättä ole käyttöä. Usein niistä tuntuu olevan jopa haittaa. Tästä kertovat mielipidekirjoitukset ja nettikeskustelut, joissa tuskaillaan tunkeilevaa anoppia kasvatusohjeineen tai päivitellään isovanhempien vääristynyttä ja menneisyyteen suuntaavaa arvomaailmaa. Tiedon välittämisen ja arvottamisen ongelma kiteytyy perheen kontekstissa sukupolvien välille: nuoret perheet omaksuvat kasvatus- ja elämänohjeensa vertaisiltaan tai erilaisista asiantuntijainstituutioista eikä vanhemman sukupolven näkemyksiä välttämättä nähdä omaksumisen arvoisena. Sukupolvien välinen ristiriita toistuu myös perhesukupolvia laajemmassa tiedonvälityksen ja verkkoviestinnän kontekstissa; sen puhetapoja ja ilmaisurekistereitä nuoremmat tuntevat vanhempia sukupolvia paremmin. Diginatiiveille moni tiedonkäsittelyyn ja tulkintaan liittyvä tehtävä on meihin digitalisaation jälkijunassa tuleviin tai junasta pudokkaisiin verrattuna paljon helpompi.

Margaret Meadin kulttuurioppimisen mallit

Sukupolvien välistä tiedonvälitystä ja oppimista miettiessäni etsiydyin monta vuotta unohduksissa olleen Ikäryhmien ristiriidat (1971) -pamfletin ääreen. Sen tavoitteena oli löytää vastauksia 1960-luvulla ongelmaksi nousseen sukupolviristiriidan ratkaisemiseen kapinalliseksi koetun nuorison ja heidän vanhempiensa välille. Kirjan juonena oli sukupolvien välisen oppimisen tarkastelu. Teoksen laatija, Yhdysvalloissa aikanaan naispuoliseksi antropologiksi poikkeuksellisen laajasti tunnettu ja myöhemmin kiistelty Margaret Mead (1901–1978), perusti näkemyksensä kulttuurin oppimisesta, kasvatuksesta ja aikuistumisesta lähinnä omiin, 1920- ja 1930-luvuilla tehtyihin kenttätutkimuksiin Samoalla, Uudessa Guineassa ja Balilla. Mead peilasi tietoaan toisen maailmansodan jälkeiseen modernisoituvaan ja monia tulevaisuuden uhkia kokevaan amerikkalaiseen yhteiskuntaan, jota hän populaareilla kirjoituksillaan ja esiintymisillään kyseenalaisti.

Mead jakaa kulttuurit kolmeen tyyppiin varhaisten, historiallisten ja aikalaisten (toisen maailmansodan jälkeisen) kulttuurien kulttuurioppimisen perusteella. Yksinkertaistetusti sanoen näistä ensimmäisessä, menneisyyteen suuntaavassa kulttuurissa, vanhemmat ovat auktoriteetteja ja lapset oppivat tietonsa pääosin heiltä. Toinen kulttuurityyppi taas asettuu erilaisiin kulttuurin murroskohtiin, kuten pakolaisuuden ja muuttoliikkeiden leimaamiin tilanteisiin, joihin kehittyy täydentävänä kulttuurioppimisen muotona omilta ikätovereilta oppiminen kaikissa ikäryhmissä. Kolmas kulttuurimuoto olisi se, johon Meadin aikana oltiin vasta siirtymässä. Siinä vanhemmat oppivat myös lapsiltaan tärkeitä kulttuurin muotoja, mikä Meadin mukaan olikin välttämätöntä kulttuurin säilymisen ja maailmanlaajuisten ongelmien ratkaisussa: hän näki vain nuorilla olevan kyvyn todella ymmärtää tulevaisuutta.

Nykyajan perspektiivistä Meadin hahmotelmaa voi kritisoida tiedon ja tradition siirtämistä ja kulttuurisen oppimisen rakenteita yksinkertaistavana. Oppimista on tuskin koskaan tapahtunut vain yhdensuuntaisesti eivätkä sukupolvien väliset suhteet ole staattisia asiantiloja, vaan muuttuvat ajan kuluessa ja sisältävät erityyppistä tiedonjakoa sukupolvien kesken. Kriittisiä huomioita olisi helppo jatkaa, mutta jotain tuttua ja osuvaa olen siitä tunnistavinani. Näen esimerkiksi yhtymäkohtia tutkimushavaintoihin sukupolvien välisten suhteiden katkoksista diasporan leimaamissa kulttuureissa. Yhtä lailla omat mummoikäisen kokemukseni tulevat mieleeni, kun muistan lasten antamaa apua tietokoneen tai kännykän käytön ongelmissa. Nämä asettuvat hyvin Meadin tulevaisuuden visioon: nuoremmilta oppiminen on välttämätöntä digimaailmassa pärjätäkseen.

Margaret Mead oli pamflettia kirjoittaessaan jo kuusikymppinen äiti ja isoäitikin ennen kirjan ilmestymistä. Kirjoittajan oma sukupolvi jää kuitenkin teoksessa sivuosaan siinä missä sukupuolikin: ne saavat väistyä tulevaisuuteen suuntaavan nuorison tieltä. Tämä tuntuu oudolta kun tietää, että Meadin tutkijanura suuntautui nimenomaan sukupuolittuneen kasvamisen kysymyksiin eri kulttuureissa, siis ikä- ja sukupuolieron huomioimiseen.

Median sukupolvet

Meadin tarkastelu rajoittui kuitenkin pitkälti kulttuureihin, joissa tiedonvälitys ja oppiminen tapahtuvat pitkälti perhesukupolvien välillä. Nykyajan yhteiskunnassa voidaan kuitenkin nähdä näille rinnakkainen, julkisen tiedonvälityksen ja tiedontuottamisen alue, jota mediateknologia ja sosiaalinen media ylläpitävät. Niihin sukupolvisuhteet kietoutuvat monimutkaisemmin ja mahdolliset kuilut asettuvat kätketymmin. Ja tälle kentälle asettuu myös alussa nostamani ”totuuden jälkeisen ajan” ja tiedon vääristelyn ongelma. Sitä ovat nyt pitkälti tuottamassa 73-vuotias ja kaksi 66-vuotiasta suurvaltojen miespresidenttiä hallintokoneistoineen, eikä siinä yhteydessä useinkaan mietitä sukupolvikysymyksiä; ilmiön toimintarakenne on toisenlainen.

On kuitenkin kiehtovaa havaita, että myös Mead saavutti merkittäviä asemia tällä julkisella, median hallitsemalla alueella. Hän muun muassa sai ikääntymisen myötä – tai siitä huolimatta – populaarissa julkisuudessa aseman koko ”kansakunnan isoäitinä” ja neuvonantajana, profeettanakin. Sellaiseksi häntä luonnehtii Nancy Lutkehaus kiehtovassa teoksessaan Margaret Mead. The Making of an American Icon (2008). Meadin oma ura ja asema tavallaan sotivat hänen pamfletissa esittämiään näkemyksiä vastaan: hän itse onnistui ikääntyvänä naisena toimimaan kulttuurisesti tärkeän tiedon tuottajana ja välittäjänä ja hänen ääntään kuunneltiin laajalti tulevaisuuttakin koskevissa ongelmissa.

Lutkehausin mukaan Margaret Mead ei kuitenkaan ollut kuka tahansa sukupolvensa edustaja, valkoihoinen, keskiluokkainen, kotiäititaustainen isoäiti, vaan uran varhaisvaiheita ja elämää leimasi poikkeuksellinen itsenäisyys hänen kulkiessaan niin tutkijana kuin yksityishenkilönä omia polkujaan. Hän teki nuorena naisena kenttätutkimusta ”primitiivisiksi” nähdyissä kulttuureissa, omistautui työlleen ja uralleen vallassa olevia sukupuolinormeja rikkoen ja niitä kyseenalaistaen sekä seurusteli median kanssa tutkimusaiheitaan popularisoiden koko uransa ajan.  Toki Meadia myös kritisoitiin akateemisissa piireissä ja hänen toimintaansa paheksuttiin muuallakin yhteiskunnassa.

Meadin elämänkulun poikkeuksellisuudessa ja hänen liikkumisessaan yksityisen ja julkisen maailman välillä voi helposti nähdä paralleelin perinteiseen kertomukseen kasvusta tietäjäksi ja yhteisön arvostamaksi samaaniksi. Kertomuskaavaan kuuluu yhtäältä poikkeuksellisuus ja normatiivisen elämänkulun rajojen rikkominen ja toisaalta yhteisön arvostaman tiedon omaksuminen elämän aikana. Meadin tapaus tarjoaakin hyvän esimerkin ja tavallaan myös lupauksen siitä, että myös ikääntyvillä voi olla asemansa kulttuurisesti tärkeän tiedon tuottamisessa. Ja tämä voi toteutua niin yksityisessä, suvun kontekstissa kuin myös julkisella sektorilla. Olennaista lienee viime kädessä se, että sukupolvien välistä vuorovaikutusta ylipäätään on ja siten myös yhteisten totuuksien etsiminen mahdollistuu. Tässä onkin aikamoinen haaste ikäryhmien elämänalueita erottelevalle nyky-yhteiskunnalle, jossa paikkaansa etsivät niin mummoikäisten kuin diginatiivienkin sukupolvet ja monenlaiset muut sukupolvet ja ihmisryhmät.

Lähteet

Lutkehaus, Nancy, C. 2008: Margaret Mead. The Making of an American Icon. Princeton: Princeton University Press.

Mead Margaret 1971: Ikäryhmien ristiriidat. Sukupolvikuilun tutkimusta. (Alkup. engl. laitos Culture and Commitment 1970.) Suom. Ulf. E. Qvickström. Helsinki: Otava.