Saamelaisen folkloren arkistoaineistot ja repatriaatio

Pasi Enges

 

Kulttuuriperinnöksi luokiteltavien aineistojen palauttaminen alkuperäisille omistajilleen on aihe, joka nykypäivänä koskee niin museoita ja arkistoja kuin niiden aineistoja käyttäviä ja kokoelmia kartuttavia tutkijoitakin. Asiaan liittyy monenlaisia näkökulmia ja intressejä. Palauttamisen eli repatriaation käsite on liitetty lähinnä alkuperäiskansojen ja etnisten vähemmistöjen oikeuteen oman kulttuuriperintönsä hallintaan ja sen käytöstä päättämiseen. Suomessa keskustelua on käyty erityisesti saamelais- ja aivan viime aikoina myös kaukaisempien kulttuurien aineistoista; tätä kirjoitettaessa viime päivien uutinen on ollut Museoviraston päätös palauttaa Yhdysvaltoihin Kansallismuseon kokoelmista pueblo-intiaanien hautaesineitä ja vainajien jäänteitä.

Osallistuin elokuussa 2018 Utsjoen Karigasniemessä seminaariin, jossa muisteltiin Turun yliopistossa vuonna 1967 käynnistettyä saamelaisen folkloren tutkimusprojektia. Seminaarissa paikallisille ihmisille kerrottiin vuosikymmeniä kestäneen tutkimusprojektin tavoitteista ja vaiheista sekä haastatteluaineistojen sisällöistä ja tutkimuskäytöstä. Epävirallisesti hankkeesta on käytetty nimitystä Talvadas-projekti pääkohteensa, Tenojoen varressa sijaitsevan Talvadaksen (Dálvadas) kylän mukaan. Osalla läsnäolijoista oli omakohtaisia muistoja lannanmaalta tulleista tutkijoista, jotkut taas kuulivat mittavan aineiston olemassaolosta ensimmäistä kertaa. Tilaisuus järjestettiin palauttamisen hengessä, ja itselläni oli projektin arkistoaineistoja käyttäneen ja alueella kenttätöitä tehneen tutkijan rooli.

Olen seminaarin jälkeen usein palannut siellä esiin nousseisiin kysymyksiin. Mitä palauttaminen käytännössä tarkoittaa? Miten alun perin puhtaasti tutkimustarkoituksessa tuotettu arkistomateriaali muuttuu kulttuuriperinnöksi? Kenelle palautetaan, mitkä ovat oikeita toimintatapoja ja mitä palauttamisesta voi seurata? Kenellä on tekijänoikeus folkloreen ja miten se suhteutuu dokumenttien omistusoikeuteen?

Kenttätutkimus, vastavuoroisuus ja aineistojen palauttaminen

Repatriaatio voidaan ymmärtää konkreettisesti kulttuurin tuotteiden palauttamiseksi lähtöpaikkaansa tai ainakin sitä edustavan instanssin haltuun. Saamelaiskulttuurien osalta se on toistaiseksi tarkoittanut lähinnä esineaineistojen luovuttamista etelän museoista vastaaviin instituutioihin pohjoisessa, joista tärkein on Inarissa sijaitseva Siida-saamelaismuseo. Esineen palauttaminen on aineettomaan kulttuuriin verrattuna nähdäkseni kohtalaisen selkeä prosessi: takaisin annetaan sama alkuperäinen artefakti, joka on joskus viety pois. Folklorea ei voi samalla tavoin ”viedä pois”, vaan siitä syntyy kenttätöiden tuloksena tai muilla menetelmillä tuotettuja teksti-, ääni- ja kuvadokumentteja, jotka representoivat alkuperäisiä tilanteita ja esityksiä. Suullinen folklore on perusolemukseltaan aineetonta, mutta siitä tehdyt dokumentit ovat väistämättä aineellisia, mikä hämärtää aineellisen ja aineettoman välistä, toisinaan muutenkin keinotekoista rajaa. Tällaisten aineistojen säilytys- ja hoitovastuu on arkistoilla, jotka voivat sijaita maantieteellisesti hyvinkin etäällä aineistojen alkuperäalueelta.

Kun Turun yliopiston Kulttuurien tutkimuksen arkisto teki muuttoa maaliskuussa 2017, vanhaa kelanauha-aineistoa joutui erehdyksessä roskalavalle ja räntäsateen armoille. Mukana oli myös saamelaisen folkloren tutkimusprojektinäänitteitä. Tapauksen nostattamassa keskustelussa kysyttiin muun muassa sitä, miksi nauhat ylipäänsä olivat Turussa eivätkä Lapissa. Tämä herättää vastakysymyksen: onko arkistoaineistolla kulttuurin representaationa yksiselitteisesti ”oikeata” sijoituspaikkaa?

Repatriaatioon liittyvät myös vallitsevan tilanteen korjaamisen ja hyvittämisen aspektit. Taustalla on ajatus, että monesti aineistot ovat syntyneet valtasuhteiltaan epäreiluissa tilanteissa, ja jyrkimmissä puheenvuoroissa ulkopuolisten tekemää aineistonkeruuta on pidetty kolonialismin ilmentymänä tai suorastaan varkautena.

1960-luvun puolivälissä, kun tutkimusprojekti käynnistettiin, ei vielä ollut olemassa kenttätutkijoiden työskentelyä ohjaavia tutkimuseettisiä säännöstöjä. Projektin tutkimuksellinen haaste oli uudenlaisen kenttätyömetodologian kehittäminen, vaikka nopeasti katoavaksi oletetun saamelaiskulttuurin taltioimistakin pidettiin tärkeänä. Yhteistyö tutkittavien kanssa perustui näiden osallistumishalukkuuteen ja hyväntahtoisuuteen, joita epäilemättä toisinaan myös koeteltiin monivuotisen projektin aikana. Joidenkin tutkijoiden ja tutkittavien välille syntyi kestäviä tuttavuus- tai jopa ystävyyssuhteita.

Tutkijoiden ja tutkittavien yhteistyö perustui pitkään epämuodollisiin ja sanattomiin sopimuksiin, ja säilytys- ja käyttölupia alettiin kysellä vasta 2000-luvun alun kenttämatkoilla. Projektin tutkijat, sen paremmin kuin tutkittavansakaan, tuskin ajattelivat tallentavansa saamelaista kulttuuriperintöä. Tutkijoita ajoi eteenpäin ensisijaisesti halu tuottaa käyttökelpoista tutkimusmateriaalia, eikä haastatelluilla ihmisillä liene ollut kovin selkeätä kuvaa siitä, mitä haastatteluäänitteille tapahtui ja mitä niillä tehtiin, kun ne olivat lähteneet tutkijoiden mukana etelään. Ymmärrys arkistoaineistosta saamelaisen kulttuuriperinnön dokumenttina on syntynyt sekä saamelais- että akateemisen yhteisön parissa vasta myöhemmin.

Tutkimusprojektin alkuvaiheissa haastatellut henkilöt ovat lähes poikkeuksetta jo edesmenneitä ja peruuttamattomasti repatriaatiotoimenpiteiden tavoittamattomissa. Saamelaisten kansallinen aktivismi ja tietoisuus oman kulttuurin arvosta on puolestaan vahvistunut viime vuosikymmeninä. Koska valtaisa projektiaineisto pitää sisällään tietoa sellaisista saamelaiskulttuurin ilmiöistä ja osa-alueista, joita nykymaailmasta ei enää löydy, on selvää, että tutkimuksellisen käyttöarvonsa lisäksi tällaisella aineistolla voi olla suuri symbolinen arvo koko saamelaisväestön kannalta. Onkin syytä pohtia, kenelle ja miten tutkimusprojektin aineistoja tulisi ensisijaisesti palauttaa. Mielestäni kysymystä folkloren tekijyydestä ja tekijänoikeuksista ei voi tässä yhteydessä ohittaa.

Kulttuuriperintö, tekijyys ja tekijänoikeus

Suullisesti välittyvälle folklorelle on luonteenomaista sen samanaikainen yhteisöllisyys ja yksilöllisyys. Kansainvälisesti tunnettuja kertomusjuonia ja aiheita voidaan käyttää hyvinkin henkilökohtaisten asioiden ilmaisuun, ja sisällöltään puhtaasti yksilöllinen aines sulautetaan yhteisöllisen kerrontaperinteen malleihin. Folkloren kertoja on aina oman yhteisönsä kerrontakulttuurin edustaja, mutta erityisesti yhteisönsä arvostamia kertojayksilöitä voidaan pitää myös luovina taiteilijoina, omien kertomustensa auktoreina. Tällaisten yksilöiden kerrontaa sisältyy runsain määrin saamelaisen folkloren tutkimusprojektin aineistoihin. Lauri Honko nimitti luonnolliseksi tekijänoikeudeksi Talvadaksen kylässä havaitsemaansa ääneen lausumatonta sääntöä, joka rajasi tiettyjen kertomusten esitysoikeuden määrätyille yksilöille. Näitä kertomuksia ei muiden yleensä sopinut esittää, mutta niiden esitysoikeus saattoi periytyä. Tutkimusprojektin aineisto osoittaakin, että paikallinen folklore, ja erityisesti kertomusperinne, jakautuu kahteen luokkaan: periaatteessa kenen tahansa vapaasti käytettävissä olevaan yhteisölliseen traditioon ja kertojayksilöiden ”omistamiin” kertomuksiin.

Jonkin ilmiön tai aineksen määritteleminen kulttuuriperinnöksi on tietoinen prosessi, jossa sille annetaan erityinen arvo ja merkitys. Valta tuon määritelmän tekemiseen voi olla sekä virallisilla että epävirallisilla tahoilla. Jos halutaan painottaa yhdyssanan osaa ”perintö” ja otetaan huomioon äsken perinteen omistusoikeudesta sanottu, on arkistoitu saamelaisaineisto ennen kaikkea haastateltujen jälkeläisille kuuluvaa oman suvun kulttuuriperintöä. Talvadaksen kylässä tuotettujen ja muiden vastaavanlaisten aineistojen merkitys ulottuu kuitenkin alkuperäistä perinneyhteisöä laajemmalle. Yhden kylän perinne on myös esimerkki tenonsaamelaisesta folkloresta yleisemmin, ja osa sisällöistä (kuten alueen historiaa koskeva muistitieto ja ympäristömytologia) on laajalti tunnettua. Edelleen tenolainen perinne edustaa pohjoissaamelaisen kielialueen perinteitä ja laajimmillaan saamelaisuutta yli valtakunnanrajojen. Kulttuuriperinnön merkitykset vain ovat erilaisia yksilöllisellä, paikallisella, alueellisella ja etnisellä tasolla. Kertojien jälkeläisiä luultavasti kiinnostaa eniten omien sukulaisten haastattelujen sisältö, saamelaisaktivismin kannalta taas tärkeätä on tieto aineiston olemassaolosta ja hallinnasta.

Tutkimusrahoituksella tuotetun aineiston omistajuus ja vastuu säilyttämisestä kuuluvat kuitenkin Turun yliopistolle ja sen historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen arkistolle. Sitä paitsi vanhat kelanauhat alkavat olla siinä kunnossa, ettei niiden fyysisestä siirtämisestä olisi paljonkaan iloa. Saamelaisaineisto oli kuitenkin arkiston ensimmäinen kokonaisuudessaan digitoitu aineistokokonaisuus, joten myös roskalavalle joutuneet nauhoitukset olivat tallessa jo ennen onnettomuutta. Tämän aineiston kohdalla repatriaatio merkitseekin tavallisimmin sopimuksenvaraista mahdollisuutta sen sähköiseen käyttöön. Ja palatakseni lopuksi Karigasniemen seminaariin: yhtenä repatriaation muotona voi pitää jo tuon tilaisuuden kaltaista tiedon levittämistä siitä, että aineistoja on olemassa, että niitä säilytetään huolellisesti, että niiden käyttöä valvotaan ja että ne ovat tarvittaessa saatavilla.

 

Kirjallisuus

Aromaa, Jonni 2017: Tämä nukke palaa Saamenmaalle – Kansallismuseo siirtää saamelaiskokoelmansa sinne minne se kuuluu. [https://yle.fi/uutiset/3-9544608]. Haettu 7.10.2019.

Enges, Pasi 2015: Saamelainen kertomusperinne, tekijyys ja tekijänoikeudet. ‒ Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti Avain 3/2015, 112‒121.

Enges, Pasi & Mahlamäki, Tiina 2018: Saamelaisperinteestä, palauttamisen hengessä. Dálvadasa šurra, šárra ja hurra-seminaari Karigasniemellä 30.8.2018. ‒ Elore 2/2018, 170‒175. [https://doi.org/10.30666/elore.77060].

Harlin, Eeva-Kristiina 2008: Recalling Ancestral Voices – Repatriation of Sámi Cultural Heritage. Interreg IIIA -projektin loppuraportti. [http://www.samimuseum.fi/heritage/suomi/Loppuraportti/loppuraportti.pdf].

Kuutma, Kristin 2009: Who Owns Our Songs? Authority of Heritage and Resources for Restitution. ‒ Ethnologia Europaea 39(2), 26‒40.

Laiti, Petra 2017: Räntäsateeseen kadonneet saamelaismuistot. [https://petralaiti.com/2017/03/23/rantasateeseen-kadonneet-saamelaismuistot/]. Haettu 7.10.2019.

Peltoniemi, Heli 2017: Turun yliopiston ainutlaatuista aineistoa päätyi roskalavalle sateeseen – osa tuhoutunut. ‒ Turun Sanomat 22.3.2017. [https://www.ts.fi/uutiset/paikalliset/3443533]. Haettu 7.10.2019.

Petäjä, Jukka 2019: Kulhoja, kippoja, kirveenteriä ja ihmisjäänteitä: Näitä pueblo-intiaanien tuhatvuotisia jäämistöjä Suomi luovuttaa Yhdysvaltoihin. ‒ Helsingin Sanomat 3.10.2019. [https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000006260814.html]. Haettu 10.10.2019.

Skrydstrup, Martin 2009: Theorizing Repatriation. ‒ Ethnologia Europaea 39(2), 54–66.

 

Pasi Enges on folkloristiikan yliopistonlehtori Turun yliopistossa.