Kalevala @Åbo Svenska Teater 2019 Regi: Jakob Höglund

Kullervo i blåa strumpor

Heikki Laitinen

 

”Kullervo, Kalervon poika, sinisukka äijön lapsi.” Näin muotoili Elias Lönnrot kansanrunon pohjalta Kalevalaansa (1849). ”Kullervo i blåa strumpor, son till Kalervo, den gamle”, kirjoittaa Lars Huldén ruotsinnoksessaan (1999). Esityksessä on näyttämöllä epätoivoinen Kullervo, jolla on todellakin siniset polvisukat. Hän harhailee metsässä ja huutaa ahdistustaan. Koko elämä on murskana. Hän on vietellyt tietämättään sisarensa, joka siksi tappoi itsensä. Kuin lohdutukseksi ovat yhtäkkiä sinisissä sukissa kaikki näyttämön kaksikymmentä kanssanäyttelijää. He ovat loppuun saakka Kullervon puolella. Sitten Kullervo on nukke, jota kaksi nukettajaa kuljettaa kohti näyttämön etureunaa. Aivan edessäni pienenpieni nukkekullervo pistää pienenpienellä miekalla itsensä kuoliaaksi. ”Där gav han sig så åt döden, mötte den som aldrig mättas.” Se oli sydäntä särkevää.

Syksyn 2019 teatteritapaus syntyi yllättävällä taholla. ”Häikäisevän hieno kokonaistaideteos”, otsikoi Turun Sanomat. Kauppatorin laidalla sijaitseva Suomen vanhin ja kenties kauneinkin teatterirakennus täyttää tänä vuonna 180 vuotta. 125 vuotta sitten rakennukseen syntyi Svenska Inhemska Teatern, jonka päämääränä oli syrjäyttää riikinruotsi teatterikielenä ja korvata se suomenruotsilla. Sata vuotta sitten teatteri sai uuden nimen: Åbo Svenska Teater (ÅST). Kolminkertaisen juhlavuoden kunniaksi ohjelmistossa on ruotsinkielinen Kalevala!

Jo ÅST:n Kalevalan lähtökohdissa on monia poikkeuksellisia seikkoja. Esitys on syntynyt työelämälähtöisenä erikoistumiskoulutuksena, joka koostui sekä nukke- että musiikkiteatterin syventävistä opinnoista. Koulutuksen toteuttivat Turun ammattikorkeakoulun Taideakatemia ja Yrkeshögskola Novia Pietarsaaresta yhteistyössä ÅST:n kanssa. Harjoituksissa puhuttiin suomea ja ruotsia, esitys on ruotsinkielinen, ja tarjolla on tekstitys molemmilla kielillä. Ratkaisevan taloudellisen tuen antoi Svenska Kulturfonden. Kaikki tämä on ollut monella tavalla ennenkokematonta. Niin kuin sekin radikaali valinta, että näyttämöllä on 21 näyttelijä-laulaja-tanssija-nukettajaa ja neljä muusikkoa – 25 taiteilijaa, joista yksikään ei ole mies. Sukupuolta ei esityksen aikana silti lainkaan mieti. Tämän kokoonpanon esittäminä miehiset sankarit saivat aivan uutta syvyyttä parisataavuotisten stereotypioiden ohi.

Ratkaisevinta oli kuitenkin se, että teoksen dramaturgina, ohjaajana ja koreografina on toiminut Jakob Höglund (s. 1981). Hän tekee fyysistä ja visuaalista ensemble-teatteria, jossa musiikki ja koreografia ovat tärkeitä elementtejä.Kalevalasta Höglund on sanonut: ”Tämän kollektiivisen prosessin keskellä olen tuntenut itseni Elias Lönnrotiksi. Hänhän myös kokosi materiaalia, josta sitten muokkasi yhtenäisen teoksen.” Höglundin Kalevalassa teemat on keskitetty viiteen näytökseen, joiden päähenkilöinä ovat Väinämöinen, Lemminkäinen, Ilmarinen, Kullervo ja Marjatta. Heidän ympärillään on – kuten Kalevalassakin – tuhansien pienten, huikean hyvin koreografioitujen ja harjoiteltujen yksityiskohtien verkosto, joka tekee kaikesta loputtoman dramaattista mutta kepeätä, kaunista ja käsinkosketeltavaa.

Höglundin työryhmän mielikuvitus on yhtä uskomaton. Nuket on suunnitellut Heini Maaranen, lavastuksen ja puvut Heidi Wikar. Uudet säkeistölaulut on runoillut Tobias Zilliacus, musiikin säveltänyt Robert Kock. Nukettajat on opastanut Ari Ahlholm.

Nuket ja niiden nivoutuminen näyttelijöiden esittämiseen on suorastaan järkyttävän hienoa. Niitä on kaikenkokoisia, ja yhden nukettamiseen tarvitaan yhdestä viiteen näyttelijää. Ohjelmakirjasen mieleenjäävin sivu sisältää 21 näyttelijän mielikuvitukselliset osaluettelot. Esimerkiksi: ”Hunajamehiläinen, tanssiva hullu lehmä, samposeppä” tai ”Karhu, kultaneidon vasen jalka, Marjatan lapsen pää ja ääni”. Lisäksi kaikki osallistuvat kollektiivisiin kohtauksiin: tansseihin, lauluihin, puhumiseen ja liikkumiseen.

Suurimman voimansa esitys saa esittäjistään ja heidän ehdottomasta sitoutumisestaan. Näyttämöllä on suuri yhteisö ja toisaalta 25 yksilöä, erilaista ja ilmaisuvoimaista. Monet näyttelijät soittavat, mutta lisäksi näyttämön takaosassa on neljä taitavaa multi-instrumentalistia: Sara Puljula, Sini Palokangas, Mirva Tarvainen ja Senni Valtonen. Viimeksi mainitun virtuoottiset kanteleet ovat esityksen ydinasioita.

Åbo Svenska Teaterin Kalevalaa olisi tuskin syntynyt ilman Lars ja Matts Huldénin uutta ruotsinnosta (1999). Teos on herättänyt innostusta Pohjanlahden molemmin puolin, ja siitä on otettu jo puolenkymmentä painosta. Jakob Höglundkin kertoo tutustuneensa Kalevalaan vasta aikuisena. Suomenruotsalaisena hän ei ollut aiemmin tuntenut sitä omaksi kansalliseepoksekseen. Suomenkielisille Huldénien käännöksen lukeminen taas on elämys siksi, että monet säkeet ymmärtää yllättäen uudella tavalla.

Lars Huldén (1926–2016) oli pohjoismaisten kielten professori ja runoilija Munsalasta. Hän on kertonut yhden viehättävimmistä Kalevalaa koskevista tarinoista. Se on julkaistu kokoelmassa Berättelser ur mitt förflutna liv (1990), joka ilmestyi seuraavana vuonna suomeksi. Tarina oli silloin herättänyt jo niin paljon huomiota, että kustantaja nosti sen kirjan otsikoksi: Kun kuningatar Silvia itki ja muita kertomuksia (1991).

Kalevalan juhlavuonna 1985 Huldén kutsuttiin Värmlantiin. Hänelle kerrottiin, että itse kuningaspari olisi kuuntelemassa Karlstadin esitelmää. Hän uskoi selviytyvänsä omien runojensa esittelystä erinomaisesti. Vasta tilaisuuden alettua Huldén huomasi ohjelmasta, että juhlaesitelmän aiheena olikin ”Kalevala sydämissämme”. Järjestäjät uskoivat hänen kuuluvan merkittävimpiin Kalevalan tuntijoihin. ”Koskaan en ole kiihkeämmin toivonut etten olisi ikinä syntynyt. Polveni tärisivät ja hiki valui pitkin sääriäni, jos se sitten edes oli hikeä, kun kävelin puhujankorokkeelle, joka oli koristettu toisiinsa hartaasti kietoutuneilla Ruotsin ja Suomen lipuilla.”

”Väinämöinen”, Huldén sanoi kuningasparia tervehdittyään, ja ”siihen loppui materiaali”. Mutta sitten hän muisti palttoonnapit: ”Väinämöinen, suuri laulaja ja luoja, on laulullaan luonut taivaan ja maan, sellainen on meidän alkusuomalainen uskomme, jonka Kalevala on dokumentoinut. Mahtavasti virtasi laulu, kun hän lauloi Viljo Vesterisen, toisen Kalevalasankarin maagisen harmonikan säestyksellä. Kun Väinämöinen veti henkeä, lensivät napit hänen palttoostaan, ja niistä tulivat maa ja kuu, planeetat ja tähdet. Kuolematon on suomalaisen sydämessä näiden kahden muisto: Väinämöisen ja Vesterisen.” Ja sitä rataa kulki koko pitkä juhlaesitelmä.

Suosionosoitukset olivat valtavat. Maaherra kiitti ja kehotti esittämään kysymyksiä. Kuningatar Silvia kuiskasi jotain kuninkaalle, tämä hovimarsalkalle, ja tämä ilmoitti, että Heidän Majesteettinsa haluaisivat kuulla joitakin säkeitä Kalevalasta alkukielellä. Ja niin Huldén lauloi moitteettomalla runosävelmällä ja kalevalamitalla:

Yksi poika Munsalasta
pinteessä oli pahassa,
valhe virtasi sen suusta,
kostea oli sen skjorta.

Kalevalasta Huldén ei muistanut säettäkään, joten ne oli keksittävä omasta päästä. Skjorta lipsahti loppuun, kun hän ei muistanut sanaa suomeksi. Kalevalamitta oli perinpohjin tuttu, sillä Huldén oli kuulustellut sitä metriikkatentissä sadoilta opiskelijoilta. Vaatimaton runolaulu ja Ruotsin valtakunnan toinen kotimainen kieli olivat yhdessä jotain niin kaunista, että kuningatar Silvia liikuttui kyyneliin. Muutama Värmlannin suomalainen tuli jälkeen päin sanomaan, että toisinto oli heille tuntematon. Mistä he löytäisivät säkeet painettuina?

Huldén kertoi aikanaan tarinan radiossa. Nuotinsin tietysti tuon runolauluesityksen ja toimitin arkistoon. Jos jokin on aitoa runolaulua, niin tämä. YLEn Areenassa on katsottavissa ohjelma ”Muotokuvassa: Lars Huldén” vuodelta 2012, jossa professorilta kysytään, onko tarina totta. Huldén nauraa hersyvästi: ”Ei tietenkään. Pidin pari kolme esitelmää Kalevalasta Värmlannissa vuonna 1985. Se pitää paikkansa. Mutta kaikki muu on silkkaa valhetta.” En ollut pahoillani, vaikka olin pitänyt tarinaa totena: se oli niin hyvin kerrottu. Samassa ohjelmassa Huldén kertoi, että hän päätti kääntää Kalevalan muun muassa siksi, että selvisi niin vähällä sodassa. Se oli isänmaallinen tehtävä.

Lars Huldénilla ei ollut minkäänlaisia ongelmia Kalevalan kanssa. Myöhemmin opin, etteivät kaikki suomenruotsalaiset ajatelleet näin. Kantelettakaan ei mainittu koskaan suomenruotsalaisten soittimien joukossa, vaikka Stundarsin ulkomuseon päärakennuksen aulan seinällä on toistakymmentä talonpoikaista lautakanteletta ruotsinkielisistä pitäjistä. Tein muutamille suomenruotsalaisille ystävilleni kaksi kysymystä: onko Kalevala suomenruotsalaisten kansalliseepos? Onko kantele suomenruotsalaisten kansallissoitin? Ikäiseni vastasivat kaksi kertaa kielteisesti, nuoremmat empivät ja vastasivat vaihdellen. Tuntuu siltä, että Jakob Höglundin teatteriesitys vastasi kysymyksiini myöntävästi.

Turkulaisten Kalevala päättyy siihen, että Väinämöiseltä riistetään asema ja sen merkkinä partakin, ja hän pakenee näyttämöltä. Jostakin ilmestyy kaksikymmentäviisi viisikielistä kanteletta kaikkien soitettaviksi:

Kantelen blev kvar i Finland,
Suomis folk fick strängaspelet
till en outsinlig glädje,
vackra sånger att bevara.

 

Åbo Svenska Teater on lisännyt kymmenen Kalevalan esitystä tammi-helmikuun kalenteriin.