Lapsiperhe kiipeilee metsäisellä kalliolla Kolilla.

Kolin maisemia on maalattu osaksi suomalaista mielenmaisemaa 1800-luvulta lähtien. Olisiko Kolista Suomen Fujiksi? Kuva: Kati Mikkola.

Entä jos Kalevala olisi uskonnollisessa mielessä pyhä?

Kati Mikkola

 

”Olipa jännittävä tarina. Mitä luulet, oliko se totta vai satua? Kuulosti vähän kalavaleelta.” Tähän tapaan YLEn Pikku Kakkosen (24.1.2020) juontaja kehysti kertomaansa Kalevalan tarinaa siitä, miten Väinämöinen päätyi rakentamaan kanteleen hauen leukaluusta.

Suomessa Kalevalan tarinoita kerrotaan lapsille satuina. Isommille koululaisille opetetaan, että Kalevala edustaa kansainvälisten eeposihanteiden mukaiseksi muokattua suullista runoutta, jonka avulla rakennettiin suomalaisten kansallista identiteettiä. Näin tehdään esimerkiksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tuoreessa oppimisaineistossa Matkalla Kalevalaan, joka avaa Kalevalan taustoja ja sisältöä sekä niihin liittyvää tutkimusta yläkoululaisille ja lukiolaisille.

Suomessa Kalevala on satua ja kaunokirjallisuutta – mutta voisiko toisinkin olla?

Lupa jossitella

Suon seuraavassa itselleni oikeuden toteutuneiden tosiasioiden vastaisen historiankirjoituksen innoittamiin kysymyksiin eli niin kutsuttuun jossitteluun. Kontrafaktuaalisen historiankirjoituksen hengessä kysyn, millaista olisi, jos suullinen runous ja sen rinnalla myös Suomen alueen etnisten uskontoperinteiden myytit ja riitit olisivat eläneet elinvoimaisina läpi vuosisatojen meidän aikaamme asti.

Mihin suuntaan runolaulu olisi kehittynyt ja millaisina teoksina kohtaisimme sen suomalaisen luonnonuskonnon pyhäköissä tänä päivänä? Millainen olisi ”Kalevala”, jos suullinen kansanrunous olisi alun perinkin kirjallistettu eletyn uskonnon myyteiksi tai kronikoiksi? Millainen valtion tukeman etnisen uskonnon rooli olisi ollut historian dramaattisissa vaiheissa: sisällissodassa, toisessa maailmansodassa, 1990-luvun alun lamassa? Mitä kerrottaisiin Pikku Kakkosessa, jos ”Kalevala” olisi uskonnollisessa mielessä pyhä?

Nämä kysymykset tuntuvat toteutuneen historiankulun näkövinkkelistä kaukaa haetuilta. Suomenniemelle tuhatkunta vuotta sitten levinneen kristinuskon suhtautuminen alueen etnisiin uskontoperinteisiin oli alusta lähtien enemmän tai vähemmän torjuvaa. Paikallinen ”kansanusko” oli kirkon näkökulmasta ennen kaikkea taikauskoa, joka tuli kitkeä pois – näin siis siitä huolimatta, että katolista keskiaikaa kuvataan usein synkretistiseksi ja monet luonnonuskontoon pohjautuvat kansanuskon elementit elivät kristinuskon rinnalla vielä 1800-luvullakin, kun suullista perinnettä ryhdyttiin laajamittaisesti tallentamaan.

Shinto- ja vodun-rituaalit rakentavat yhä kansakuntaa

Maailmalla tunnetaan toisenlaisiakin tarinoita. Kun buddhalaisuus levisi Japaniin 500-luvulla, moni buddhalainen temppeli rakennettiin shintolaiselle pyhäkköalueelle, ja uskontoja harjoitettiin vuosisatoja aivan konkreettisesti rinnakkain tai yhdessä. Sen sijaan että alueelle levinnyt maailmanuskonto olisi syrjäyttänyt alueen etnisen uskontoperinteen ja sen pyhät paikat, syntyikin shinbutsu shugo eli shintolainen ja buddhalainen synkretismi, joka loi vahvan siteen alueen alkuperäisen ja muualta tulleen uskonnon välille.

Japanissa uskontojen asetelmat muuttuivat virallisesti 1868, kun shintolaisuudesta tehtiin valtionuskonto ja valtiovalta toteutti shinbutsu bunrin, shintolaisuuden ja buddhalaisuuden erottamisen. Monilla pyhäkköalueilla tämä merkitsi sitä, että buddhalaiset temppelirakennukset siirrettiin pois ja monia uskonnollisesti arvokkaita esineitä tuhoutui. Japanin osalta voidaan kuitenkin hyvin väittää, että buddhalaisuuden suopea suhtautuminen shintolaisuuteen mahdollisti osaltaan sen, että Japanin etninen uskontoperinne saattoi elää ja kehittyä. Modernisaation ja nationalismin värittämällä Meiji-kaudella kaudella tämä merkitsi sitä, että nimenomaan etnisestä uskontoperinteestä shintolaisuudesta tehtiin Japanissa kansankunnan rakentamisen väline – valtioshinto.

Esimerkkejä etnisten uskontoperinteiden käytöstä kansallisen identiteetin rakennusaineena löytyy toki muualtakin kuin Japanista. Selvästi tuoreempi esimerkki löytyy Länsi-Afrikan Beninistä, jossa paikallinen animismi eli vodun on ollut vuodesta 1996 lähtien yksi kolmesta valtion virallisesta uskonnosta kristinuskon ja islamin rinnalla. Nykyään beniniläiset näkevät vodun’n osana beniniläistä identiteettiä ja kulttuuria riippumatta siitä, harjoittavatko he itse sitä vai eivät. Benin on ylpeästi ”vodun’n kotimaa”: koulujen oppikirjojen esimerkkilauseissa ”pappi uhraa käärmejumalalle” ja turistien houkuttelemisessa markkinointilauseena toimii ”Land of Vodun”.

Vodun-uskonnon "yövartija" Zangbeto näyttää heinäsuovalta. Kuvassa on beniniläisiä ihmisiä Zangbeton ympärillä.

Suomen passin sivuilla vilistävät hirvet, sudet ja muut metsän eläimet. Beninin viisumissa maahantulijat toivottaa tervetulleeksi vodun-uskonnon ”yövartija” Zangbeto. Rituaalissa heinäsuovan näköinen Zangbeto liikkuu uskomuksen mukaan hengen voimasta. Kuva: Kati Mikkola. 

Elettyä uskontoa vai aineetonta kulttuuriperintöä?

Suomessa kristinuskon valta-asema yhdistettynä torjuvaan suhtautumiseen alueen vanhoihin uskomuksiin ja riitteihin vaikuttivat siihen, etteivät alueen etniset uskontoperinteet saaneet mahdollisuutta säilyä ja muuttua maailman mukana. Toki Suomessa, kuten myös monissa muissa länsimaissa, on tutkijoiden uuspakanallisiksi luokittelemia uskonnollisia ryhmiä, jotka ovat pyrkineet elvyttämään alueen vanhoja uskontoperinteitä. Vuonna 2013 uskonnollisen yhdyskunnan statuksen saanut Karhun kansa on nimennyt Suomen Kansan Vanhat Runot pyhäksi kirjallisuudekseen ja kekrin yhdeksi keskeisistä vuotuisjuhlistaan. Tällaiset liikkeet ovat kuitenkin ilmiöinä kovin toisenlaisia kuin esimerkit, joissa alueen perinteinen luonnonuskonto on julistettu valtion viralliseksi uskonnoksi tai joissa se on jatkuvasti läsnä väestön enemmistön arjessa tai toimintaympäristössä.

Suomessa alueen etniset uskontoperinteet ovat nykyään vain ani harvalle elettyä uskontoa. Sen sijaan Suomessa vanhoille myyteille löytyi jo 1800-luvulla muuta käyttöä. Niistä tehtiin todiste kansakunnan luovuudesta, elinvoimasta ja pitkälle ulottuvasta menneisyydestä. Suomalaisen kansakunnan rakentamisen valtavirrassa etninen uskonto on ollut kauas menneisyyteen projisoitua ”muinaisuskoa”, johon ei ole suhtauduttu varteenotettavana ja kristinuskoon verrattavissa olevana uskontona, vaan ennen kaikkea osoituksena kansakunnan pitkästä historiasta.

Jossittelun nimissä voi kuitenkin leikitellä kaikenlaisilla ajatuksilla: Jos historia olisi kulkenut toisia raiteita, piipahtaisinko kotikorttelini kuppikivillä töistä tullessa? Kalevalan päivä 28.2. olisi epäilemättä kansallinen vapaapäivä, mutta osallistuisinko päivän päätapahtumaan Helsingin keskuspyhäkössä vai vetäytyisinkö vaeltamaan maailman suurimmaksi julistettuun pyhään lehtoon Nuuksioon? Olisiko Suomen seremoniallinen hallitsija tällä hetkellä Väinö V vai kenties Kyllikki I?

Eletyn uskonnon sijaan Suomen alueen etnisten uskontoperinteiden piirteiden voi nähdä suodattuneen osaksi suomalaista aineetonta kulttuuriperintöä. Siinä missä Japanissa ja Beninissä toteutuu päivittäin riiteissä alueen perinteisten uskontojen myyttien preesens, Suomessa juhlitaan, tulkitaan ja yritetään ymmärtää ”muinaisten suomalaisten” ja ”kalevalaisen kansan” henkistä perintöä osana elävän kulttuuriperinnön diskurssia.

Shintolainen pyhäkkö.

Sanotaan, että jokainen japanilainen asuu kävelymatkan päässä shintolaisesta pyhäköstä. Suomessa saman voinee sanoa metsästä. Suomalaisessa elävän perinnön wikiluettelossa elävänä kulttuuriperintönä esitellään muun muassa kalevalainen luontosuhde, joka ”avaa kokijassaan syvätietoisen kokemuksen ihmisen itseydestä ja ihmisyydestä moraalisena kosmisena organismina.” Kuva: Kati Mikkola.

 

 

Kati Mikkola on uskontotieteestä väitellyt filosofian tohtori ja Helsingin yliopiston folkloristiikan dosentti. Hän työskentelee opetusneuvoksena Opetushallituksessa. Vapaa-aikanaan hän katsoo Yleisradion televisiokanavilta maastohiihtoa.