Johannes Gehrts (1855–1921): Ragnarök. Kuvankäsittely: Kalevalaseura.

Eskatologiaa

Joonas Ahola

 

Uutismediassa ei ole moneen viikkoon puhuttu juuri muusta kuin koronavirusepidemiasta. Elias Lönnrot sen sijaan kertoo Kalevalassa, kuinka Louhi lähettää taudit Kalevalan asukkien kimppuun kostoksi sammon ryöstämisestä:

Pojat Väinölän potevi,
läsivi Kalevan kansa
tautia tavattomia,
nimen tietämättömiä:
alta lattiat lahovi,
päältä peite märkänevi.

Kalevala Runo 45, 185–190

On esitetty, että nykyinenkin epidemia johtuisi perimmältään ihmisten ahneudesta. Kalevalassa Väinämöinen taltuttaa sairaudet, jolloin Louhi lähettää kalevalaisten karjan kimppuun karhun. Kun sekin kellistetään, Louhi keksii vielä yhden kiusan: hän varastaa auringon ja kuun ja piilottaa ne kallion sisään. Lisäksi hän hukkaa tulen. (Kalevala 1849, runot 46­–49.)

Kalevalan ohessa myös sen pohjana olevassa suullisessa runoudessa taivaan valot joutuvat valtaisaksi kasvavan tammen lehvien peittoon Isoksi tammeksi kutsutussa runoaiheessa. Jotkut runonlaulajat ovat käyttäneet sen yhteydessä samankaltaisia säkeitä kuin taivaanvalojen varastamisesta laulaessaan:

Esti päivän paistamasta,
Kaihti kuun kumottamasta

(SKVR XII2 6046: 29–30, Lönnrot 1832, Kajaanin kihlakunta).

Apokalypsia

Runojen todistuksen mukaan tilanne onkin vakava – täällä pohjoisessa lienee kammoksuttu kylmää ja pimeää aina. Taivaan valojen varastaminen on aiheena myyteissä kuitenkin maailmanlaajuisesti trooppisia alueita myöten, kuten malaijien ja asteekkien keskuudessa, missä taivaanvalot joutuvat myyttisten hirviöiden nielemiksi (Haavio 1967: 220–227).

Auringon katoaminen suden kitaan taas enteilee skandinaavisessa mytologiassa maailmanloppua (Gylfaginning 51). Skandinaavisesta viikinkiaikaisesta mytologiasta on jäänyt merkkejä Islannin 1200-luvulla kirjattuihin teksteihin kuten alun perin suulliseen edda-runouteen (esim. Vǫluspá ’näkijättären ennustus’) ja proosamuotoiseen myyttejä esittelevään Gylfaginning-tekstiin. Maailma loppuu näiden tekstien kuvaamissa eskatologioissa rytisten, kun Ragnarökissä (’jumalten loppu’) jumalat ja demonit ottavat yhteen. Jättiläiset, hirviöt ja jumalat tuhoavat taistelussa toisensa lähes viimeiseen olioon ja polttavat koko maanpiirin siinä sivussa (Vǫluspá 41–58). Ihmisiä ei kamppailussa näy, mitä nyt ylijumala Óðinn marssittaa joukoikseen kokoamansa taisteluissa aiemmin kuolleet soturit epätasaiseen kamppailuun maanalisia voimia vastaan (Gylfaginning 51).

Demonisten ja taivaallisten sotajoukkojen kohtaaminen ja sitä enteilevät merkit muistuttavat kovasti raamatullisia ilmestyskirjan kuvia, eivätkä varmasti vahingossa. Kristinoppi ja Raamattu olivat ehtineet vaikuttaa mytologiaan Skandinaviassa jo vuosisatoja ennen kuin mytologisia tekstejä alettiin kirjoittaa Islannissa muistiin. Uuden testamentinpäättävä Johanneksen ilmestys (Ilm. 8–11) kuvaa, kuinka aikojen lopussa enkelit puhaltavat pasuunoihin ja sytyttävät koko ihmiskuntaa kiusaavia tulipaloja, usuttavat heinäsirkat heidän kimppuunsa, myrkyttävät vesiä, järistävät maata, himmentävät taivaanvalot ja käyvät ihmisten kimppuun valtavin sotajoukoin. Kuvaus on täynnä kärsimyksiä ja huutoa.

Sitäkin vanhempi kuvaus maailmanlopusta on Raamatussa Ensimmäisen Mooseksen kirjan vedenpaisumuskertomus (1. Moos. 7–8), joka kuvaa kuinka Nooa perheineen oli ainoa selviytyjä Jumalan aiheuttamasta tulvasta. Ihmiskunnalle kohtalokas vedenpaisumus on toisaalta kuvattu jo parituhatta vuotta ennen ajanlaskun alkua kirjoitetussa Gilgameš-eepoksessa, jonka mukaan sen aiheuttaa jumala äkkipikaisemmasta päästä. Nooan sijaan arkin rakentaa erään hyväntahtoisemman jumalan kehotuksesta Utnapištim-niminen mies, joka kokoaa arkkiin sukunsa, palvelijansa ja karjansa sekä ”kaikkien elävien siemenen” eli ilmeisesti viljelyn aloitukseen tarvittavan siemenvaraston. Vedenpaisumuksen alettua Utnapištim istuu aluksessaan perheineen yli kaksi viikkoa, kunnes vesi laskee. Jumalat palkitsevat hänet lopulta kuolemattomuudella. (Gilgamesh XI: 4–55.)

Ilmestyskirja. Nyt.

Media on välittänyt tänä vuonna apokalyptisia kuvia, joiden jatkoksi koronavirus solahti sujuvasti. Vedenpaisumuksesta varoittelevat ilmastouutiset alkavat olla toisteisuudessaan puuduttavia, mutta Australian metsäpaloissa kärsivät koalat tai Itä-Afrikkaa kiusaavien heinäsirkkaparvien käsittämätön kokoluokka koskettavat jo eriskummallisuuttaan. Vaikka uutinen ei varsinaisesti koskettaisi omaa elämää, symbolisella tasolla se voi sitä tehdä. Myyttien voima on symboliikassa.

Koronavirus on banaalin näkymätön eivätkä pasuunat pauhaa sen hyökätessä, vaikka uhriluvut kasvavatkin. Vitsaukseen on helpompi suhtautua, kun vastustajalla on kasvot. Mutta vaikkemme uskoisikaan, että koronaviruksen takana olisi suurempia voimia, joudumme osallistumaan tämän vitsauksen voittamiseen kuin myyttien hahmot – Líf ja Leifþrasir selvisivät ainoina ihmisinä Ragnarökistä piileskelemällä puun juurella (Gylfaginning 53), ja siinä kun Utnapištim ja ukko Nooa selvisivät maailmanlopusta jatkamaan ihmissukua sulkeutumalla rakentamaansa proomuun,  samalla tavoin myös kreikkalaisen mytologian Deukalion vaimoineen selviytyi ihmiskuntaan tympääntyneen Zeuksen aiheuttamasta vedenpaisumuksesta eristäytymällä rakentamaansa arkkuun, kuten vaikkapa Ovidius kertoo Muodonmuutoksissaan (I: 253–330).

Karanteenimääräysten neljän seinän sisään telkeäminä käymme siis itse kukin kotisohvallamme myyttistä kamppailua, joka jos ei nyt pelasta ihmiskuntaa tuholta, voi kuitenkin pelastaa ihmishenkiä. Selviämällä itse autamme muita selviämään. Yksityisen ja yleisen rajan hämärtymisessä on jotain eksistentialistista, kuten V. A. Koskenniemen mietelmässä, jonka mahtipontisuudessa on aistittavissa häivähdys ironiaa: ”Jokainen ihmiselämä on pieni kosminen murhenäytelmä. Vain ihmiselle kuuluu traagillinen etuoikeus kokea maailman alku ja loppu.” (Koskenniemi 1964: 152.) Samansuuntaisia, joskin pessimistisempiä ajatuksia on ilmaissut T. S. Eliot ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä apokalyptisessa tyhjyydentunteessa runonsa ”The Hollow Men” (1925) kuuluisin viimeisin säkein, joiden suomennos julkaistiin sattumoisin tasan sata vuotta Kalevalan toisen painoksen (1849) jälkeen:

Tällä tavoin maailma loppuu
Tällä tavoin maailma loppuu
Tällä tavoin maailma loppuu
Ei paukahtaen vaan kitisten

(suom. Kai Mäkinen)

Lähteet

Eliot, T. S. 1949: Autio maa: neljä kvartettia ja muita runoja. Toimittaneet Lauri Viljanen ja Kai Laitinen. Helsinki: Otava.
Faulkes, Anthony (toim.) 1982: Edda, Prologue and Gylfaginning. Oxford.
Haavio, Martti 1967: Suomalainen mytologia. Porvoo: WSOY.
Hämeen-Anttila, Jaakko (toim. ja suom.) 2000: Gilgamesh: Kertomus ikuisen elämän etsimisestä. Helsinki: Basam Books.
Lönnrot, Elias 1849: Kalevala. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Koskenniemi V. A. 1964: Valitut mietelmät. Porvoo: WSOY.
Neckel, Gustav (toim.) 1936: Edda. Die Lieder des Codex Regius nebst verwandten Denkmälern. Heidelberg: Carl Winters.
Ovidius 2018: Muodonmuutoksia. Suom. Alpo Rönty. Helsinki: WSOY.
[Raamattu]. Pyhä Raamattu: Vanha testamentti, Uusi testamentti. Helsinki: Suomen pipliaseura 1992.
SKVR = Suomen Kansan Vanhat Runot I–XV (1908–1997). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

 

Joonas Ahola on folkloristiikan tutkija, joka työskentelee paraikaa kalevalamittaisen runouden parissa Kalevalaseuran tukemana. Vapaa-aikanaan hän korjailee vanhaa matkasaarnaajan urkua eli pumppuharmoonia.