Eliel Saarisen suunnitelma, 1921

Kiehtova Kalevalatalo

Petja Kauppi

 

Kalevalaseuran toimiston seinällä riippuu kaksi arkkitehtipiirrosta, joissa on leikkaukset näyttävästä monumentaalirakennuksesta edestä ja takaa. Ne on piirtänyt Eliel Saarinen, ja kyseessä on Kalevalatalo: idea, jolle osaltaan rakentui Kalevalaseura mutta joka ei milloinkaan materialisoitunut taivaita kurottavaksi torniksi Munkkiniemeen.

17.3.1911 Uusi Suometar -sanomalehdessä nimimerkki A. S. eli kuvanveistäjä Alpo Sailo kirjoitti:

”Rohkea, ehkä naurettawa lienee monien mielestä ehdotus että rakennettaisiin rakennus johon tällä kertaa etupäässä G.-Kallelan Kalewala-aiheiset maalaukset freskoina maalautettaisiin ja muutakin arwokasta Kalewalaa koskewaa kerättäisiin. – – Rakennuksen, johon wiittasimme, ei tietenkään tarwitsisi tulla yksipuolisesti sisältämään ainoastaan Gallén-Kallelan teoksia. Niistä seikoista ehkä tarkemmin wastaisuudessa. Tällä kertaa riittäköön tämän ajatuksen siemenen heittäminen itämään, walmistuakseen oikeaan aikaan.”

Kirjoituksen taustalla oli se seikka, että Gallen-Kallelan freskot oli jouduttu purkamaan Pariisin maailmannäyttelyn päätteeksi, kun niille ei ollut sijoituspaikkaa. Vuonna 1911 Alpo Sailo ja Akseli Gallen-Kallela olivat mukana pyöräyttämässä käyntiin Kalevalasäädettä, josta tuli sittemmin Kalevalaseura, kun rekisterihallitus hyväksyi sen säännöt vuonna 1919, ja vielä myöhemmin Kalevalaseura-säätiö. Alusta lähtien Kalevalaseuran ajatuksellisena veturina ja sääntöihin kirjattuina päämäärinä oli kaksi valtavaa hanketta: Kalevalatalon rakentaminen ja Kuva-Kalevalan tuottaminen. Molemmat kiertyivät vahvasti Akseli Gallen-Kallelan töiden ja työskentelymahdollisuuksien ympärille.

Kalevalatalo: pohjakerros. Eliel Saarisen suunnitelma 1921.

Kalevalatalo oli lähimpänä konkretiaa noin vuosisata sitten, 1920-luvun alussa. Seuran työ- ja myöhemmin kunniajäsen, arkkitehti Eliel Saarinen oli vahvasti mukana Helsingin ja varsinkin sen kansallisten arvorakennusten kehittämisessä. Hänen käsialaansa olivat muun muassa Kansallismuseo, jonka avajaiset olivat vuonna 1916, ja uusi päärautatieasema, joka valmistui samoihin aikoihin. Saarinen oli myös voittanut ensimmäisen suunnittelukilpailunEduskuntataloksi vuonna 1908 (sen piti nousta Tähtitorninmäelle). Lisäksi hänellä oli kirjanakin julkaistu suunnitelma Munkkiniemi-Haaga -alueen kehittämiseksi. Kalastajatorpan viereiselle kalliolle hän oli kaavaillut ”jotakin suurta sivistystarkoituksia palvelevaa rakennusta”, niin kuin seuran sihteeri A. O. Väisänen Saarisen muistokirjoituksessa kertoo, ja kun Kalevalatalo-ajatus vuonna 1921 aktualisoitui, Saarinen sai jopa neuvoteltua tontin ilmaiseksi Kalevalatalolle sillä ehdolla, että rakennustyöt olisivat hyvässä vauhdissa viiden vuoden kuluessa!

Suomalaisen kulttuuritutkimuksen ahjo ja ohjelma

Eliel Saarisen ensimmäiset piirustukset julkaistiin vuonna 1921 kirjasessa Kalevalatalo: Suomalaisen kulttuuritutkimuksen ahjo ja ohjelma. Siinä selvitetään, millainen tästä symbolirakennuksesta tulisi ja perustellaan, miksi se tarvitaan. Ohjelmallisen tekstin oli kirjoittanut Kalevalatalo-toimikunnan jäsen, suomalais-ugrilaisen kansatieteen professori ja Kansallismuseon osastonjohtaja U. T. Sirelius.

”Jokainen itsetietoisuuteen kohonnut kansa tahtoo tuntea entisyytensä, jossa se näkee nykyisyytensä juuret”, Sirelius aloittaa. Entisyys ei kuitenkaan selviä ainoastaan virallisista lähteistä: ”Kalevalaseuran ylväs päämäärä on nimenomaan Suomen kansan ja Suomen suvun kulttuurin sen puolen valaiseminen, joka ei niin paljon perustu historiallisiin lähteisiin kuin kansan omassa kielessä ja sen vanhoissa – niin henkisessä kuin aineellisessakin – elämänmuodoissa säilyneeseen ainekseen.” Tutkimuksen kohteeksi olisi otettava suomalaisten kieli ja kielihistoria, yhteiskunnallinen historia, taide ja maailmankatsomus. Samalla valaistaisiin ihmiskunnankin historiaa, koska ”mikään kansa ei ole täysin erillisenä muista kehittynyt”.

Kalevalatalosta tulisi paitsi kansallinen myös kansainvälinen tutkimuslaitos, suomalaisen huipputaiteen näyttelytila, historiallinen museo ja lopulta myös suomalainen ’Pantheon’, ”sovelias viimeiseksi lepopaikaksi kaikille niille, joiden elämäntyö on pysyvällä tavalla vaikuttanut Suomen kansan onneen ja menestykseen”. Yksi osasto varattaisiin Kalevalan museoksi, jonka olisi määrä ”tehdä selkoa Kalevalan tutkimuksen historiasta, ja siinä on myöskin säilytettävä niitä esineitä, jotka ovat omiaan kuvastamaan sitä kulttuuripohjaa, miltä Kalevalan runot on koottu.”

Hankeohjelma saatettiin maailmalle Munkkiniemen pensionaatissa pidetyssä juhlassa, johon toivat tervehdyksensä myös ns. veljeskansojen ja amerikansuomalaisten edustajat. Siitä kerrottiin monissa suomalaisissa sanomalehdissä.

Kansallista tiedettä, taidetta ja elokuvaa

Kun luin Kati Mikkolan helmikuussa ilmestyneen blogikirjoituksen Entä jos Kalevala olisi uskonnollisessa mielessä pyhä? ajattelin ensimmäiseksi Kalevalaseuran mahtihankkeita. Näin satakunta vuotta myöhemmin ajatus monumentaalisesta suomalaisuuden tutkimuksen ja tuottamisen temppelistä ja sinne sijoitettavasta taikaesineestä, ”Kansallisesta Kirjokirjasta”, tuntuu kiehtovalta mutta vieraalta.

Ensisilmäyksellä sekä arkkitehtisuunnitelma että sen taustalla oleva ohjelma vaikuttavat siltä, että niillä sementoitaisiin kulttuuri jalustalleen (graniittia, ”tyyliltään jykevä”), ja tosiaan, U. T. Sirelius viittaa laitokseen myös uskonnollisin käsittein ”suomalaisen kansanhengen Pantheonina”. Spekulatiivisen historian merkeissä on jännittävää miettiä, keitä kaikkia Kalevalatalon katakombeihin (”tuonela” kallion sisässä 80 metriä korkean tornin juurella) olisi vuosien mittaan haudattu, ja mitä kaikkea sen kansallisen tieteen ja taiteen saleissa olisi saatu kuulla. Missä siellä Kalevalaseuran toimisto sijaitsisi?

Toisaalta päämäärä oli varsin dynaaminen, kun Kalevalatalo-kirjasen juhlallisen ilmaisun yli pääsee: asioita piti tutkia, ymmärrystä lisätä, taidetta luoda. Kalevala on talon nimessä ilmentämässä symbolista kansallista merkittävyyttä, mutta samalla toki perustellaan myös tarvetta ylipäätään Kalevalaseuralle, jonka (erittäin) konkreettinen ulottuvuus Kalevalatalo ilman muuta olisi. Ohjelmassa mainitaan sekä kuva- että säveltaide, jotka luonnollisesti eläisivät Kalevalatalossa. Tulevassa konserttisalissa olisi myös ”oikea paikka niiden suurten filmien esitykselle, joita vastaisuudessa Kalevalan ja muunkin kansantaruston pohjalla voimme varmasti olettaa aikaansaatavan”. Kirjoitusvuoden 1921 Kalevalan päivän aattona oli Kalevalaseuran kutsuvieraille jo esitettykin Sireliuksen päävastuulla ollut kansatieteellinen filmi Häiden vietto Karjalan runomailla. Melko edistyksellistä!

Kuten tunnettua, natsiversio näistä teemoista on 1930-luvulta alkaen värittänyt sitä, miltä voimakkaan kansallisesti motivoituneet ja motivoituvat suurhankkeet nyt näyttävät. 1910–20-lukujen Suomessa kuitenkin synnytettiin itsenäistä valtiota ja luotiin sekä tuskalla että ilolla kansakuntaa. Vuonna 1921 Suomen valtio oli nelivuotias. Ajan eurooppalaiseen tapaan täälläkin katsottiin eteenpäin myös katsomalla niin kauas taaksepäin, että kuvan kirkastumiseen tarvittiin henkeä ja taiteellista mielikuvitusta.

Gallen-Kallela ei arvosta

Idea Kalevalatalosta oli yhtenä konkreettisena motivaationa Kalevalaseuran perustamiselle vuonna 1911, ja se pysyi kirjaimena seuran säännöissä aina 2000-luvulle saakka, jolloin siitä virallisesti luovuttiin sääntöjen päivityksen yhteydessä. Massiivisen kansallisen sivistyksen pyhätön vuoden 1921 suunnitelmat oli kuitenkin kuopattu jo paljon aiemmin, itse asiassa hyvin pian sen jälkeen kun ne oli esitelty. Tarkemmin sanoen Akseli Gallen-Kallelan palattua matkoilta.

A. O. Väisäsen mukaan Saarisen suunnitelman hylkäämiselle oli kahtalaiset syyt. Ensinnäkin ”alkuinnostuksen jälkeen heräsi esim. kysymys, mitä mahtavaan taloon – – sijoitettaisiin. Yleensähän taloja pystytetään tarpeen vaatiessa.” Symbolista tarvetta oli, ja Kalevalatalo: Suomalaisen kulttuuritutkimuksen ahjo ja ohjelma -kirjasessa se perusteltiin, mutta konkreettista ei niinkään. Esimerkiksi SKS ilmoitti, että heillä on kyllä omassa talossaan tilaa kokoelmilleen. Kansallisia tieteitä jo kehitettiin yliopistoissa, taide eli omaa elämäänsä. U. T. Sirelius itse organisoi Kansallismuseon kansatieteellistä osastoa, ja sinne tuli myös Kalevalahuone, jossa oli esillä mm. erikielisiä Kalevalan painoksia, runonlaulajien elämänpiireihin kuuluneita esineitä, rintaveistoksia ja Jaakkiman savupirtti.

Toiseksi Eliel Saarisen suunnitelma oli Akseli Gallen-Kallelan mielestä ”edennyt liian kauaksi muinaisuuden tunnuista”, eli se oli ilmeisesti liian uudenaikainen Kuva-Kalevalansa kanssa pakertavan maalarimestarin makuun. Kalevalan henki kuulemma puuttui, Väisänen kertoo, ja niin Saarisen suunnitelma siirrettiin Gallen-Kallelan ylimmällä auktoriteetilla mappi ö:hön.

Kalevalaseura sai omat tilat kaupungilta kivitalosta – hanke, jonka esittelystä Saarinen oli alun perin motivoitunut Kalevalataloa luonnostelemaan (hän näki, että muiden tilojen hankkiminen tekisi Kalevalatalon perustelemisen hankalaksi).

Lisäksi rahoituksen hankkiminen olisi ollut hyvin vaikeaa: A. O. Väisänen muistuttaa, että tuolloin oli juuri aloitettu valtava keräysurakka Turun yliopiston perustamiseksi. Hän mainitsee itse olleensa skeptinen sen suhteen, että Kalevalatalo-keräys olisi tuottanut mainittavaa tulosta siinä rinnalla. Rahoitukselliset ponnistukset suunnattiin Kalevalaseurassa Suur-Kalevalan edistämiseen.

Kalevalatalon jälkeen

A. O. Väisänen kuvaa Kalevalatalo-ajatuksen hautautumisen jälkeisen ajan toimintaa Kalevalaseurassa:

”Saarinen lähti sitten Yhdysvaltoihin, jossa hän saavutti huomatun arvoaseman. Kalevalaseurassa ei puhuttu enää mitään Kalevalatalosta. Puuhattiin yhtä ja toista, julkaistiin säännöllisesti vuosikirjaa. Omasta puolestani yritin jatkaa keskenjääneitä yliopistollisia opintojani.”

Gallen-Kallelan Kuva-Kalevala ei toteutunut sekään. Taiteilija kuoli 65-vuotiaana äkilliseen keuhkokuumeeseen ja hänen työnsä jatkajaksi koulutettu Jorma Gallen-Kallela kaatui talvisodassa. Nykypäivästä katsoen juuri Vuosikirja-sarjasta onkin kasvanut Kalevalaseuran pysyvin tieteellinen perintö. Ensi vuonna se täyttää 100 vuotta. Vuosikirjaa on toimitettu Kalevalaseuran eri osoitteissa Helsingissä ja eri puolilla Suomen yliopistoja, ja sen artikkelit avaavat omalta osaltaan suomalaisen kulttuurin ja Kalevalankin tutkimusta ulospäin. Taiteellisena suurtyönä voidaan varmasti pitää Taiteilijoiden Kalevalaa 2008–2018. Molemmat ovat hyvin erilaisia kuin 1910–1920-luvuilla kaavaillut kansalliset hankkeet: verkostomaisia, kansainvälisiä ja moneen suuntaan kurottuvia. Luonteeltaan monumentaalisin yksittäinen saavutus lienee Kalevalan kulttuurihistoria -teos (2008).

Kaikesta päätellen idea Kalevalatalosta oli sata vuotta sitten vahvasti ajassa: kulttuuriheerosten keskitettyä hautausmaata lukuun ottamatta kaikkea, mitä sen juhlavien seinien sisälle ajateltiin, tapahtui tuolloin tieteessä ja taiteessa parhaillaan. Teemat olivat niin laajasti kiinnostavia, että niitä ei ollut syytäkään keskittää yksien juhlavien seinien sisäpuolelle. Tiede ja taide jatkoivat tapahtumistaan monissa taloissa, laitoksissa ja niiden ulkopuolella – myös Kalevalaseurassa.

 

Lähteitä

”Kalevalaseuran historia” https://kalevalaseura.fi/kalevalaseurasta/kalevalaseuran-historia/

”Kalevalatalo. Suomalaisen kulttuuritutkimuksen ahjo.” Iltalehti 30.06.1921 no 147 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1399316?page=3

Kalevalatalo: Suomalaisen kulttuuritutkimuksen ahjo ja ohjelma. 1921.

Kalleinen, Kristiina 2011. Kansallisen tieteen ja taiteen puolesta. Kalevalaseura 1911–2011.

”Norjalaisten näyttelyn johdosta.” Uusi Suometar 17.3.1911 https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1191269?page=4

Väisänen, A. O. 1951. ”Eliel Saarinen ja Kalevalatalo-suunnitelma”. Kalevalaseuran vuosikirja 31.

Väisänen, A. O. 1967. ”Kalevalatalo ja sen kohtalo”. Kalevalaseuran vuosikirja 47.

 

FT Petja Kauppi on Kalevalaseuran tiedottaja. Häntä kiehtovat muun muassa toteutumattomat suunnitelmat ja vaihtoehtoiset todellisuudet.