”Kansanrunoudessa seksi on paljasta ja ilmaukset reheviä”

 – Mitä kalevalamittaisten seksiaiheisten runojen esilletuonti mediassa kertoo menneisyydelle annetuista merkityksistä?

 

Heidi Haapoja-Mäkelä

 

Varsinkin viimeisen vuosikymmenen aikana klikkiotsikoiden aikakaudella folkloristit ovat törmänneet melkeinpä joka kevät samaan ilmiöön: Kalevalan päivän tienoilla puhelimet soivat ja sähköpostit laulavat, kun toimittajat kyselevät tutkijoiden mielipidettä ”arkiston salaisista aineistoista” ja ”Suomen kansan unohdetuista härskeistä runoista”. Tasaisin väliajoin mediassa ”paljastetaan” osan kalevalamittaisista runoista olleen seksuaalissävytteisiä ja sisällöltään suorasukaisia. Ja tämähän on toki totta: runolaulajia ei ole vaivannut turha häveliäisyys, tai häveliäisyys sellaisena kuin se nyt ymmärretään.

Minua on jo pidempään mietityttänyt, miksi juuri nyt julkisessa puheessa nostetaan esille juuri seksuaalissävytteisiä runoja. Mitä tämä kertoo nykyisyydestä ja sen suhteesta menneisyyteen? Olen kerännyt jo usean vuoden ajan erilaisia mediassa julkaistuja artikkeleita ja ajankohtaisjuttuja, jotka käsittelevät tavalla tai toisella Kalevalaa, kalevalamittaisia runoja ja seksuaalisuutta. Juttuja on kertynyt 23 kappaletta, ja niitä on julkaistu niin isoissa valtakunnanmedioissa kuin pienemmissä maakuntalehdissäkin. Tässä aineistossa minua kiinnostaa erityisesti se, millaisia merkityksiä menneisyydelle annetaan nykyisyydessä ja miten menneisyyttä peilataan seksiteeman kautta.

Monissa viimeisen vuosikymmenen aikana julkaistuissa mediajutuissa korostuu ajatus siitä, että seksiä ja seksuaalisuutta käsittelevät runot ovat ”hautautuneet” arkistoon, eikä niitä ”tohdittu” julkaista Kalevalassa. Lehtijuttujen mukaan vasta nykyaika on tuonut runot julkisuuteen. Tällainen näkökulma on esimerkiksi ET-lehdessä Kalevalan päivänä 2015 julkaistussa jutussa, joka esittelee Tupa ryskyi, parret paukkui -julkaisua (Enqvist et al. 2015) ja siihen liittynyttä samannimistä esitystä:

Osattiin sitä ennenkin, runoilla ja rallatella mieltä ja lihaa kutkuttavista navanalus-asioista. Vuonna 1837 Elias Lönnrot kuuli Etelä-Karjalassa esimerkiksi tällaisen lausahduksen: Kell’ on kyrpä, ottakaat käteen, pankat ketä keritkät.

Kalevalaan Lönnrot ei tekstiä tohtinut laittaa, kuten ei monia muitakaan seksuaalisuutta käsitelleitä runoja ja loitsuja. Mutta talteen hän niitä keräsi, samoin muut kansanrunouden kokoajat. (ET-lehti 28.2.2015. Tämä kulli ei mahtunut Kalevalaan.)

Tutkimushistoriallisesti tarkasteltuna ajatus runojen piiloon jäämisestä arkistoon on monella tapaa paikkansa pitävää, sillä Matti Kuusen ja Senni Timosen (1997) sanoin seksuaaliaiheisia runoja on varsinkin varhaisemmassa tutkimuksessa ”syrjitty” moraalisesta ilmapiiristä johtuen. Toisaalta ennen Kalevalaa runoja kuitenkin julkaistiin myös runokokoelmissa: esimerkiksi C.A. Gottlundin (1821) Pieniä runoja Suomen pojille ratoxi -kokoelma sisältää sensuroituja yhdyntäkuvauksia (ks. Isojärvi 1997). Pilluja, kyrpiä, vittuja ja mulkkuja vilisevät runot päätyivät alun pitäen arkistoon toisaalta 1800-luvun folkloristiikassa vallalla olleen runojen ”alkuperäisyyttä” ja ”varhaiskantaisuutta” tavoitelleen tutkimussuuntauksen ja toisaalta kansankerääjien sallivamman otteen myötä (Apo 1995).

Toisin kuin mediatekstejä lukemalla voisi kuvitella, seksiaiheiset kalevalamittaiset runot ovat itse asiassa ”paljastuneet” arkiston käyttäjille ja täten kaikille aiheesta kiinnostuneille jo varsin pitkään, viimeistään 1990-luvulta alkaen. Kiinnostuneet ovat näyttäneet olleen pääosin naisia, sillä Satu Apo kirjoitti vuonna 1995, että ”naisfolkloristi toisensa jälkeen on viime vuosina löytänyt Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkistoissa säilytetyt ’kielletyt runot’, julkaisemattomat kalevalamittaiset runot” (Apo 1995, 11). Varsinkin 1990-luvulta lähtien seksiaiheisia runoja on tutkittu ja analysoitu useassakin tutkimuksessa (esim. Apo 1995; Kupiainen 2004; Piela 1990; Saksholm 2020; Stark-Arola 2001; Tarkka 1998). Runoja on julkaistu myös yllä mainitussa Tupa ryskyi, parret paukkui -kokoelmassa sekä kansanmusiikkiäänitteillä (esim. Duo Pimperot 2017; MeNaiset 2010; Suden Aika 2013; Träskelin & Korva 2017; VPPJ 2020b). Lisäksi Lönnrotin ja muiden kerääjien seksiaiheisia runoja julkaistiin vuonna 1997 Suomen Kansan Vanhat Runot -sarjan viimeisimmässä osassa, ja tälläkin hetkellä kuka tahansa voi tarkastella runoja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran avoimessa SKVR-tietokannasta. Uskaltaisin väittää, että ”vittu” saattaa jopa kuulua kyseisen tietokannan suosituimpiin hakusanoihin.

Paljastamisen paradoksi

Seksuaalisuus ei tietenkään ole mikään erityisen uusi yhteiskunnallinen aihe, mutta yllä kuvatuista syistä sitä ei ole ollut tapana yhdistää kalevalamittaisiin runoihin varsinkaan kansanvalistuksenjälkeisessä julkisessa puheessa, mistä johtunevat mediajuttujen ”paljastamiseen” liittyvät sanankäänteet. Ajatus paljastamisesta ja ylipäänsä seksuaalisuuden tunnustamisesta liittyy kuitenkin myös paljon isompiin yhteiskunnallisiin kehityskulkuihin. Filosofi Michel Foucault’n mukaan eritoten länsimaissa on 1700-luvulta lähtien ollut vallalla paradoksaalinen suhtautuminen seksuaalisuuteen: seksuaalisuudesta (joka itsessään on vasta modernilla ajalla muodostunut käsite) on tullut kiellettyä, hävettyä ja torjuttua, mutta samaan aikaan siihen liittyvä ”tunnustaminen” ja siitä puhuminen on ollut suorastaan pakonomaista esimerkiksi lääketieteen, oikeustieteen ja kasvatustieteen diskursseissa. Nämä tunnustamiset samalla kontrolloivat ihmisten seksuaalista toimintaa. Seksuaalisuuteen liittyvät puhetavat ovat siis kytköksissä vallankäytön mekanismeihin, joilla esimerkiksi valtiot ohjaavat ja valvovat väestöä ja puuttuvat kehojen olemiseen. (Foucault 2013.)

Kalevalamittaisten seksirunojen ”paljastaminen” mediassa liittyy tähän paradoksiin. Runojen käsitteleminen on refleksiivistä, metakulttuurista toimintaa, jossa ovat läsnä moderniin seksuaalisuuteen liittyvät diskurssit; kiehtovuus ja halu, torjunta ja kiellettyys, tunnustus ja tarkkailu. Jos aiemmin seksirunot on torjuttu ja jopa kielletty (ja samanaikaisesti niitä on tunnollisesti arkistoitu), nyt niiden esilletuomisessa korostuu yhtäaikainen ihailu, tirkistelynhalu ja ajatus vallitsevan kulttuurin ”sallivuudesta”. Samalla seksirunoja koskevat kirjoitukset osallistuvat seksuaalisuuden tunnustamisen diskursseihin ja täten tuottavat seksuaalisuuteen liittyviä valta-asetelmia.

Nykyisen seksirunoista kirjoittelun muotoja siis värittävät monisatavuotiset seksistä puhumisen tavat. Näitä tapoja ei ole aiheellista sotkea itse runojen sisältöön – koska seksuaalisuus käsitteenä on modernin tuotetta, olisi aivan toinen tutkimuksen aihe se, mitä ”seksi” tai siihen liittyvät kielelliset ilmaisut merkitsivät runojen maailmassa (vrt. Stark-Arola 2001). Niinpä siis keskityn tässä mediatekstien maailmaan, ja väitän, että menneisyys ja seksirunot saavat näissä kaksi roolia: toisaalta kaukainen menneisyys ja siellä eläneet ihmiset ovat seksuaalisen toiseuttamisen kohteita, ja toisaalta runojen avulla kiistetään nykyisyyden normatiivisia kehollisuuteen liittyviä merkityksiä.

Mennyt on toista maata

Toiseuttamisen diskursseissa nykyaika näyttäytyy siivona, kunnollisena ja hieman ahdasmielisenä. Samaan aikaan runojen tarjoama kuva menneisyyden seksuaalisuudesta on ihailtu ja haluttu ”primitiivisyydessään”, ”vapaudessaan” ja ”suoruudessaan”. Menneisyyden toiseuttaminen ei siis välttämättä ole lähtökohtaisesti siihen negatiivisesti suhtautumista, vaan runojen tarjoama kuva seksuaalisuudesta on ennemmin jotakin hieman pelottavaa, villiä ja kuritonta, aivan kuten seuraavan esimerkin yläasteikäiset tytöt:

Niinköhän pronssiin valettu ja kansakunnan kaapin päälle nostettu Kalevalan ja Kantelettaren kerääjä on itsekin punastellut, kun emännät ovat lasketelleet hänelle lemmennostatusloitsuja tai isännät kuvailleet naistensa fyysisiä ominaisuuksia sanoilla, joita nykyisin kuulee etupäässä yläasteikäisten tyttöjen toisilleen lausahtelevan. (Kainuun sanomat 28.2.2015. Mieleni minun tekevi…)

Myös tämän blogikirjoituksen otsikko – joka on lainaus aiemmin mainitun ET-lehden jutun ingressistä – korostaa menneisyyden seksin ”paljautta” ja siihen liittyvien ilmausten ”rehevyyttä”. Molemmat ovat kielikuvia, joilla tavoitellaan menneisyyden ”aitoutta ”ja nykyajan häveliäisyydestä riisuttua olemista. Runoja laulanutta ”kansaa” tarkastellaan tällöin hieman samaan tapaan kuin antropologit ovat katsoneet, kuvanneet ja esittäneet vieraiden kulttuurien alueella tehtyjen kenttätöidensä perusteella ”toisia” kehoja; yhtäaikaisen halun, kieltämisen ja eksotisoinnin kautta (esim. Kulick & Willson 1995). Vaikka kalevalamittaisten runojen tapauksessa oletusarvoisesti puhutaan ”me-ryhmän”, siis suomalaisten ja täten stereotyyppisesti ja eksklusiivisesti valkoihoisiksi määrittyvien ihmisten menneisyydestä (vrt. Haapoja-Mäkelä 2020), näyttäytyy runoja laulanut kansa mediateksteissä samaan tapaan seksuaalisesti villinä ja modernien yhteiskuntien moraalisen järjestyksen toiseutena kuin alkuperäiskansat antropologien varhaisissa kuvauksissa.

Muinainen #metoo?

Kiistämisen diskurssit limittyvät osin toiseuttamiseen, mutta näissä keskusteluissa olennaista on nykyisyyttä ja tulevaisuutta tiiviisti peilaava ote. Puhetavoissa nykyaika nähdään erilaisten patriarkaalisten tai muuten alistavien systeemien läpitunkemana, ja seksuaalisuutta kahlitsevalle biovallalle haetaan vaihtoehtoja ja uusia ulottuvuuksia vanhoista runoista. Esimerkiksi pääosin uusmittaisia, mutta myös kalevalamittaan häivähtäviä rivoja lauluja levyttänyttä muusikkoa Jimmy Träskeliniä haastatellut Mari Koppinen pohtii Helsingin Sanomien lauantaiesseessä:

Ne laulut, jotka itse tunnen, tuntuvat naisen näkökulmasta aika hirveiltä. Usein lauluissa seikkailee prostituoituja tai muuten yleisesti tunnettuja naisia, joista puhutaan alistavaan ja halveksivaan sävyyn.

Träskelin kuitenkin yllättää: hänen mukaansa lauluissa näkyy sittenkin yllättävän terve maailmankuva. Mies ja nainen esiintyvät lauluissa yllättävän tasaveroisina. Seksiä haluavat niin naiset kuin miehetkin, niin herrat ja rouvat kuin piiat ja rengitkin. Aktikuvauksista välittyy Träskelinin mukaan luonnollinen ja länsimaisen pornokulttuurin vääristymistä vapaa ihmiskuva. […] Lauluista selviää myös, että on ymmärretty seksiaktin seuraukset, ja nainen on saanut sanoa rauhassa ”ei”. Kiehtovaa, kun ajattelee, kuinka vaikeata näitä tuntuu olevan nykyihmisen joskus ymmärtää ja hyväksyä. (Helsingin Sanomat 11.8.2018. Arkistot paljastavat suomalaisten mehukkaat seksijutut, mutta häveliäisyys on estänyt julkaisun.)

Tällaisissa diskursseissa kansanrunoista haetaan vahvistusta #metoon kaltaisille feministisille liikkeille, ja samalla niiden avulla osallistutaan identiteettejä, kuulumisia ja ryhmäkokemuksia peilaaviin poliittisiin keskusteluihin. Samalla vanhoista runoista valikoituu aineksia, jotka tähän kuvaan sopivat. Tälle on syynsä: tutkija Laura Starkin (2001) mukaan seksiaiheiset kalevalamittaiset runot voivat tarjota mahdollisia kurkistusaukkoja aikaan, jossa virallisen ylhäältä käsin asetetun seksuaalisuutta kontrolloivan diskurssin ote ihmisten kehoista ei ollut vielä järin vahva. Yhtäältä Stark myös toteaa, että vaikka esimerkiksi vaginaan liittyvät puhetavat tai merkitykset saattoivat olla naisille vapaampia kuin nyt, tuo aineisto esille samalla seksuaalisiin suhteisiin liittyvät pelot ja vaarat, ja toisaalta vaginaan liittyvät arvioitavana olemisen ja halventamisen diskurssit (Stark-Arola 2001, 19).

Lopuksi

Ehkä ei ole kovinkaan yllättävää, että juuri kiistämisen diskurssia edustavat mediajutut ovat saaneet kaikkein kiivaimmat kommentit lehtien keskusteluketjuissa. Esimerkiksi kansanmusiikkia ja myös kalevalamittaisia lauluja tekevän VPPJ-yhtyeen ”Verta, pornoa, propagandaa, JUMALAUTA!” -konserttisarjaa käsittelevät lehtijutut ovat kirvoittaneet yhtyeen jäsenten sukupuolta, ulkonäköä ja ylipäänsä seksuaalisuusteemaan tarttumista solvaavia kommentteja. VPPJ-yhtye vastasi näihin julkaisemalla lokakuussa 2020 ”Nön nön nöö” -kappaleen, jonka sanoitukset koostuvat rajuistakin kommenttilainauksista (VPPJ 2020a).

Kalevalamittaisista runoista kumpuava seksiteema siis jatkaa metakulttuurista matkaansa, vaikka sen esilletuonti mediassa kertoo paljon enemmän nykyisyydestä kuin varsinaisesti menneisyyden runoja laulaneiden ihmisten seksuaalisista teoista ja tekemättä jättämisistä. Historia havisee kuitenkin näidenkin menneisyystulkintojen takana: keräämieni mediatekstien takana olevat historialliset juonteet ajoittuvat ja selkeytyvät parhaiten suhteessa paitsi länsimaisiin seksuaalisuuden diskursseihin, myös runojen keruuhetken kontekstiin. Runojen matka osana moderneja seksuaalisuuden tunnustamisen diskursseja alkoi niiden muistiinpanemisen ja arkistoinnin hetkellä, ja se jatkuu yhä.

 

Kirjallisuus

Apo, Satu. 1995. Naisen väki: tutkimuksia suomalaisten kansanomaisesta kulttuurista ja ajattelusta. Helsinki: Hanki ja jää.

Enqvist, Eero et al. 2015. Tupa ryskyi, parret paukkui: Suomen kansan rivot runot. Helsinki: WSOY.

Foucault, Michel. 2013. Seksuaalisuuden historia. Helsinki: Gaudeamus.

Gottlund, Carl Axel. 1821. Pieniä runoja Suomen pojille ratoxi I-II. Uppsala.<http://www.lonnrot.net/etext.html#Gottlund>

Haapoja-Mäkelä, Heidi. 2020. Elävät perintömme. Kansallinen me aineettoman kulttuuriperinnön luetteloinnissa. Suomen museo, painossa.

Isojärvi, Pia. 1997. Seksuaalifantasioita 1800-luvun alun kalevalamittaisessa runoudessa. Elektroloristi 1/1997. <https://journal.fi/elore/article/view/78219/39118>

Kulick, Don & Willson, Margaret (toim.).1995. Taboo: Sex, Identity and Erotic Subjectivity in Anthropological Fieldwork. London: Routledge.

Kupiainen, Tarja. 2004. Kertovan kansanrunouden nuori nainen ja nuori mies. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Kuusi, Matti & Timonen, Senni. 1997. Alkusanat. Teoksessa Kuusi, Matti & Timonen, Senni (toim.), Suomen Kansan Vanhat Runot XV. Runoja Henrik Florinuksen, Kristfrid Gananderin, Elias Lönnrotin ja Volmari Porkan kokoelmista. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, XXV–XXXVII.

Piela, Ulla. 1990. Lemmennostoloitsujen nainen. Teoksessa Nenola, Aili & Timonen, Senni (toim.), Louhen sanat. Kirjoituksia kansanperinteen naisista. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 214–223.

Saksholm, Helmi. 2020. ”Naiset ne nussusta nurisee, piiat kyrvän pienouesta”: Naisen seksuaalinen toimijuus suomalaisissa kansanomaisissa uskomuksissa. Pro gradu / Uskontotiede / Helsingin yliopisto.

Stark-Arola, Laura. 2001. Vaginan tuntematon historia. Naisen seksuaalisuuden kuvat suomalaisessa suullisessa kansanperinteessä. Naistutkimus 2/2001, 4–22.

Tarkka, Lotte. 1998. 1998. Natalist’ on nakru tehty. Nauru ja lempi vienankarjalaisessa mieronvirressä. Teoksessa Pöysä, Jyrki & Siikala, Anna-Leena (toim.), Amor, genus & familia. Kirjoituksia kansanperinteestä. Tietolipas 158. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 17–55.

 

Äänitteet

Duo Pimperot. 2017. Piika huusi pinkotinta. Kansanmusiikki-instituutti. KICD136.

MeNaiset. 2010. Kelu. Kanteleen Ääniä. FI7KA1000024–34.

Suden Aika. 2013. Laiturilla. Laika Records. 3510298.2.

Träskelin & Korva. 2017. Turvalan uunilla ja muita lauluja. Suomalaista eroottista kansanperinnettä 1. Kansanmusiikki-instituutti. KICD124.

VPPJ. 2020a. Verta, pornoa, propagandaa, JUMALAUTA!. Osa 1. EP. VPPJ01.

VPPJ. 2020b. Verta, pornoa, propagandaa, JUMALAUTA!. Osa 2. EP. Julkaistaan 4.11.2020.

 

Heidi Haapoja-Mäkelä on filosofian tohtori ja musiikin maisteri, joka toimii Helsingin yliopistossa folkloristiikan post doc -tutkijana. Häntä kiinnostavat kaikenlaiset Kalevalalle ja kalevalamittaiselle runolle nykypäivänä annetut merkitykset. Haapoja-Mäkelälle myönnettiin Kalevalaseuran nuoren tutkijan palkinto lokakuussa 2019.