Susi. Kuva: Marcel Langthim.

Susi on sudelle susi

Joonas Ahola

 

Tuntiessaan häveliäisyyttä esiintyessään alasti kissansa edessä filosofi Jacques Derrida arvelee teoksessa Eläin joka siis olen häkeltyneensä siitä, että ”järjetön” eläin, ei-ihminen, tarkasteli (ilmeisen kriittisesti) häntä (Derrida 2020, 16–22, passim.). Derrida jatkaa käsittelemällä filosofian historiassa tehtyä kategorista eroa ihmisen ja eläimen välillä ja osoittaa siinä olevan paljon periaatteellisia epäjohdonmukaisuuksia. Hän esimerkiksi kyseenalaistaa koko ’eläimen’ kategorian relevanssin erillään ’ihmisen’ kategoriasta (esim. s. 52–53, 64–65), ja ilmeisen tarkoituksellisesti puhuu toistamiseen, teoksen otsikkoa myöten, ihmisestä eläinlajina, jolla nyt sattuu olemaan tiettyjä muilta eläinlajeilta puuttuvia piirteitä.

Joonas näki karhun. (Kuva: Joonas Ahola)

Kun syyskuussa istuin auringon laskiessa tulilla Kainuun ja Vienan välisen rajan pinnassa ja viereiselle suolle ilmaantui karhu, luonnollisesti hämmästyin, ja huomasin miettiväni syytä sen ilmaantumiseen – tai oikeammin sen syytä tulla näköpiiriini. Se oli varmasti tietoinen läsnäolostani, todennäköisesti katsellut minua jo pidempään metsän suojasta (myös alasti kun kävin suolammessa pesemässä vaelluspäivän hikiä). Tilanne ei vaikuttanut yhtään uhkaavalta –karhu kävi mättäältä toiselle syöden marjoja, ja välillä se nosti kuonoaan haistellakseen. Sitä paitsi suurpedothan ovat täällä lajeina oppineet kammoamaan ihmistä. Esimerkiksi sudet ja karhut aiheuttavat Suomessa ani harvoin hengenvaarallisia tilanteita (ihmisille), tai edes vahinkoa, etenkin verrattuna vaikkapa hirviin ja kauriisiin. Tai autoihin.

Poikkeukset, kuten susien surmaamat koirat, saavat kuitenkin paljon huomiota. Syksyisin metsästyskauden alkaessa metsästyskoiria joutuu säännöllisen harvakseltaan vastatuksin suden kanssa. Kohtaamista seuraa toisinaan traaginen erehdys – susi näkee koiran reviiriään uhkaavana geneettisenä lajitoverina, ei ihmisen kumppanina, joka on vain vieraana sen mailla. Tämä taas on ihmisen näkökulma tilanteeseen. Kun ihminen suree yhteenotossa menehtynyttä koiraansa, hän ei sure suden lajitoveria vaan metsästyskumppaniaan. Ero on siis varsinaisesti perspektiivissä, josta tilannetta tarkastellaan: ihmisen näkökulmasta vieras ja ”villi” canis lupus käy oman, ”kesyn” canis lupuksen kimppuun. Myös lakiteksti on muotoiltu tästä näkökulmasta. Susi on rauhoitettu, mutta koiraa uhkaavassa tilanteessa metsästäjällä on oikeus omaisuutensa hätävarjeluna surmata susi (rikoslain 4. luku 5§).

Kalevalamittaisessa traditiossa koirat rinnastuvat toisinaan susiin kiertoilmaisultaan (villahäntä) ja rooleiltaan. Esimerkiksi ”Päivölän pidot” -runon mukaan Päivölän talonvahteina toimivat ”susit rautasuitsiloissa, karhut kahlehien nenässä,” ja niihin viitataan myös koirina: ”Mipä sie olet miehiäsi, / ku kumma urohiasi, / kun ei silma koirat hauku, / eikä virka villahännät?” (SKVR I2 792: 55–56, 67–70). Vahtikoirat ovat siis tuonpuoleisen vartijoina lainanneet uskottavuutta susilta ja karhuilta, jotka on mielletty samaan kategoriaan kuuluviksi niiden kanssa. Vahtikoirilla ei ole ilmeisesti ollut vastaavaa uskottavuusvajetta molossikoirien Kreikassa, jonka mytologiassa Haadesta vahtii hirmuinen Kerberos-niminen koira. Susiin voidaan viitata myös metsänhaltijan koirina (SKVR I4 1435). Pedot, eritoten susi ja karhu, esiintyvät kuitenkin tavallisemmin syviin erämaihin kuuluvana tuhoavana alkuvoimana. Esimerkiksi haavojen parantamiseen käytetyissä, haavan alkuperään viittaavissa raudan syntysanoissa sudet ja karhut touhuavat metsän siimeksissä:

Susi juoksi suota myöti,
Karhu kangasta samosi,
Suo liikku suven jaloissa,
Kangas karhun kämmenissä.
Siihi nousi ruostemulta
Ja kasvo teräs karahka
Suven suurilla jälillä,
Karhun kaiman kaivamilla.

(SKVR I2 1023: 114–121.)

Pedot esiintyvät monesti lähes synonyymisinä kuoleman kanssa. Esimerkiksi ”Jos mun tuttuni tulisi”-runon eri versioissa karhu ja kalma ovat vaihtoehtoisia toimijoita, ja suden verisestä suusta puhutaan samassa hengenvedossa. Tutkijat ovat tulkinneet petokuvaston ilmaisevan runossa muun muassa kuolemaa, jonka edessä rakkaus on taipumaton, sulhasen ja hänen sukunsa vierautta, mistä piittaamatta morsian on valmis heidän pariinsa muuttamaan, ja naisen seksuaalisuuden pelottavuutta miesten silmissä (ks. Knuuttila & Timonen 1999, erit. 209–212, 219).Petomaisuuden ja kuoleman kuvasto muodostaa runossa kokonaisuuden huolimatta sille annetusta merkityksestä. Vaikka petojen hyökkääminen ihmisten kimppuun on ollut hyvin harvinaista, niukan karjan joutuminen petojen saaliiksi on voinutkin olla elämän ja kuoleman kysymys köyhillä rintamailla vielä suhteellisen lähellä historiassa. Petoeläinten yksiviivainen luonnehdinta kuolemaksi on myös luonteenomaista perinteenmukaiselle kerronnalle, jossa erilaiset kuvaannolliset ilmaisut jalostuvat ja kiteytyvät kertojapolvesta toiseen. Kuoleman nimeäminen kielikuvalla on samalla pakotie kuoleman tarkemmasta pohtimisesta – vaikka kuolema on elämän keskeinen elementti, sen herättämä ahdistus pitää sen poissa päivittäisistä puheenaiheista (vrt. esim. Zorn 1979). Tässä prosessissa kielikuvan lähde, sudet ja karhut, on valitettavasti saanut osakseen ylimääräistäkin kuoleman ja kammon mielikuvastoa ihmisten mielissä. Esimerkiksi karjalan kielessä ja suomen itämurteissa tuhoa ja perikatoa merkitsevällä hukka-sanalla viitataan myös suteen (Häkkinen 2013, 215).

Kielen tämänkaltaisista monimerkityksisyyksistä johtuva väistämätön epätäsmällisyys pitää psykoanalyytikko-filosofi Jacques Lacanin mukaan ihmisen erillään ympäristöstään ja siten erottaa kielen avulla ajattelevan ihmisen vaistonvaraisesti toimivasta ja ympäristöönsä reagoivasta eläimestä. Hänen mukaansa ihminen tarkastelee maailmaa kieleen pohjaavan havaintoapparaattinsa kautta ja sovittaa havaintonsa siihen. (Derrida 2020, 177–181; Zwart 2015, 9–12; ks. myös Augustyn 2018.) Jotakin tämäntapaista voi olla sen takana, että esimerkiksi olemukseltaan ja toiminnaltaan samastuttavissa oleva olento (kuten karhu) voi saada merkityksiä havainnoijaihmisen omasta mittapuusta käsin.

Karhun kohdalla myös kalevalamittainen perinne on tarjonnut petoon samastumispintaa, irrottanut karhua peto-kategoriasta (tai laajentanut kategoriaa) liittämällä siihen ihmisyyden ulottuvuuksia. Metsästäjä on voinut samastaa itsensä susiin ja karhuihin metsästysloitsussa (esim. SKVR VII3 loitsut 33), mutta pedon inhimillistäminen on lähinnä osa sen surmaamiseen liittyviä rituaaleja. Vesa Matteo Piludu (2018) kuvaa väitöskirjassaan karhunmetsästykseen liittyneitä monivaiheisia ja mutkikkaita rituaaleja ja niihin liittyviä tekstejä, joita on dokumentoitu myös Kainuussa ja Vienassa. Näissä rituaaleissa karhua on puhuteltu perinteen tarjoaman rituaalisen kielen välityksellä: karhua on siis inhimillistetty ainakin sen verran, että sen kanssa on pystytty kommunikoimaan. Peijaisrituaaleissa kaadettu karhu on jopa voitu tuoda juhlasaatossa kylään ja sitä on voitu kohdella kuin morsianta häissä (Tarkka 2005, 272–275). Tämä inhimillistäminen on kuitenkin jäänyt rituaalin ja puheen tasolle, eikä karhun ihmismäisyyden annettu ulottua juuri rituaalien ulkopuolelle. Uhrin liika inhimillisyys voisikin kyseenalaistaa ja vaikeuttaa tappamista, kuten alikersantti Rokka toteaa Tuntemattomassa sotilaassa kysyttäessä miltä tuntuu ampua ihmistä: ”Mie en tiiä. Mie en oo ampunt ko vihollissii.”

Kun itse yritin suon laidassa keksiä syytä sille, että karhu tuli ”näyttäytymään” minulle (ja kun toivoin ettei syy sisältäisi tarvetta tutustua henkilööni sen lähemmin), samanaikaisesti sekä inhimillistin karhua projisoimalla omaa enemmän tai vähemmän valistunutta järkeilyäni siihen että yritin eläytyä sen kokemusmaailmaan, astua pedon saappaisiin. Tällaisella vaistomaisella hermeneutiikalla lienee rajansa toisten eläinlajien käyttäytymisen tulkinnassa, ja onneksi tulkintojeni oikeellisuudesta ei riippunut mitään tärkeää. Vahva epäilyni lopulta on, että karhu osoitti käytöksellään lähinnä piittaamattomuutta läsnäoloani kohtaan.

Ennen aikaan erämaiden laajuus on merkinnyt jatkuvasti uusiutuvaa petokantaa, ja petojen ilmaantuminen kotipiirin tuntumaan on kategorisesti kuulunut samaan luokkaan kuin vaikkapa pihapiirin pusikoituminen, jota on pyritty pitämään kurissa. Perinne on kasvanut tällaisesta todellisuudesta, ja siihen liittyvät mielikuvat tai mentaliteetit ovat meissä syvässä. Suurpedoille, saati luonnon vähemmän samastuttaville eliöille, voi olla osin syvältä kumpuavista asenteista johtuen vaikea antaa oikeaa arvoa – mikä vaikuttaa osaltaan luonnon monimuotoisuuden vähenemiseen. Ymmärrys monimuotoisuuden tarpeellisuudesta lisää kuitenkin vastuuta sen mukaisesta toiminnasta, mistä esimerkiksi Pentti Linkola on muistuttanut kirjoituksissaan toistuvasti (esim. 2004, 156–158). Posthumanistisessa tai ehkä oikeammin post-antroposentrisessä keskustelussa onkin viime aikoina kritisoitu luonnon ymmärtämistä vain ihmisestä lähtien (Lummaa & Rojola 2020) mutta kuten Juha Raipola (2020, 47–48) toteaa, ihmisen on otettava huomioon erityisasemansa muiden eläinlajien joukossa paitsi tuhoavalta potentiaaliltaan, myös kyvyltään ennakoida tekojensa seurauksia lajina. Viime kädessä on kyse valinnoista sen suhteen, millaista yhteiseloa luontokappaleiden kanssa rakennamme – laajemmin ”luontosuhteestamme”.

”Minun” karhuni söi suolla marjoja aikansa ja lompsi takaisin Venäjän puolelle, mistä oli tullutkin.

 

Kirjallisuus

Augustyn, Prisca 2018. “Animal Studies in Language Sciences.” Biosemiotics 11(1), 121–138.

Derrida, Jacques 2020. Eläin joka siis olen. Suom. Anna Tuomikoski. Helsinki: Tutkijaliitto.

Häkkinen, Kaisa 2013. Nykysuomen etymologinen sanakirja. 6. painos. Helsinki: Sanoma Pro.

Knuuttila, Seppo & Senni Timonen 1999. ”Jos mun tuttuni tulisi -kansanrunon modaaliset kontekstit ja ruumiilliset tunteet.” Teoksessa Sari Näre (toim.) 1999. Tunteiden sosiologiaa I: Elämyksiä ja läheisyyttä. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, ss. 195–228.

Linkola, Pentti 2004. Voisiko elämä voittaa – ja millä ehdoilla. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi.

Linna, Väinö 1955. Tuntematon sotilas. Porvoo: WSOY.

Lummaa, Karoliina & Lea Rojola: ”Mitä posthumanismi on?” Teoksessa Karoliina Lummaa & Lea Rojola (toim.) 2020. Posthumanismi. Eetos-julkaisuja 15, ss. 13–32. https://eetos.files.wordpress.com/2020/04/9789527385012-posthumanismi.pdf

Piludu, Vesa Matteo 2018. The Forestland’s Guests: Mythical Landscapes, Personhood, and Gender in the Finno-Karelian Bear Ceremonialism. Väitöskirja: Helsingin yliopisto.

Raipola, Juha 2020. ”Inhimilliset ja postinhimilliset tulevaisuudet.” Teoksessa Karoliina Lummaa & Lea Rojola (toim.) 2020. Posthumanismi. Eetos-julkaisuja 15, ss. 35­–56. https://eetos.files.wordpress.com/2020/04/9789527385012-posthumanismi.pdf

SKVR = Suomen Kansan Vanhat Runot I–XV (1908–1997). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. https://skvr.fi

Tarkka, Lotte 2005. Rajarahvaan laulu: Tutkimus Vuokkiniemen kalevalamittaisesta runokulttuurista 1821–1921. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Zorn, Diane 1979. ”Heidegger’s Philosophy of Death”, Akademia 2(2), 10–11.

Zwart, Hub 2015. “The Elephant, the Mirror and the Ark. Rereading Lacan’s Animal Philosophy in an Era of Ontological Violence and Mass Extinction.” Journal of Critical Animal Studies 12(1), 1–32.

 

Joonas Ahola on folkloristiikan tutkija, joka työskentelee paraikaa kalevalamittaisen runouden parissa Kalevalaseuran tukemana. Hänen kotitaloudessaan asuu lajitoverien lisäksi neljä muutakin petoa, pihapiirissäkin vaihteleva määrä.