Kuva: Tama66, Pixabay

Lönnrot ja aikalaisfilosofian vaikutteita

Juhana Saarelainen

 

Mikä oli Kalevalan tarkoitus? Miksi kansanrunoutta haluttiin kerätä? Minkä takia Lönnrot teki juuri Kalevalan kaltaisen eepoksen? Kirjallisen eepoksen laatimisen tarkoitusperät olivat moninaiset ja niitä on pohdittu jo Kalevalan ilmestymisestä lähtien. Usein eeposta on korostettu muinaisen kansanrunouden jäljittelynä tai eräänlaisena kuvitelmana suomalaisten esihistoriasta.

Minua on kiinnostanut tarkastella, miten Lönnrotin tavoite ei ollutkaan ainoastaan jäljitellä tai representoida menneisyyttä. Niiden ohella Lönnrot pyrki luomaan tulevaisuuden kulttuuria. Taustalla vaikutti ajatus siitä, että kulttuurit ovat aina muutoksen tilassa olevia ja kehittyviä.

Suhteessa tähän näkökulmaan on hyvin mielenkiintoista pohtia, millaisia filosofisia käsityksiä Lönnrotilla oli, kun hän muokkasi suullisesta kulttuurista kirjallisuutta. Kenties hiukan yllättäen Lönnrot samasti kulttuurin ja luonnon monin tavoin toisiinsa. Tällä oli myös vaikutusta hänen teoriaansa kansanrunouden synnystä ja kehityksestä sekä tarpeesta luoda sen pohjalta kirjallista kulttuuria.

Pois dualismeista

Lönnrot oli omaksunut eräitä käsityksiä saksalaisen filosofin F. W. J. Schellingin (1775–1854) ajattelusta. Schellingin luonnonfilosofian ydinajatusta seuraten Lönnrot katsoi, että materiaalinen ja ideaalinen, luonto ja ihminen, ovat jakamattoman todellisuuden kaksi erilaista ilmausta. Näin hän haastoi länsimaisen ajattelun pitkää dualistista perinnettä.

Tämä näkyy erityisesti hänen lääketieteen väitöskirjassaan, joka on tutkielma Suomalaisten maagisista parannuskeinoista (1832/1842). Väitöskirjan tutkimusaineistona olivat lähinnä Lönnrotin itsensä keräämät kansanrunot ja empiiriset havainnot niin sanotusti kentällä eli runoja laulavan rahvaan parissa. Väitöskirja ei ollut tyypillinen lääketieteelliselle tiedekunnalle, vaan sitä on usein kuvailtu pikemminkin etnografiseksi tutkielmaksi.

Väitöskirjan valmistumisajankohdan tienoilla Lönnrot pohtikin erälle toverilleen, mahtaako tiedekunta lainkaan hyväksyä tällaista aihetta. Huoli oli turha ja Lönnrotista tuli lääkäri. Toisaalta tuolloin vuonna 1832 lääketieteen väitöksiä hyväksyttiin pikavauhtia, koska Suomea vaivasi, koko Euroopan tavoin, ankara kolera-epidemia ja sen takia uusia lääkäreitä tarvittiin nopeasti.

Tässä blogitekstissä mielenkiinnon kohteena on kuitenkin erityisesti väitöskirjan teoreettinen johdanto, jossa selkeästi näkyy Schellingin vaikutus. Siinä Lönnrot argumentoi, että ajattelun historiassa ei ole pystytty selittämään materiaalisen ja ideaalisen, eli ruumiillisen ja henkisen, välistä vuorovaikutusta. Kyseessä on vanha länsimäisen filosofian ongelma, jonka juuria voidaan etsiä aina antiikin Kreikasta asti. Yrityksiä yhdistää näitä kahta, Lönnrot kuvaili epäonnistuneiksi: ”Silta, jonka tarkoitus oli yhdistää niitä, menestyi jonkin matkaa rannoilta, mutta tietyn syvyyden ylitettyään vähitellen sortui.”

Lönnrotin vastaus dualismin ongelmaan on ajatus, että kyseessä ei olekaan kaksi vastakohtaista asiaa, vaan materiaalinen ja ideaalinen ovat yhden ja saman perustan erilaiset ilmentymät. Tässä hän ottaa selkeästi vaikutteita Schellingiltä. Taustalla on Immanuel Kantin (1724–1804) jälkeisen filosofian yritys selittää, miten ihmisen tietoisuus ja sille tietoisuudelle ulkoinen luonto voivat ylipäätään toimia yhdessä.

Schellingin mukaan ihmisen toimintaa luonnehtii itsetietoisuus, kun luonto ei taas itseään tiedosta. Toisaalta näitä kahta yhdistää se, että myös ihmisessä on tiedostamaton puoli ja samaan aikaan luontoa ei pidä käsittää passiivisena, vaan ihmisen tavoin toimijana. Schellingin luonnonfilosofian ydinajatus onkin, että luonto on kauttaaltaan dynaaminen ja aktiivinen.

Tämä ei ollut vain teoreettisista pohdintaa, vaan käsitykseen vaikutti muuttuva luonnontiede. Klassinen fysiikka tarkasteli luontoa kappaleisiin vaikuttavan ulkoisen voiman kautta. 1700-luvulla ja 1800-luvulla alettiin kuitenkin tutkia sähkön, magnetismin ja kemian ilmiöitä kasvavalla mielenkiinnolla. Ne eivät sopineet paradigmaan, jossa luonto määriteltiin ennen kaikkea passiivisiksi kappaleiksi, joita niille ulkoiset voimat liikuttuvat. Päinvastoin näitä ilmiöitä selitettiin kappaleiden omilla sisäisillä voimilla.

Schellingin filosofiassa näitä sisäisiä voimia tulkittiin niin, että luonnon aktiivisuus kuuluu ikään kuin samaan jatkumoon ihmisen toiminnan ja luovuuden kanssa. Väitöskirjassaan Lönnrot esitti vastaavia käsityksiä. Huomionarvoista on erityisesti se, että hänen mukaansa suomalaisesta kansanrunoudesta voidaan löytää samanlainen käsitys luonnon dynaamisuudesta ja aktiivisuudesta. Siten Lönnrotilla monistinen ajattelu, jossa henkeä ja materiaa ei nähty dualistisesti, ulottui myös hänen käsitykseensä inhimillisen kulttuurin ja luonnon suhteista.

Kulttuurin luonnollinen progressio

Lönnrotin mukaan kulttuurin ja luonnon välillä ei ole suurta kuilua, vaan ne kuuluvat samaan kokonaisuuteen. Tämä tulee erinomaisesti esille Lönnrotin päiväkirjassa, jossa hän kirjoitti käsityksensä kielestä olevan, ”että se elollisten olentojen tavoin hiljalleen kasvaa, kehittää itse itseään [bildar sig] ja lopulta – kuolee.” Näin hän yhdisti inhimillisen kielen eli kulttuurin ja luonnon biologisen prosessin toisiinsa.

Vastaavasti huomautuksissaan Kalevalan uuteen painokseen hän kirjoitti elävän sanan olevan henkinen siemen, joka kylvetään aikaan, ja tuotettuaan jotain uutta ja parempaa se katoaa. Tällä Lönnrot tarkoitti suullista kansanrunoutta. Hän uskoi, että suullinen runous ei voinut säilyä modernilla aikakaudella. Suomalaisessa kansanrunoudessa oli kuitenkin se etu, että sen perinne oli vielä elävä. Siinä oli samaa elävää, dynaamista ja sisäistä voimaa kuin luonnossa. Se tarkoitti, että suullinen runous voisi kehittyä kohti uusia kulttuurimuotoja. Erityisesti Lönnrotilla oli mielessä runouden prosessuaalinen kehittyminen ensin suullisessa muodossa ja sitten kirjallisuutena.

Suullisen runouden lajit olivat Lönnrotin mukaan kehittyneet progressiossa. Kantelettaren esipuheessa hän kirjoitti ihmiskunnan laulaneen ja soittaneen syntymästään saakka, jopa ennen puhetaitoa vain äänteitä käyttäen. Tästä sanattomasta laulusta kasvoi alati monipuolistuva runous. Ensin syntyi lyyrinen laulu, sitten loitsut ja lopulta lyhemmän ja pidemmän kertovan runon kautta tultiin draamalliseen ilmaisuun. Seuraavana olisi vuorossa kirjallinen runous. Lönnrotin mukaan siirtyminen suullisesta kirjalliseen oli luonnollinen prosessi, joka oli jo tapahtunut esimerkiksi skandinaavisessa Edda-runoudessa. Siten suullisen ja kirjallisen runouden välillä ei ollut kuilua vaan niitä yhdisti jatkumo.

Schellingin filosofian mukaan luonto saa asteittain uusia voimia ja kykyjä, alkaen yksinkertaisesta ilmiöistä kuten painosta ja kulkien kohti monimutkaisia kemiallisia prosesseja ja biologista elämää. Lönnrotilla kulttuurin kehittyminen näyttää vastaavasti saavan ajan myötä uusia kykyjä, kuten erilaisia runouden lajeja. Tässä asteittaisessa kehityksessä kirjoitustaito nostaa suullisen runouden kuin toiseen potenssiin, ja painokone tekee samoin käsikirjoituksille.

Lönnrot kirjoittaa Uuden Kalevalan esipuheessa uskovansa, että painetun kirjan myötä katoaa muistilta laulamisen arvo ja arvon kadottua katoaa itse laulukin. Hän kuvaili Kalevalaa niin laajaksi eepokseksi, että kukaan yksilö ei sitä voisi koskaan muistaa. Siten ihmisen muisti ikään kuin ulkoistettiin painetulle kirjalle Kalevalassa. Se säilytti kansanrunoutta, mutta myös muutti sen uudenlaiseen muotoon.

Kohti modernia maailmaa

Voidaan tietenkin kysyä, millä oikeudella Lönnrot otti suulliset runot haltuunsa, muokkasi niitä parhaaksi katsomallaan tavalla ja julkaisi ne haluamassaan muodossa. Tässä mielessä hän käytti tiedollista etuoikeutta suhteessa runonlaulajiin, hän otti itselleen oikeuden määrittää ja muokata heidän runouttaan. Lönnrot kuitenkin itse näki oman aikansa viimeisenä mahdollisuutena kerätä kasanrunot, ennen kuin ne katoaisivat lopullisesti.

Eräässä kirjeessään Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle Lönnrot korosti suullisen kulttuurin taltioinnin, tutkimisen ja tunnetuksi tekemisen kiireellisyyttä, koska uskoi sen olevan kirjallisuuden leviämisen myötä peruuttamattoman muutoksen edessä, sillä ”jo jonkin aikaa sitten on syntynyt murtuma kielen käyttötavassa kohti kirjoitusta, eli senkaltainen, jokseenkin huomiota herättävä, kehitys- ja muotoutumisprosessi, jonka kautta kaikki elollinen ilmenee.” Kansanrunouden keruun tehtävä oli siis ylipäätään tuottaa tietoa suomen kielestä, jotta kehitteillä oleva kirjakieli muodostuisi mahdollisimman hyväksi ja monipuoliseksi.

Tavoite oli myös emansipatorinen. Lönnrot katsoi oman äidinkielensä puhujien sekä koko suomen kielen potentiaalin jääneen käyttämättä. Häntä harmitti nähdä älykkäitä mutta oppimattomia suomen kielen puhujia, joille oli tarjolla vain uskonnollista luettavaa ja jotka eivät siten voineet kehittää itseään. Suullisen kulttuurin muokkaaminen kirjalliseksi tarkoitti myös ihmisyksilöiden tietojen ja taitojen määrän ja laadun kasvattamista.

Dynaamisuus ja elämä olivat Lönnrotille inhimillisen kulttuurin keskeinen määre, ilman kehitystä seuraisi kuolema. Lönnrot oli todistanut matkoillaan, kuinka pienet suulliset kielet ja kulttuurit saattoivat kadota. Siksi hän lausuikin ensimmäistä suomenkielistä väitöskirjaa tarkastettaessa, että sivistymätön kansa sivistyneiden kansojen ympäröimänä voi säilyä ainoastaan itsekin sivistymällä, eli kehittymällä kulttuurisesti.

Lönnrotille ihmisyys oli universaalia mahdollisuutta itsensä kehittämiseen, ja myös suomalaiset ansaitsivat mahdollisuuden omankieliseen koulutukseen, kirjallisuuteen, tieteeseen, lehdistöön ja hallintoon. Tämä oli myös eräs Lönnrotin tavoite Kalevalaa laatiessa. Eepos siirsi suomalaista kieltä ja kulttuuria kohti modernia, kirjallisuuden ehdoilla tapahtuvaa maailmaa.

Sen takia olenkin miettinyt, että Kalevalassa oleellista ei kenties olekaan, kuinka tarkasti se vastaa alkuperäistä kansanrunoutta, vaan mielenkiintoisempaa on se, miten eepoksella pyrittiin yhtä aikaa sekä säilyttämään suomenkielistä kulttuuria että kehittämään sitä eteenpäin kohti modernin maailman kirjallisia instituutioita.

 

Kaikki käännökset Lönnrotin ruotsinkielisistä kirjoituksista ovat kirjoittajan.

 

Lähteitä ja kirjallisuutta

Anttila, Aarne 1931. Elias Lönnrot. Elämä ja toiminta I. Helsinki, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Anttonen, Pertti 2008. Kalevala ja kansalliseepoksen politiikka. Kalevalan kulttuurihistoria (toim. Ulla Piela, Seppo Knuuttila ja Pekka Laaksonen), 208–223. Helsinki, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Hyvönen, Jouni 2008. Kalevala Elias Lönnrotin tieteellisenä projektina. Kalevalan kulttuurihistoria (toim. Ulla Piela, Seppo Knuuttila ja Pekka Laaksonen), 330−359. Helsinki, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Karkama, Pertti 2001. Kansakunnan asialla. Elias Lönnrot ja ajan aatteet. Helsinki, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Kaukonen, Väinö 1956. Elias Lönnrotin Kalevalan toinen painos. Helsinki, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Lönnrot, Elias 1836/1990. Kirje Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle. Valitut teokset 1. Kirjeet (toim. Raija Majamaa), 123–125. Helsinki, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Lönnrot, Elias 1838/1991. Något om dialecternas företräden i Finskan. Valitut teokset 3. Kirjoitelmia ja lausumia (toim. Raija Majamaa), 116–117. Helsinki, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Lönnrot, Elias 1840/1993. Kanteletar [Alkulause]. Valitut teokset 5. Muinaisrunoutta (toim. Raija Majamaa), 319–359. Helsinki, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Lönnrot, Elias 1842/1908. Om finnarnes magiska medicin. Elias Lönnrots Svenska skrifter I. Uppsatser och öfversättningar (toim. Jenny af Forselles), 1–36. Helsinki, Svenska Litteratur Sällskapet i Finland.

Lönnrot, Elias 1849/1993. Anmärkningar till den nya Kalevala upplagan. Valitut teokset 5. Muinaisrunoutta (toim. Raija Majamaa), 402–408. Helsinki, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura,.

Lönnrot, Elias 1849/1993. Kalevala [Alkulause]. Valitut teokset 5. Muinaisrunoutta (toim. Raija Majamaa), 409–417. Helsinki, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Lönnrot, Elias 1858/1991. Puhe Rietrikki Polenin väitöstilaisuudessa.” Valitut teokset 3. Kirjoitelmia ja lausumia (toim. Raija Majamaa), 483–485. Helsinki, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Saarelainen, Juhana 2019. Runous, tieto ja kansa. Elias Lönnrotin ajattelu ja toiminta aikalaisfilosofian kontekstissa. Turku, Turun yliopiston julkaisuja.

Siikala, Anna-Leena 2008. Kalevala myyttisenä historiana. Kalevalan kulttuurihistoria (toim. Ulla Piela, Seppo Knuuttila ja Pekka Laaksonen), 296–329. Helsinki, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

 

FT Juhana Saarelainen on Kalevalaan, Elias Lönnrotiin ja Suomen 1800-luvun kulttuurihistoriaan erikoistunut tutkija, joka työskentelee parhaillaan Suomen Akatemian rahoittamassa hankkeessa Suullisen kulttuurin mykistetyt muusat. Ideologia, transnationalismi ja vaiennetut lähteet kansallisten kulttuuriperintöjen ja kirjallisuuksien luomisessa