Kurkien tanssi on politiikkaa

Liisa Kaski

 

Äskettäin sain kulttuurisen eläintutkijan ominaisuudessa pyynnön valistuneesti arvailla hallituskokoonpanoa Suomessa, jota ihmisten sijaan johtaisivat muunlajiset eläimet. Helpoin valinta valtiovarainministerin (kastemato) ohella oli kulttuuriministeri, jonka pestiin äänestin turvallisen sibeliaanisen kurjen.

Kalevalassa kurki piti huolen siitä, etteivät sammon katalat varkaat ehtineet ryöstösaaliinsa kanssa kovin kauas, ennen kuin Pohjolan emäntä ymmärsi lähteä omansa perään. Kalevala seurailee tässä vienalaisten runolaulajen todistusta: kurki havahtuu muurahaisen kusaisuun ja töräyttää fagottimaisesta kurkustaan kumman äänen, joka kaikuu pitkin pohjan periä ja herättää sammon nukkuvat kaitsijat.

Näinä pandeemisina aikoina, kun suomalaista kulttuurielämää on kuritettu ennennäkemättömällä tavalla, kulttuurin ylimmäksi edunvalvojaksi toki kipeästi kaivattaisiin isoäänistä, vastaansanomatonta ja kaikin puolin kunnioitusta herättävää hahmoa. Ministerivalintani taustalla oli kuitenkin myös sisällöllisiä, kurkien omaan kulttuuriin liittyviä syitä.

Jo Aristoteles mainitsi kurjet poliittisina eläiminä ihmisten, mehiläisten, ampiaisten ja muurahaisten rinnalla. Kurkien kansalaisyhteisöissä näyttäisi toteutuvan ihmissilmään hyvinkin tuttuja ilmiöitä, kuten ihanne elinikäisestä parisuhteesta, lapsiarjen pyöritys ydinperheessä sekä lasten ja vanhempien tiivis, monivuotinen suhde lasten aikuistumiseen asti. Myös muutto puolen vuoden välein koko heimon voimin (Aristotelesta lainaten) ”maailman äärestä toiseen” edellyttää suunnitelmallista ponnistelua yhteisen hyvän eteen. Kaikki tämä tosin pätee moniin muihinkin lintuihin.

Joutsenet, nuo temperamenttiset trumpetistit, ovat kurkien lailla sykähdyttäneet ihmissieluja Itämeren rantamilla vuosisadasta ja -tuhannesta toiseen. Antiikissa joutsen oli musiikillisen sivistyksen jumalan, Apollonin lempilintu. Mutta yhtä hartaasti meillä on odotettu rakkaita hanhia ja luomisvoimaisia sukeltajasorsia, jotka pitkän pimeän jälkeen soutavat linnunrataa pitkin takaisin pohjoiseen. Pienempien siipiveikkojen laulusta runoilijat ovat ammentaneet innoitusta niin etelässä kuin pohjoisessa, ja jopa rokkikukko on vieraslajitaustastaan huolimatta jo erottamaton osa kulttuurifaunaamme.

Se, mikä juuri kurjista teki Aristoteleen mielessä poliittisia, lienee heidän tanssinsa. Kurjet tanssivat pareittain, perhepiirissä, pienemmällä ja suuremmalla porukalla, joskus yksinkin. Tanssia harjoittavat tietysti monet muutkin olevaiset, mutta kurkien tanssi on ihmisen näkökulmasta erityisen näyttävää – ja tuttua. Itämeren piirissä lapsetkin tiesivät, että monilajisissa pidoissa kurki hyppi, kärki tanssi ja tarhapöllö pyörähteli. Hyppelehtivä tanssahtelu luonnehti kurkea niin leimallisesti, että runoperinteessä sama päti myös ihmiseen, jonka suku oli lainannut linnulta nimensä. Kun nimittäin Elinan surma -balladissa kysytään, mistä Klaus Kurjen mahtaisi tunnistaa, vastaus kuuluu jotakuinkin näin: ”Tunnen tuiman tulosta, / jalon jalan heitännöstä.”

Mikä siinä tanssimisessa sitten on niin ihmeellistä? Kurkien tanssia tutkineet modernit etologit ovat kiinnittäneet huomiota siihen, miten kurjet peilaavat toistensa liikkeitä ja vastaavat niihin. Tanssituulella ollessaan kurjet saattavat heittäytyä jopa ihmisen partneriksi eli vastaamaan myös toisenlajisen kehon liikkeellisiin vuorosanoihin. On ilmeistä, että kurkien poikaset oppivat – tai opetetaan – tanssimaan esimerkin voimin. Pienet katsoa tapittavat vanhempiaan ja yrittävät parhaansa mukaan toistaa perässä. Kurjet, niin nuoret kuin vanhemmatkin, siis jäljittelevät toisiaan ja esittävät tulkinnan näkemästään edelleen muille. Kreikkalaisilla oli moiselle toiminnalle ytimekäs nimitys: mimesis.

Sattumoisin on niin, että inhimillinen kommunikaatio toimii samoin. Kielitieteessä on viime vuosikymmeninä voimistunut käsitys, jonka mukaan ihmisen koko kielikyky perustuu taitoomme varsin tarkasti havainnoida toisen kehon tai kehonosan liikkeen laatua sekä peilata ja jäljitellä sitä omalla ruumiillamme. Tämän käsityksen mukaan sanallinen kieli, siis ihmispuhe, purskahti meistä ulos vasta merkityksellisten ruumiineleiden jatkeeksi. Pohjimmiltaan sanat ovatkin ruumiin kokemuksista, havainnoista ja eleistä sihdattuja kliseitä, tiettyjen äänteiden rykelmäksi vakiintuneita merkitysten kiteitä.

Paitsi sanoiksi, merkitykselliset ruumiineleet voivat kliseytyä myös tanssiliikkeiksi. Me nykyiset ihmiset elämme niin läpikotaisin kirjoitetun sanan ja siihen pohjautuvien teknologioiden hallitsemassa maailmassa, että meille voi olla hankalaa hahmottaa sanallinen puhe ja tanssillinen liike toistensa rinnakkaisilmiöiksi, joilla evolutiivisesti näyttäisi olevan yhteinen sensomotorinen lähtökohta. Aiempina aikoina asian ymmärtäminen ei ollut ollenkaan yhtä hankalaa. Monissa ihmiskulttuureissa ympäri maailman tanssi on ollut aivan keskeinen havaintojen jäsentämisen ja jakamisen tapa.

Kuvataiteen historiasta tuttu ilmiö – se että vanhimmat tiedossa olevat ihmiskäden luomat kuvat esittävät eläimiä – pätee todennäköisesti myös tanssitaitoon. Muita eläimiä jäljittelevä tanssi tunnetaan lukemattomista vanhoista kulttuureista. Esimerkiksi kurkia on jäljitelty tanssimalla niin kivikautisessa Anatoliassa ja klassisen ajan Kreikassa kuin Siperiassa hantien parissa, eteläisessä Afrikassa, monin paikoin Itä-Aasiassa ja myös Australian alkuperäisväestön keskuudessa.

On esitetty, että sanana kreikan mimesis alkujaan viittaisi juuri tanssiin ja musiikkiin, jotka antiikin maailmassa käytännössä aina liittyivät toisiinsa. Mimeettisen kyvyn ydin on toisten elävien olentojen konkreettisessa fyysisessä jäljittelyssä. Toisen kehon liikkeisiin eläytyminen ja toisen kaltaisena tai peilinä toimiminen avaa yhteisen tilan, jossa havaintoja ja niiden myötä merkityksiä on mahdollista jakaa. Ei ole sattumaa, että demokratian syntyyn erottamatta kytkeytynyt instituutio, teatteri, sai alkunsa tanssilauluista.

Platonille tanssi oli nuorten ihmisten tärkein kasvatusmetodi: ”Mehän katsoimme, että kuorotanssi kokonaisuudessaan on yhtä kuin koko kasvatus”, hän totesi viimeiseksi jääneessä teoksessaan. Kyse ei ole metaforasta. Kuorotanssiksi kääntynyt khoros toimi niin ihmisyksilön kuin koko yhteisön tasolla ristiriitaisten halujen ja intressien sovittelijana, harmonian lähteenä. Se loi piirin, jossa yhteisön rakentaminen eli politiikka oli ylipäätään mahdollista. Vaikka Platon monessa muussa pyrki tekemään pesäeroa edeltävään perinteeseen, tässä kohtaa hänen tukenaan oli historian hämäriin ulottuva kreikkalaisten tanssimyyttien ja -rituaalien kudos. Esimerkiksi Ateenan demokratian tarunomaisen kummisedän, Theseuksen, Kreetalta Deloksen saarelle tuoma kurkitanssi geranos oli todennäköisesti jo minolainen perinne.

Demokratian syntysijoilla siis jaettiin kurkien ymmärrys siitä, että mimeettiset taidot ovat poliittisen yhteisön perusta, eivät sen jatke tai koriste. Mimesis mahdollistaa sen ihmeen, että jokin poissaoleva, vaikkapa jokin jo mennyt tai vasta tulevaksi toivottu, voidaan loihtia läsnäolevaksi tässä ja nyt, nähtäville ja kuultaville, jaetun huomion kohteeksi. Tästä läsnäolosta ja huomion jakamisesta yhteisö syntyy ja elää.

Siksi on niin hälyttävää, että mimeettiset, yhteisöä kannattelevat läsnäolon taiteet – tanssi, musiikki, teatteri – on Suomessa pantu maksamaan pandemian hallinnasta kovin hinta. Tilanne on tehnyt rujolla tavalla näkyväksi yhteiskuntaa hallitsevan arvomaailman, jossa ”kulttuuri” tekijöineen jää aina toiseksi välineellistävän ajattelun pirtaan paremmin sopiville ilmiöille, olivat ne kuinka marginaalisia tahansa. Kurki kulttuuriministerinä tajuaisi sentään vaatia turvesoiden ennallistamista alkuperäiseen funktioonsa, tanssilattioiksi.

*

Huhtikuun lopulla evankelista Markus (toivottavasti) löysää vyötään ja päästää käet kukkumaan kevättä. Kurkiparien on aika ryhtyä hautomaan suuria, kauniita muniaan. Suloisen suven ajan kurkipienokaiset varttuvat vanhempiensa suojissa ruovikoissa, ojanpieluksissa ja suonlaidoilla. Tanssiharjoitukset alkavat varhaisimmillaan muutaman päivän iässä. Kun kesä kypsyttää soille marjat ja pelloille ihanan viljasadon, treeneissä on jo systemaattinen ote. Kurjet ymmärtävät kai ihmistä paremmin, että ilman tanssia ei ole yhteisöä, ja ilman yhteisöä me poliittiset eläimet emme ole oikein mitään.

 

Lähteet

Aristoteles 1964: Historia animalium. Toim. P. Louis (Aristote. Histoire des animaux, vol. 1). Les Belles Lettres, Paris.

Dines, Vladimir 2013: Crane Dances as Play Behaviour. Ibis, the International Journal of Avian Science (2013), 155.

Järvinen, Irma-Riitta (toim.) 2005: Pieni lintukirja. SKS, Helsinki.

Kaski, Liisa 2019: Myyttiset eläimet. SKS, Helsinki.

Kauppinen, Anneli 2020: Mistä kieli meihin tulee. Vastapaino, Tampere.

Koller, Hermann 1954:  Die Mimesis in der Antike. A. Francke Verlag, Bern.

Korhonen, Kalle 2012: Aristoteleen mimesis: runous, mielihyvä ja ymmärrys. Aristoteleen runousoppi. Opas aloittelijoille ja edistyneille (Timo Heinonen, Arto Kivimäki, Kalle Korhonen, Tua Korhonen & Heta Reitala). Teos, Helsinki.

Laland, K., Wilkins, C. & Clayton, N. 2016: The Evolution of Dance. Current biology, vol 26: 1.

Lawler, Lillian 1952: ”Dancing Herds of Animals”. The Classical Journal, vol. 47: 8.

Platon 1999: Lait. Teokset VI. Suom. Marja Itkonen-Kaila, Holger Thesleff, Tuomas Anhava & A. M. Anttila. Otava, Helsinki.

Russell, Nerissa & McGowan, Kevin J. 2003: Dance of the Cranes. Crane Symbolism at Çatalhöyük and Beyond. Antiquity 77.

Suomen Kansan Vanhat Runot, I–XV. 1908–1997. SKS, Helsinki.

 

Artikkelikuva: Wikipedia. CC0.

 

Liisa Kaski on eläinsuhteiden historiaan perehtynyt folkloristi, tietokirjailija ja kreikan kielen väitöstutkija, joka jakaa kurkien rakkauden maan ja veden rajaan.