Kalevalan kieli on rikasta ja runsasta – onko se myös vaikeaa?

Marika Luhtala

 

Suomenkielisetkin lukijat voivat kokea Kalevalan vaikeasti lähestyttäväksi teokseksi sen kielen takia. Eepoksessa on suomen yleiskielelle vieraita piirteitä, muun muassa merkitykseltään epäselviä sanoja ja runokielelle ominaisia rakenteita, jotka voivat hankaloittaa runojen sisältöjen hahmottamista. Avoin Kalevala on kriittinen editio, joka tutkii Kalevalan (1849) suhdetta kansanrunouteen, tarkastelee eepoksen kehitystä ja selvittää Lönnrotin toimitustyön periaatteita. Osana editiota Kalevalan runoihin on laadittu sananselitykset. Niiden avulla lukijan on helpompi ymmärtää eepoksen runokieltä.

Avoimen Kalevalan sananselitysnäkymä. Klikkaa kuva suuremmaksi!

Luin Kalevalan ensimmäistä kertaa kannesta kanteen lukioaikoinani. Lukukokemus oli kiehtova. Saatoin nähdä Lönnrotin taivaltamassa syrjäisiä teitä kylästä kylään ja istumassa hämärissä pirteissä runonlaulajia kuuntelemassa. Syvällisemmän ja vähemmän mystiseen verhoon (tai Kalevalan hengessä ”utuiseen uutimeen”) kiedotun kuvan Kalevalasta ja sen laatijasta olen saanut Avoimen Kalevalan sananselitysten myötä. Kolme vuotta kestänyt työrupeama on pian päätöksessään, sillä edition kolmas osa on viittä vaille valmis ja sisältää selitykset viimeisiinkin runoihin. Tämä tarkoittaa siis sitä, että eepoksen kaikki 50 runoa on sananselitetty!

Työn aikana minua ovat sykähdyttäneet monet sellaiset Kalevalan kielenpiirteet, jotka aikoinaan avautuivat hankalasti nuorelle lukiolaiselle. Ymmärrykseni esimerkiksi suomen kielen kehityksestä, Kalevalanyhteiskunnallisesta merkityksestä ja runokielen koukeroista on työn myötä syventynyt entisestään. Mutta mitä minulle jää päällimmäisenä mieleen sananselitysten laatimisesta ja Kalevalan kielestä nyt, kun työni on loppusuoralla?

Lönnrot muokkasi kansanrunojen kieltä

Lönnrot työsti eepoksen kieltä rikkaan ja värikkään, itämurteisiin ja karjalan kieleen perustuvan runokielen pohjalta.Kalevalan sanastossa on niin suomen kuin karjalankin sanoja. Lönnrot teki muokkauksia etenkin Vanhaa Kalevalaalaajempaan Uuteen Kalevalaan ja matkusti ennen sen julkaisemista taltioimaan runoaineistoa kauemmas Karjalan itäosiin aina Aunukseen ja Etelä-Karjalaan. Inkeriläisiä runoja hänelle toimittivat muut kerääjät, kuten D. E. D. Europaeus. (Kaukonen 1979: 59, 154.)

Kalevalan kielessä on sekä itäisiä että läntisiä piirteitä. Lönnrot esimerkiksi käytti sanojen ensimmäisissä tavuissa länsimurteiden tapaan pitkiä a– ja ä-vokaaleja mutta säilytti jälkimmäisissä tavuissa kansanrunojen vokaaliyhtymät oa ja . (Punttila & Issakainen 2003.) Eepoksessa on paljon itämurteiden ja karjalan ominaispiirteitä, esimerkiksi erilaisia refleksiivityyppejä. Kun tarkastellaan Kalevalan ja kansanrunojen eroavaisuuksia, on optatiivi (imperatiivin kaltainen tapaluokka) erinomainen esimerkki siitä, kuinka paljon Lönnrot vaikutti eepoksen kieleen. Optatiivi esiintyy muun muassa seuraavassa Kalevalan kohdassa, jossa Lemminkäisen äiti yrittää estää poikaansa lähtemästä Pohjolan pitoihin ja lausuu: ”Ellös menkö poikueni, / poikueni, Kaukueni”. Optatiivia tavataan kansanrunojen kielessä, mutta sen määrä moninkertaistui Kalevalassa. Lönnrot lisäksi suosi joitakin optatiivimuotoja ja muovasi Uuteen Kalevalaan kokonaan uuden tyypin: elkösi (’älä’) ja kuolkosi (’kuole’). (Leskinen 1972.)

Vanhassa vara parempi

”Vanhassa vara parempi” sopii Kalevalan yhteyteen useasta eri syystä, ehkä ennen kaikkea sen vuoksi, että 1800-luvulla murroksessa olevalle ja kehittyvälle suomen kirjakielelle eepos on ollut merkittävä sanaston lähde. Esimerkiksi leivonta ja nuoriso ovat löytäneet teoksen myötä tiensä yleiskieleen (ks. Punttila & Issakainen 2003). Sanonta on osuva myös siksi, että monet yleiskielestä tutut sanat esiintyvät runoissa vielä varhaisemmissa merkityksissään: piika-sana tarkoittaa Kalevalassa karjalan kielen mukaisesti nuorta tyttöä, neitoa tai neitsyttä; pejoratiivinen merkitys on yleistynyt myöhemmin (NES s.v. piika). Samalla tavalla suomen yleiskielessä aviopuolisoa tarkoittava sana vaimo on tarkoittanut aikoinaan yleisemmin naista (NES s.v. vaimo). Sana viikkoesiintyy Kalevalassa hyvin usein karjalan kielen mukaisessa merkityksessä: karjalassa viikko ~ viikon ’kauan, pitkän ajan; pitkään aikaan’ (KKS s.v. viikko). Suomen murteissakin sanalla tarkoitettiin aikaisemmin pitkähköä aikaa, mutta merkitys muuttui myöhemmin tarkoittamaan seitsemän päivän jaksoa (NES s.v. viikko). Sanat, joiden merkitys on yleiskielestä poikkeava, on tietenkin tärkeää tunnistaa ja varustaa selityksillä.

Runokonteksti sanojen merkitysten selittäjänä

Selitysten laatimisessa aikaisempi tutkimus, Lönnrotin muistiinpanot ja erilaiset sanakirjat ovat korvaamattomia. Silloin tällöin vastaan tulee kuitenkin sana, jonka semanttisesta sisällöstä tutkijat ovat erimielisiä ja jolle Lönnrotkin antaa useampia eri merkityksiä tai sitten ei yhtäkään. Tällaisissa tapauksissa runokieli toimii usein sananselittäjän luotettavimpana apuvälineenä.

Kalevalan säkeet ovat sidoksissa toisiinsa eri tavoin: ne voivat esimerkiksi kertoa jotain uutta ja viedä tarinaa eteenpäin tai vaikkapa kerrata jo esiin tullutta tietoa. Kertosäe toistaa semanttisella tasolla yleensä melko tarkasti edeltävän säkeen sisällön, eri sanoilla vain. Esimerkiksi säkeissä ”Pohjan kuulua tytärtä, / Pohjan mointa morsianta” ensimmäisen säkeen kuulu antaa vihjeen moinen-sanan merkityksestä, vaikka sanat eivät olekaan synonyymeja. Sana moinen tarkoittaa tässä tapauksessa verratonta, oivallista. Sillä on Kalevalassa useita muitakin merkityksiä, myös negatiivissävytteisiä. (Ks. Jussila 2009.) Toisen osuvan esimerkin säeparien vertailun hyödyllisyydestä tarjoaa pari ”pisti varsan valjahisin, / ruskean re’en etehen”. Jälkimmäisen säkeen sana ruskea ei ole suinkaan reki-sanan adjektiivimäärite vaan kertosana edellisen säkeen sanalle varsa. Reen eteen valjastetaan siis ruskea hevonen, ei hevosta ruskean reen eteen.

Kielen kulttuurisidonnaisuus

Kalevalan runoissa on paljon muun muassa talonpoikaiselämään liittyviä, kielenkäytössä harvinaiseksi käyneitä sanoja. Harva varmaankaan nykyisin tietää, mitä esimerkiksi korvo (’kaksikorvainen puinen vesiastia, saavi’), tarvoin (’kiekolla varustettu seiväs, jonka avulla kalat ajetaan pyydykseen’) tai suova (’iso ja pitkänomainen heinän säilytyskeko’) tarkoittavat. Mieleeni tulee väistämättä myös häärunojen erikoissanasto, esimerkiksi patvaska (’häämenojen ohjaaja, joka varjelee hääparia pahalta sanojen ja taikojen avulla’), saajanainen (’morsiamen avustajana ja seuralaisena toimiva nainen häämenoissa’) ja mutso (’nuorikko, nuori vaimo’). Edellä mainitut sanat avaavat, vaikkakin Lönnrotin suodattamina, oven muinaiseen elämänmenoon. Tällaiset sanat on mielestäni tärkeää selittää paitsi luettavuuden myös niiden kulttuurihistoriallisen taustan takia.

Mitä selitetään ja miksi: muutama esimerkkitapaus

Kalevalaa ei voi lukea ilman, että törmää ainakin muutamaan deminutiiviseen sanaan. Deminutiivien runsaus eepoksessa selittyy sillä, että ne ovat suosittuja kaikissa karjalan kielen murteissa; toisaalta niiden yleisyyteen eepoksessa vaikuttavat myös runomittasyyt (Pulkkinen 1986). Kalevalan deminutiivisia sanoja ovat esimerkiksi kananen ja neitonen, jotka esiintyvät suomessakin runomuotoisen kielen sanoina. Kielitieteen näkökulmasta deminutiiveja olisi mielenkiintoista käsitellä laajemminkin, mutta Avoimessa Kalevalassa on päädytty selittämään pääsääntöisesti vain -h(Ut)-johtimelliset deminutiiviset sanat. Ne ovat nykykielessä harvinaisia mutta vanhassa runokielessä yleisiä. (Ks. VISK § 209.) Kalevalan runoissa tällaisia ovat muun muassa kuuhut, hanhut, suohut, pyyhyt, tiehyt, kehyt ja yöhyt. Muitakin deminutiivia sanoja kyllä selitetään, mutta vain silloin, kun kantasanan merkitys on epäselvä.

Kalevalan kielessä on siis paljon myös nykysuomesta tuttua ainesta, joka on sananselityksiä laatiessa tärkeää ottaa huomioon. Deminutiivin ohella toinen hyvä esimerkki on runoissa melko tiheään esiintyvä koloratiivirakenne. Se on kahden verbin muodostama konstruktio, joka koostuu A-infinitiivin perusmuodossa olevasta verbistä ja sitä seuraavasta kuvailevasta pääverbistä (ks. VISK § 450, 493). Suomen kielessä tällaisia ovat vaikkapa puhua pälpättää ja nauraa kikattaa. Kalevalassa konstruktion osana voi kuitenkin esiintyä merkitykseltään enemmän tai vähemmän hämärä verbi, esimerkiksi: huutaa huikahuttaa (’huutaa nopeasti ja kuuluvalla äänellä; huhuilla’) ja käydä kääperöitellä (’kävellä lyllertäen, vaappuen’) sekä vastata hotasta (’vastata ajattelemattomasti tai harkitsematta, tokaisten, höläyttäen’).

Lopuksi

Olen tässä kirjoituksessa nostanut esiin ja käsitellyt lyhyesti eräitä Kalevalan kielen ominaispiirteitä, jotka ovat sananselitysten kannalta merkittäviä ja osaltaan vaikeuttavat runojen sisältöjen hahmottamista. Ne ovat varmasti kansanrunouteen, kielentutkimukseen ja Kalevalaan vihkiytyneille entuudestaan tuttuja. Esittelemäni piirteiden pohjalta voi kuitenkin muodostaa jonkinlaisen kuvan eepoksen runokielestä ja samalla niistä periaatteista, joitaAvoin Kalevala -edition sananselitysten laatimisessa on noudatettu. Sananselitykset on laadittu editioon erilaisia lukijoita silmällä pitäen, ja vaikka Kalevalan kielessä riittäisi tutkittavaa ja esiteltävää, on selitykset ja niiden yhteyteen lisätyt kommentaarit haluttu pitää mahdollisimman selkeinä ja helppolukuisina.

Kalevala on mainio tapa tutustua kansanrunouteen, vaikka Lönnrot onkin sen kieltä muuttanut säilyttämällä, poistamalla ja muokkaamalla sanoja, rakenteita ja pääteaineksia. Kalevalan kieleen nivoutuu mielestäni monipolvisesti menneisyys ja nykyisyys. Eepoksen lähdeaineisto on suomalais-karjalais-inkeriläisessä kansanrunoudessa ja sen heijastelemassa esimodernissa kulttuurissa, mutta ennen kaikkea Kalevala on Lönnrotin toimitustyön tulos.

 

Lähteet

Issakainen, Touko & Punttila, Matti 2003. Kalevala, kansanrunous ja kirjakieli. Virittäjä 2/2003, 226–245. https://journal.fi/virittaja/article/view/40256/9683

Jussila, Raimo 2009. Kalevalan sanakirja. Helsinki, Otava.

Kaukonen, Väinö 1979. Lönnrot ja Kalevala. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 349. Helsinki, SKS.

KKS = Karjalan kielen sanakirja. 2009. Helsinki: Kotimaisten kielten keskuksen verkkojulkaisuja 18. Helsinki, Kotimaisten kielten keskus. Verkkojulkaisu, viitattu 17.9.2021. Saatavissa: http://kaino.kotus.fi/kks

NES = Kaisa Häkkinen 2004. Nykysuomen etymologinen sanakirja. Helsinki, WSOY.

Pulkkinen, Paavo 1986. Kalevala kirjasuomen sanaston lähteenä. Virittäjä 3/1986, 278–305. https://journal.fi/virittaja/article/view/38046/31890

VISK = Auli Hakulinen, Maria Vilkuna, Riitta Korhonen, Vesa Koivisto, Tarja Riitta Heinonen ja Irja Alho 2004. Iso suomen kielioppi. Helsinki, SKS. Verkkoversio, viitattu 16.9.2021. Saatavissa: http://scripta.kotus.fi/visk

 

Avoin Kalevala, osa III, sisältää sananselitykset jokaiseen eepoksen 50 runoon. Osa III julkaistaan syksyn 2021 aikana.

 

FM Marika Luhtala yrittää vapaa-ajallaan tulkita sanattomia ja yleensä herkkupaloihin liittyviä viestejä Pohjois-Espoon maalaismaisemissa hevosystävien parissa.