Kaleva(la)n onnelliset ja onnettomat

Karina Lukin

Yhteisöt tarvitsevat ja koostavat itseään luonnehtivia ja toisista yhteisöistä erottavia tekijöitä ollakseen olemassa. Tällainen yhteisön identiteettityö tai kuvaaminen tarkoittaa, että alati rajataan ja luokitellaan: ketkä kuuluvat meihin ja mitkä ovat meille ominaisia toiminnan ja historian piirteitä. Yhteisöjen rakentaminen on myös tunnetyötä, jossa tulee esiin inhimillisen, johonkin kuulumisen tarpeen synnyttämien mielihyvien ja mielipahojen koko kirjo.

Olen Manuscripta Castreniana -projektissa työskennellessäni viettänyt jonkin aikaa 1800-luvulla kirjoitettujen tekstien parissa ja kiinnittänyt huomiota ihailuun ja rakkauteen, ylpeyteen ja itsevarmuuteen, mutta myös huonoon itsetuntoon, katkeruuteen, uhrimielialaan ja vihaan Matthias Aleksanteri Castrénin (1813−1852) kirjoituksissa. Ne olivat käsillä, kun suomalaisuutta rakennettiin suhteessa Kalevalaan ja sen ympärille luotuun Kalevan heimoon, Lönnrotin luomaan Kaleva-sankariin ja hänen kuviteltuun sukukuntaansa. Niin eepos kuin Kalevan heimo heijastelivat merkityksiä Suomen suuriruhtinaskunnan ja kansakunnan ulkopuolellekin.

Kalevalan ja nationalismin suhteeseen on kiinnitetty tutkimuksessa erittäin paljon huomiota. On korostettu paitsi suomalaisuuden yhtenäisyyden kertomusta, myös niitä, esimerkiksi eliitin ja kansan tai Helsingin ja periferian välisiä erontekoja, jotka kietoutuvat eepoksen pitkään vastaanoton historiaan. Lotte Tarkka ja Pertti Anttonen (Tarkka 1989; Anttonen 2005) ovat rinnastaneet Kalevalan ja karjalaismielikuvat myös kolonialistisiin diskursseihin ja samoin Anna-Leena Siikala (2002) on viitannut monitahoisiin nationalististen ja imperialististen ajattelutapojen yhteenkietoutumiin. Näissä yhteyksissä Kalevala ei ole vain onnen vaan myös kielteisempien tunteiden lähde ja peili, mikä kertoo yhteisön kuvaamisen ja rajaamisen seurauksena syntyvästä ja vääjäämättömältä näyttävästä essentialismin ja hierarkioiden hyvän ja pahan dialektiikasta.

Onnen kohde

A. Castrén on itse kertonut jälkikäteen, että juuri Kalevala innoitti hänen uraansa, minkä jälkeen hän päätti omistautua Suomen ja sen sukukansojen kulttuurin ja historian tutkimukselle. Lönnrotin eepos ei ollut Castrénille ainoastaan innoittaja, vaan se voidaan nähdä myös eräänlaisena ponnahduslautana. Vuonna 1841 ilmestynyt Vanhan Kalevalan ruotsinnos teki Castrénista ja eepoksesta kuuluisan niin silloisen Suomen suuriruhtinaskunnan kuin Keski-Euroopankin keskusteluissa, kuten Kaisa Häkkinen Castrénin Kalevalaan ja suomen kieleen keskittyviä käsikirjoituksia koskevan julkaisun esipuheessa toteaa.

M. A. Castrénin Kalevalan ruotsinnoksen kansi. Kuva: Kaisa Häkkinen. (Klikkaa suuremmaksi)

Ehkä käännöstäkin merkittävämpää oli kuitenkin se, että Castrén luennoi eepoksesta keväällä 1841 Suomen Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa Helsingissä sivistyneistölle. Castrénin luentoja ja käännöstä varten tekemät sanastot sekä kielen rakenteisiin ja merkityksiin keskittyvät muistiinpanot kertovat siitä, miten paljon vierasta, jännittävää ja uutta Kalevalassa oli: eepos ei ollut ruotsinkieliselle älymystölle ennestään tuttu, mikä teki siitä muista Euroopan eepoksista poikkeavan, kuten Satu Apo (2008) on huomioinut. Castrén ihaili tätä vierasta kieltä ja runomittaa sekä sen rakentamaa maailmaa ja niitä maailmoja, joita sen perusteella voitiin hahmotella.

Castrénin ensimmäisten Kalevala-luentojen johdanto (Castrén 1870, 53–97) on kuitenkin muutakin kuin eepoksen juonen, sanaston, kielen ja mytologian läpikäymistä. 27-vuotias Castrén puhuu yleisölleen väkevästi. Esitys on pullollaan kansallista paatosta, jopa agitaatiota, kiihotusta kohti isänmaallisten asioiden tutkimista. Castrén esimerkiksi kuvailee suomen kieltä kukaksi, joka todistaa Suomen kansan suuruudesta ja voimasta; voima todentuu ainoastaan, jos kukin oppii rakastamaan isänmaataan. Runouden ja tapojen tulisi edustaa suomalaisille aarretta, jonka tutkiminen on kaikkien velvollisuus:

Viime vuosisatojen aikana jokainen kansa, jolla on muinaismuistoja, on alkanut pitää pyhänä velvollisuutenaan niiden elvyttämistä. Jokaisessa maassa on suuria, tunnettuja, eurooppalaisia miehiä, joiden päämääränä on tutkia näitä aiheita. Olisimmeko me silloin ainoat, jotka halveksisivat isiään, me, joilla on muinaismuistoja, joita ei voida vain verrata kaikkien muiden kansojen muistoihin, vaan jotka voivat jopa voittaa nämä. (Castrén 1870, 64.)

Kalevalan ensimmäinen laitos on selvästi täyttänyt sille annetun tehtävänsä, niin varma Castrén on siitä, että Suomen kansalla on tarvittava voima ja erityisyys, mikä takaa sille paikan muiden kansakuntien joukossa. Eepos näyttäytyy Castrénin luennoissa niin sanottuna onnellisena kohteena (happy object), joka on australialaisen, erilaisista affekti-kirjoituksistaan kuuluisaksi tulleen Sara Ahmedin (2010) termi sellaisille tekijöille, jotka keräävät itseensä myönteisiä tunteita ja siten luovat yhteisiä kokemushorisontteja. Onnelliset kohteet ovat tehokkaita ryhmäyttäjiä niin kasvokkaiskontakteissa kuin erilaisten kuviteltujen yhteisöjenkin yhteydessä. Onnellisten kohteiden ympärille syntyy kuplia, joissa voidaan olla yhtä mieltä ja katsoa samaan suuntaan. Castrénille Kalevala toimii luennoissa ylpeyden ja itsevarmuuden lähteenä. Juuri tässä mielessä eepoksen voidaan nähdä toimineen onnellisena kohteena: se ei ollut ainoastaan ihailtavaa, kaunista ja komeaa kieltä, vaan siihen voitiin kiinnittää koko Suomen tulevaisuus, mikäli älymystö vain jakaisi saman horisontin.

Myönteiset tunteet eivät kuitenkaan näyttäneet riittävän. Paikka muiden kansakuntien joukossa edellytti myös perhejärjestelyjä: kukoistaakseen suomalaisen perinteen olisi erottava aiemmasta perheestään, jota luennoissa edusti – Venäjää myötäilevällä tavalla – Ruotsi. Castrén alustaa:

Ruotsalaiset ovat toki olleet meille hyväntahtoisia, [mutta] he eivät ole juurikaan arvostaneet kansallista meissä; he eivät ole ottaneet askeltakaan elvyttääkseen niitä voimia, jotka liittyvät olemassaoloomme omana kansana. Päinvastoin he ovat jatkuvasti pyrkineet vakuuttamaan meidät siitä, että kaikki mitä olemme, olemme heissä ja heidän kauttansa ja ilman heitä emme mitään. Tällä tavoin he ovat myös onnistuneet herättämään meissä epäuskoa omia voimiamme kohtaan ja halveksuntaa kansaamme kohtaan. […] [L]askelmoiden tai ei [he] ovat istuttaneet meihin syvään uskon siihen, että vain ruotsalaisuus ja ulkomaalaisuus ovat arvokkaita, ja että suomalaisuus taas on synonyymi raakuudelle. (Castrén 1870, 53–54.)

Luennoissa rakennetaan suomalaisuutta siis myös katkeruuden, huonon itsetunnon ja vihan varaan. Ruotsinvallan aikana suomalaisista oli toki maalailtu ikäviä mielikuvia ja kielteisten tunteiden liittäminen näihin on epäilemättä sitonut helsinkiläistä älymystöä yhä tiiviimmin yhteisten toimien ääreen. Ahmedilaisiin onnellisiin kohteisiin palataksemme voidaan todeta, että niidenkin yhteydessä on keskusteltu onnellisten sijasta enemmän onnettomista kohteista: on nähty, miten kipu, tuska ja niiden aiheuttamat satutetuksi tai loukatuksi tulemisen kokemukset sitovat yksilöitä toisiinsa samalla kun luodaan erottuvia ja vihattavia yhteisöjä. Samoin on huomioitu, että yltäkylläinen onnellisuus tuskin on universaalia ja usein onnellisten kohteiden rinnalla näkee onnettomuutta, jakamattomia kokemushorisontteja ja ulkopuolisena olemisen vaikeutta.

Jälkikäteen onkin monesti tuotu esiin, miten Kalevalan myönteiseen tunnepotentiaaliin sisältyi ja sisältynee edelleen kielteisiä mielikuvia kalevalamittaisia runoja laulaneesta kansasta perifeerisenä, konservatiivisena ja staattisena. Ruotsin ajan kielteiset mielikuvat rahvaasta pitivät pintansa, vaikka niitä pyrittiin häivyttämään ja kiillottamaan tai heijastamaan silloisten suomalaisuuskuvien rajamaille Karjalaan.

Kalevan heimon reunamilla

Onnen piiriin pyrittiin sulkemaan myös muita kuin kalevalamittaista epiikkaa laulava kansa. Castrénin Kalevala-tulkintoja ja vuoden 1841 jälkeen tehtyjen laajojen Siperian matkojen aikana kirjoitettuja tekstejä lukiessa olen kiinnittänyt huomiota siihen, miten helppoa on – jatkaakseni Castrénin ruotsalaistoiminnan kuvauksen ajatuskulkuja – olla hyväntahtoinen, mutta silti herättää toisesta kielteisiä mielikuvia, jotka eivät ole lähtöisin kuvattavan omista käsityksistä. Juuri tässä pelissä onnellinen kohde muuntui onnettomaksi, suomalaisuuden varjokuvaksi.

Näin oli esimerkiksi silloin, kun Castrén halusi palavasti selvittää runouden, kielen ja mytologian historiaa. Kun Kalevalasta rakentui nopeasti 1840-luvulla kaiken myönteisen ruumiillistuma, siitä tuli monen muun kulttuuri-ilmaisun mittari. Castrén itse toteaa myöhemmissä, vuoden 1851 Kalevala-luennossaan (1870, 109–119), että juuri eepoksen runot ilmentävät sellaista aitoa kulttuuria, jota on esiintynyt kaikkien Suomen sukukansojen parissa. Tämä taas oikeutti tekemään tulkintoja muinaisuudesta huolimatta siitä, että tiedot muiden kansojen perinteestä olivat vähäisiä. Paitsi että tämä vähättelee lukuisten vähemmistöjen perinteiden arvoa, se myös alistaa ne arvokkaaksi ainoastaan suhteessa Kalevalaan.

Selkeämmin Kalevan heimojen onnen reunamille jääminen ja sen aiheuttama monitahoinen tunteiden peli näkyy Castrénin matkoihin liitettävissä olevasta kerronnasta. Reetta Eiranen (2019) on väitöskirjassaan tuonut hienosti esiin, miten Castrén ja hänen kihlattunsa, Natalia Tengström, kuvailevat kirjeenvaihdossaan Castrénin matkoja ja akateemista työtä. Kirjeissä piirtyy yhteinen kertomus kansakunnan puolesta tehdystä uhrauksesta, joka vaati sinnikkyyttä ja mielen jaloutta. Uhrimieli on myönteinen voimavara – ei sellaista vihamielistä uhriutumista ja erottautumista, joka tuli esiin aiemmassa Ruotsin vallan aikaisen suomalaiskuvan kritisoinnissa. Myös Topelius rakensi Maamme kirjassa (Vårt Land, 1875) Castrénista itsensä tieteelle ja Suomen kansalle uhranneen sankarin, joka joutui kohtaamaan epämiellyttäviä sukukansoja matkansa aikana. Castrénin omat matkakertomukset taas kertovat siitä, miten tutkija uhrasi terveytensä pitkien matkojen aikana. Uhri on ylevä, sillä se kiinnittyy siihen onnelliseen kohteeseen, jota Castrén vuoden 1841 luennoissaan rakensi.

Matkakertomuksissaan Castrén kertoi itsestään, tapaamistaan ihmisistä, heidän arjestaan ja perinteistään ja elämästään Venäjän periferioissa. Teksteissä rakentuu kuva Suomen heimoista, joita tänään kutsuttaisiin suomalais-ugrilaisten kielten puhujiksi. 1800-luvun retoriikka asetti heidät osaksi Kalevalan onnellisen kohteen ympärille piirtyvää tulevan horisonttia. Mutta näissä kohdin kuvaan alkaa tulla säröjä ja rosoisia reunoja: tekstissä ei puhuta vain rakkaudesta, vaan myös säälistä ja inhosta. Tunteiden skaala on syvästi ristiriitainen, mikä näkyy myöhemminkin suomalaisessa suomalais-ugrilaisia vähemmistöjä koskevissa keskusteluissa. Maamme kirjassa Castrénin uhrimieli rakentuukin myös sen varaan, että hän keräsi arvokasta materiaalia isänmaalle huolimatta kielteisistä tunteista.

Suomalais-ugrilaisia kieliä puhuvat vähemmistöt muodostuvat onnettomuuden kohteeksi toisellakin tavalla: Castrén rakentaa suomalaisten ylemmyyttä asettamalla sukukansojen edustajat alemmalle tasolle samalla tavoin kuin hän kuvasi ruotsalaisten aiemmin tehneen suomalaisille. Siperian yhteisöjä luonnehditaan toistuvasti hidasälyisiksi, hyväuskoisiksi, kauhistuttavaksi ja eläimellisen raaoiksi villeiksi. Luennoissaan Castrén arvelee, etteivät he selviä historian kulussa, vaan heidän kohtalonsa on hävitä ja unohtua edistyksen tieltä. Silti hän nimeää heidät osaksi suomalaisuutta, toisin sanottuna niitä ”heimoja, jotka läheisesti tai loitompaa polveutuvat Kalevan emosta.” (Castrén 1967, 203.) Myönteisiä tunteita ympärilleen kerännyt Kalevala saakin nyt kielteisiä sävyjä, kun Lönnrotin kuvittelema Kaleva sukukuntineen heijastetaan Castrénin aikana eläneisiin suomensukuisia kieliä puhuneisiin Venäjän vähemmistöihin.

Imperialismi ja nationalismi kietoutuvat juuri suomalaisten ja suomalais-ugrilaisten suhteen kuvauksessa: aiemmin Ruotsin ja 1800-luvulla Venäjän vallan alainen suomenmielinen sivistyneistö haki tilaansa suhteessa muihin kansakuntiin ja suhteessa muihin Venäjän vähemmistöihin. Nationalistisen palon ohessa Suomen heimojen tutkimus sai voimaa myös imperialistisista tapahtumakuluista: kolonisoitu kansa tuotti tietoa keisarikunnan vähemmistöistä asettamalla itsensä ja eepoksensa ihailun kohteeksi. Toiset saivat jäädä varjoon: heidän sijansa oli kirkastaa Kalevan heimon onnellisia kohteita.

Mutta onko nuoren M. A. Castrénin kiivaiden lausumien äärellä märehtiminen merkityksellistä meille tai heille? Kansallisen omakuvan kannalta keskustelua 1800-luvun ja sitä seuranneiden aikojen aatteista ja puhetavoista on käsittääkseni käyty runsaasti, mutta ei koskaan tarpeeksi. Siitä, minkälaisia varjoja suomalaistenkin tekemät tulkinnat ovat jättäneet Venäjän vähemmistöjen omakuvaan, ei sen sijaan ole niin kovasti puhuttu. Suomalais-ugrilaisten kielten puhujat on asetettu – samoin tosin kuin muutkin Venäjän vähemmistöt – varjoihin, joissa heidän sijansa on esittää perinteistä kulttuuriaan ja toimia monikulttuurisuuden kuvaajina. Ei ole tavatonta kuulla heidän olevan vähän hölmömpiä, vähän hitaampia, vähän vähemmän sivistyneitä. On helppo nähdä, että Castrénista alkaen suomalaisetkin tutkijat ovat osallistuneet näiden mielikuvien uusintamiseen.

Mielikuvien historioiden purkaminen on tärkeää niin heille kuin meille. Sen ei kuitenkaan tarvitse perustua onnellisten ja onnettomien kohteiden vastakkainasetteluille, syyllisten ja uhrien, hyvien ja pahojen osoittelulle. Pelkkä ymmärryksen lisääminen voi mahdollistaa myönteisempien sekä moninaisempien ryhmien luomisen. Tämä voisi tarkoittaa, että essentialisoivien ja hierarkioita luovien puhtaiden yhteisökuvien sijasta rakennettaisiin sellaisia samastumisen kohteita, joissa on jo valmiiksi tilaa haavoittuneille, epätäydellisille ja erilaisille meille ja muille. Onnellinen kohde rispaantuu ja kutoutuu rajoiltaan yhtä aikaa. Siksi onnellinen suomalaiskuva on murteinen ja murrettu: emme voi enää kieltää sukukansojen roolia suomalaisuusmielikuvissa, mutta voimme rakentaa heitä arvostavia kuvia ja antaa tilaa muillekin. Kalevala onnellisena kohteena tarkoittaa jatkuvaa eepoksen taustalla olevien ja sen vastaanottoa seuranneiden ja seuraavien keskustelujen purkamista.

 

Kirjallisuus

Ahmed, Sara 2010. Happy Objects. Melissa Gregg and Gregory J. Seighworth (eds.), The Affect theory reader. Durham & London, Duke University Press, 29–51.

Anttonen, Pertti 2005. Tradition through Modernity: Postmodernism and the Nation-State in Folklore Scholarship. Helsinki, Finnish Literature Society. Saatavilla verkossa http://library.oapen.org/handle/20.500.12657/32113

Apo, Satu 2008. Kansanrunouden tutkijat Kalevalan kriitikkoina. Ulla Piela, Seppo Knuuttila ja Pekka Laaksonen (toim.), Kalevalan kulttuurihistoria. Helsinki, SKS, 360–381.

Castrén, M. A.1870. Tillfälliga uppsatser. Helsingfors, Kejserliga Alexanders-Universitet i Finland.

Eiranen, Reetta 2019. Lähisuhteet ja nationalismi: Aate, tunteet ja sukupuoli Tengströmin perheessä 1800-luvun puolivälissä. Tampere, Tampereen yliopisto. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-03-1130-8

Häkkinen, Kaisa 2019. Matthias Alexander Castrén and the Swedish translation of the Old Kalevala. Kaisa Häkkinen (ed.), Castrén, Matthias Alexander: Fennica. Helsinki, Finno-Ugrian Society, 14–24.

Siikala, Anna-Leena 2002. Elias Lönnrot etnografina. Pekka Laaksonen ja Ulla Piela (toim.), Lönnrotin hengessä. Kalevalaseuran vuosikirja 81. Helsinki, SKS, 76–89.

Tarkka, Lotte 1989. Karjalan kuvaus kansallisena retoriikkana. Ajatuksia karelianismin etnografisesta asetelmasta. Seppo Knuuttila ja Pekka Laaksonen (toim.), Runon ja rajan teillä. Kalevalaseuran vuosikirja 68 Helsinki, SKS, 243–257.

 

Karina Lukin on akatemiatutkija Helsingin yliopiston folkloristiikan oppiaineessa. Hän on kiinnostunut kansallisten ja kolonialististen kuvastojen purkamisesta. Kotioloissa hän myös kokoaa – esimerkiksi langoista neuleita.