Ainoa laatuaan – Kalevalaseuran vuosikirja 100 vuotta

Ulla Piela

 

Sadassa vuodessa kaikki asiat maailmassa ovat ehtineet muuttua: käsitystemme ja mieltymystemme myötä yhteiskunnat, kulttuurit, tutkimus sekä muun muassa Kalevalaseura ja Kalevalaseuran vuosikirja. Sadassa vuodessa moni asia on ehtinyt kadotakin, mutta hämmästyttävä määrä asioita on edelleen olemassa. Säilymisen kannalta muutokset ovatkin usein välttämättömiä.

Kalevalaseuran tehtävänä on ollut sen perustamisesta eli vuodesta 1911 lähtien Kalevalaan ja suomalaiseen kulttuuriperintöön liittyvän tiedon välittäminen, tutkiminen ja julkaiseminen. Fokus on edelleenkin selvä, mutta näkökulmat ja painopisteet kulttuuriperinnön tutkimuksessa ovat täysin toiset kuin 110 vuotta sitten.

Vuonna 1921 eli 100 vuotta sitten Kalevalaseuran vuosikirjatoimikunta ilmoitti, että seura on päättänyt ryhtyä julkaisemaan kirjaa, joka ”sisältäisi laajalle lukijakunnalle tarkoitettuja, seuran harrastuspiiriä valaisevia kirjoitelmia”. Näitä näkökohtia noudattaen vuosikirjassa huomioitiin alusta pitäen seuran molemmat alat: kansallinen taide ja tiede. Tätä linjaa myötäillen ja sitä nykypäivän näkökulmasta tulkiten vuosikirjassa julkaistaan edelleenkin artikkeleita suomalaisesta aineettomasta kulttuuriperinnöstä. ”Seuran harrastuspiiriä valaisevat kirjoitelmat” ovat nykyään vertaisarvioituja artikkeleita folkloristiikan sekä perinteen- ja kulttuurintutkimuksen alalta. Kalevalaseuran vuosikirja on ainoa näihin aloihin keskittyvä vuosikirja Suomessa ja on jo sen vuoksi ainoa laatuaan vähälukuisten humanistisen alan tieteellisten vuosikirjojen joukossa.

Humanistinen tutkimus on ensiarvoisen tärkeää

Tänä vuonna vietetään Tutkitun tiedon teemavuotta. Syksyn mittaan on puhuttu erityisesti humanistisen tutkimuksen tarpeellisuudesta, vaikuttavuudesta ja rahoituksesta. Kiinnostavimmat puheenvuorot taisivat syntyä #minätutkin-kampanjan innoittamana. Se poiki tuhansia twiittejä, joissa tieteentekijät kertoivat omista tutkimuksistaan. Kampanjan suosio osoitti Twitter-viestipalvelun toimivan yllättävän hyvin tieteen popularisoinnissa, mutta ennen kaikkea se osoitti tieteentekijöiden halun kertoa tutkimuksistaan ja puolustautua humanistiseen tutkimukseen kohdistuneita väärinkäsityksiä vastaan.

Tämän kampanjan jälkimainingeissa järjestettiin ainakin kaksi kiinnostavaa paneelikeskustelua humanistisesta tutkimuksesta.1 Keskustelujen lähtökohtia olivat kansainvälisen vertailun tulokset, joiden mukaan suomalainen humanistinen tutkimus on maailmassa huippuluokkaa ja humanistisen alan tutkinnot korkeakoulututkinnoista kaikkein huokeimpia. Näistä asioista ei kuitenkaan liiemmin puhuta, vaan humanistista tutkimusta pidetään valitettavan usein hyvinvointivaltion itselleen suomana turhana luksuksena.

Kummassakin tilaisuudessa oli puhujina humanistien lisäksi myös muiden tieteiden edustajia. Puhujat olivat yhtä mieltä siitä, että humanismilla ja humanistisella tutkimuksella on yhteiskunnan kehittymisen kannalta ensiarvoisen tärkeä rooli, ja siitä, että humanistien ääni ei kuulu yhteiskunnassa niin paljon kuin voisi ja pitäisi. Puhujat tekivät myös ehdotuksia tilanteen parantamiseksi. Niissä korostettiin, että tietoa eri humanististen alojen tutkimuksesta pitäisi olla huomattavasti enemmän myös niin sanotulle suurelle yleisölle ja että humanistit saisivat myös itse tuoda aktiivisemmin esille omia tutkimusaiheitaan. Näitä ehdotuksia puoltaa vahvasti muutama vuosi sitten tehty selvitys, jonka mukaan valtaosa suomalaisista on varsin kiinnostunut humanistisesta tutkimuksesta ja pitää sitä juuri yhteiskunnan kehittymisen kannalta välttämättömänä.

Kalevalaseuran vuosikirjan satavuotinen keitos

Kalevalaseuran vuosikirja on tarjonnut folkloristeille, perinteentutkijoille ja muille humanisteille muutoskykyisen ja luotettavan julkaisufoorumin jo sadan vuoden ajan. Kirjassa on esitelty aineettoman kulttuuriperinnön tutkimuksia aiheita juurikaan kaihtamatta, ja ehkä siksi se kiinnostanut tutkijoiden lisäksi myös muita lukijoita. Vuosikirja on ylenpalttinen tekstien kokoelma, sakea keitos erilaisia aiheita ja näkökulmia, hyppyjä ideasta toiseen, ainoa laatuaan. Se on tieteenalan koetinkivi ja estradi, ehkä joskus myös periferia. Se ei pyri ykseyteen vaan pikemminkin ilmiöiden ristiriitaisiin ja monimielisiin tulkintoihin.

Keitoksen sakeudesta huolimatta ja siitä johtuen kirjasarjan historiaa, vaiheita, muutoksia ja jatkuvuuksia on syytä eritellä ja ymmärtää. Yksi tie ymmärrykseen on löytää vuosikirjassa esiin tulleet keskeiset paradigmat eli ne suullisen perinteen tutkimuksessa kulloinkin hyväksytyt periaatteet siitä, mitä tutkittavalta kohteelta kysytään, miten aineistoa tutkitaan ja tulkitaan. Koska vuosikirja on aina ollut pääasiassa folkloristien ja perinteentutkijoiden julkaisufoorumi, siinä näyttäytyvät paradigmat ovat luonnollisesti seuranneet näiden alojen tutkimuksessa muutoinkin koeteltuja ja hyväksyttyjä paradigmoja. Uudessa, sadannessa vuosikirjassa Paradigma. Näkökulmia tieteen periaatteisiin ja käsityksiin kyseisiä ajattelumalleja esitellään ja arvioidaan monelta kantilta.2

Omassa artikkelissani yritän hahmottaa vuosikirjan paradigmoja sadan vuoden ajalta: päädyin kahteen.3 Kirjasarjan historiassa on nimittäin kaksi ajallisesti peräkkäistä vaihetta, joista erottuu, ei kuitenkaan veitsellä leikaten, kaksi erilaista paradigmaa. Niiden hahmottaminen ja nimeäminen on tietysti subjektiivista, joten muitakin paradigmoja taatusti on.

Vuosina 1921–1971, siis ensimmäisen viiden vuosikymmenen ajan, vuosikirjat koostuivat tutkijoiden vapaavalintaisista artikkeleista, joista suurin osa oli kirjoitettu suomalaiskansallisesta viitekehyksestä: nimitän näkökulmaa kansalliseksi paradigmaksi. Toisen viidenkymmenen vuoden aikana, vuosina 1971–2021 kirjan aihe on vaihtunut vuosittain: tänä aikana kirjassa on käsitelty 46 eri teemaa, jotka ilmentävät jotakin yhteisöllisesti muotoutunutta merkityksellistä ilmiötä. Eri ilmiöiden havaitseminen, nimeäminen ja tarkasteleminen oli seurausta uudesta paradigmasta, jota kutsun diskursiiviseksi paradigmaksi. Se mahdollisti ja pakotti tutkijat lähestymään kerrottua todellisuutta vaihtuvista näkökulmista moninäkökulmaisesti sekä tunnistamaan, miten ihmiset jäsentävät ja tulkitsevat sitä. Diskursiivisen paradigman näkökulmasta aiheet eivät maailmasta loppu, eikä perinne tyhjene merkityksistä. Kumpikin paradigma on synnyttänyt sadoittain kiinnostavia, joskus myös vähemmän kiinnostavia tekstejä vuosikirjaan ja jättänyt pysyvät jäljet suomalaiseen perinteentutkimukseen.

Vuosikirja kuin kieli ja polku

Vuosikirjaa lähes 20 vuoden ajan toimittaneena ajattelen, että se on ollut koko satavuotisen historiansa ajan folkloristien ja perinteentutkijoiden yhteinen projekti – ei kuitenkaan aina kaikkien ja aina samanmielisten. Vuosikirjan toimitusprosessin voi kokemusteni perusteella rinnastaa foneetikko Michael O’dellin tarjoamaan metaforaan kielestä polkuna. Hän kirjoittaa näin:

Polku ei ole varsinaisesti kenenkään tekemä, ja samalla se on kaikkien käyttäjien tekemä. Jokainen polun käyttäjä vaikuttaa ainakin hiukan polun kehitykseen tai ylläpitoon, itse asiassa joka kerta kun polulla kävellään. Toisaalta polku itse ohjaa selvästi ja voimakkaasti kävelijän liikkeitä. – – Polku vaikuttaa houkuttelemalla eikä mekaanisesti pakottamalla ja siis johtaa tendensseihin eikä universaaleihin lakeihin.

_ _

Polun tapaan kieli ei ole varsinaisesti kenenkään tekemä, ja samalla se on kaikkien puhujien tekemä. On myös helppo ajatella, että joka kerta kun puhutaan, kieltä myös hiukan muutetaan tai muokataan, koska niille, jotka joko itse tuottavat puhetta tai havaitsevat puhetta, jää tietynlainen kokemus, joka vaikuttaa omaan tulevaan kielelliseen käyttäytymiseen. (O’dell 2019, 253.)3

Analogia polun, kielen ja vuosikirjojen toimittamisen välillä on minulle ilmiselvä. Vuosikirjassa polku alkaa sisällön ideoinnista, kiemurtelee kirjoittajien valinnan, tekstien toimittamisen, keskustelujen, kuvien etsinnän ja monen muun ”kiven ja kannon” kautta valmiiseen kirjaan. Polun ja kielen tapaan mikään vuosikirja ei ole varsinaisesti yhden ihmisen tekemä, ja samalla se on kaikkien kirjan kanssa tekemisissä olleiden toimittajien ja kirjoittajien tekemä.

Hyvää matkaa tällä polulla!

Onnea ja menestystä satavuotiaalle Kalevalaseuran vuosikirjalle!

 

Viitteet

1. Suomen kulttuuri- ja tiedeinstituutiot järjestivät Helsingin yliopistossa Tiedekulmassa 4.10.2021 keskustelun ”Huippua halvalla – humanistinen tutkimus Suomen voimavarana”. Suomalaisen Tiedeakatemian paneeli ”Humanististen tieteiden arvostus ja vaikuttavuus yhteiskunnassa” järjestettiin verkkotapahtumana 11.10.2021. Ks. tallenne https://www.enchant.fi/suomalainen-tiedeakatemia/teemailta-11102021

2. Ulla Piela 2021. Kalevalaseuran vuosikirja 100 vuotta. Vaiheita, aiheita ja paradigmoja. Teoksessa Niina Hämäläinen ja Petja Kauppi (toim.), Paradigma – Näkökulmia tieteen periaatteisiin ja käsityksiin. Kalevalaseuran vuosikirja 100. Helsinki, SKS. 15–41. https://doi.org/10.21435/ksvk.100

3. O’dell, Michael 2019. Fonologiset yksiköt ja kielen metaforat. Teoksessa Markus Hamunen, Tommi Nieminen, Tapani Kelomäki, Hannele Dufva (toim.), Käänteitä ja käsitteitä. Näkökulmia kielitieteelliseen keskusteluun. Helsinki, SKS. 242–266.

Kalevalaseuran 100. vuosikirja ilmestyy tänään 29.10.2021. Se julkaistaan ensimmäistä kertaa sekä painettuna että vapaasti saatavilla olevana verkkokirjana. Verkkokirjan pysyvä osoite on https://doi.org/10.21435/ksvk.100

 

FT Ulla Piela oli Kalevalaseuran vuosikirjan vastaava päätoimittaja vuosina 2002–2019.