Kullervo, Turun Teatteri. Kuva: Otto-Ville Väätäinen 2021.

Outouden kokemuksia – pidämmekö ihmisoikeuksia liian itsestään selvinä?

Johanna Niemi

Tämän vuoden tammikuussa Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja Kalevalaseura järjestivät osana Tieteiden yötä keskustelutilaisuuden otsikolla Outoja tapauksia. Valmistauduin tilaisuuteen pohtimalla, milloin itse olin viimeksi kokenut ”outoutta”. Pitkä kokemus juristina ja tutkijana on johtanut siihen, että joskus joudun miettimään, olenko kyynistynyt, kun vain harvoin järkytyn oudoistakaan rikostapauksista. Pohdin ”outouden” käsitettä. Onko olemassa jokin absoluuttinen outous vai onko kysymys siitä, että outous on katsojan silmissä – tai tarkemmin sanottuna tarkastelijan maailmankuvassa?

Historiankirjoitus nostaa esiin unohduksiin jääneitä tapahtumia ja ihmisiä, jotka voivat tuntua oudoilta. Noituus on kärjistetty esimerkki tästä. Mirkka Lappalaisen tutkimus Pohjoisen noidat (2016) toi esiin, että noitavainoissa oli suurta paikallista vaihtelua. Suomessa niitä ei ollut kovin paljon, ja erikoisuutena oli miesten huomattava osuus tuomituista. Pohjoismaissa kirkolla ei ollut suurta roolia, vaan tavalliset ihmiset osallistuivat noitien nimeämiseen ja tuomioiden vaatimiseen. Näissäkin tapauksissa outous liittyy marginaalissa olleisiin ihmisiin. Tutkimuksen merkitys on  näiden ihmisten näkökulman esiin tuomista, historian uudelleen kirjoittamista heidän näkökulmastaan.

Kaksi vuotta sitten luin Peter Frankopanin teosta The Silk Roads. A New History of the World (2016; Silkkitiet 2021), jolla kirjoittaja pyrkii kääntämään käsitystämme maailmanhistoriasta uuteen asentoon nostamalla Lähi-Idän historian keskeiseksi näyttämöksi. Koin vahvan outouden kokemuksen luvussa Slave road. Tiedämme jo koulun historian opetuksesta, että maailman ihmeitä, kuten pyramideja, ei olisi rakennettu ilman orjatyövoimaa. Silti se asiallisuus, jolla Frankopan kuvasi orjakauppaa osana talouden toimintaa sekä orjakaupan ulottumista aivan Suomen rajoille, sai minussa aikaan vahvan outouden kokemuksen: ”Slavery was a vital part of Viking society and an important part of its economy – and not just in the east.”

Frankopanin kuvaus romahdutti romantisoidun käsityksen viikingeistä; kuvauksen mukaan orjakauppa oli oleellinen osa heidän retkiään. Orjia otettiin Britteinsaarilta ja Euroopasta, Skandinaviasta, Saharan eteläpuolisesta Afrikasta ja ennen muuta nykyisten slaavilaisten maiden alueilta. Osa orjista tuotiin kotiin pohjoiseen, mutta parhaat markkinat löytyivät silkkitien varrelta, kuten Persiasta, Bagdadista, Samarkandista ja Tashkentista sekä Espanjasta ja Pohjois-Afrikasta.

Kun kerran olin herkistynyt orjuus-teemalle ja sille, että en ollut aikaisemmin pohtinut sitä oikeastaan ollenkaan, aloin huomata viittauksia aiheeseen eri puolilla. Aikamme johtava taloustieteilijä Daron Acemoglu tuo yhdessä James Robinsonin kanssa kirjoittamassaan kirjassa Kapea käytävä (2019/2021) esiin useita historiallisia esimerkkejä orjuuteen tai orjuuden kaltaisiin olosuhteisiin perustuneista talousjärjestelmistä. Afrikan historian tutkijat ovat osoittaneet, että kansainvälinen orjakauppa ei ”kehittänyt” orjuutta, vaan sitä esiintyi Afrikan eri osissa jo aikaisemmin. Kaunokirjallisuudessa Yaa Gyasi kuvaa orjakaupan syntyä afrikkalaisten näkökulmasta teoksessaan Homegoing (2016; Matkalla kotiin).

Suomalaisena ajattelisi mielellään, että eihän tämä koske meitä. Suomi ei ollut koskaan varsinainen siirtomaavalta ja viikingitkin pääosin ruotsalaisia ja norjalaisia. Kuitenkin miettiessäni Kalevalaseuran järjestämää tilaisuutta, muistin Kalevalan Kullervon. Kullervo oli mahtimiehen Kalervon ja orjan asemassa olleen piikatytön lapsi, ja kun Kalervon klaani häviää taistelun, Kullervo myydään orjaksi Ilmariselle. Seuraa perheestään erotetun lapsen ja nuoren miehen tarina. Linda Wallgrenin dramatisointi Aleksis Kiven Kullervo-tulkinnasta Turun teatterissa (2021) alleviivaa orjuuden merkitystä tarinassa.

Kun ryhdyin selvittelemään, mitä Kalevala oikeastaan Kullervosta ja orjuudesta sanoi, kiinnitin huomiota siihen, että naisen asema ja orjuus rinnastuvat Kalevalassa monesti toisiinsa. Jo Kullervon syntyperässä voi aavistella sukupuolistuneen valta-asetelman: suvun päämiehen ja orjatytön välisessä suhteessa tuskin on kysymys mistään molemminpuoliseen suostumukseen perustuvasta seksistä. Joissakin kohdin miniän ja orjan asema rinnastetaan toisiinsa:

Niin miniä miehelässä,
Kuin on koira kahlehissa,
Harvoin saapi orja lemmen,
Ei miniä milloinkana.

(Kalevala 1849, runo 8, säkeet 77–80.)

Kalevalaa tuskin voi pitää historiallisena kuvauksena, vaikka Lönnrot on sitä osittain sellaisena kommentoinut ”Osottaa orjia myödyksi milloin maamiehille milloin ulkomaalaisillenki.” (Avoin Kalevala, runo 31, säe 359, sanaselitys) Ei ilmeisesti ole aivan selvää, mitä orja Kalevalan kielessä tarkoittaa, sillä kommenttien mukaan se voi karjalan kielessä tarkoittaa köyhää palkollista tai kerjäläistä. (Avoin Kalevala, runo 8, säe 79, sananselitys orja: http://kalevala.finlit.fi/items/show/26). Sivuhuomautuksena mainostan tässä hiukan Avointa Kalevalaa – digiaikaan sopivasti siinä voi mukavasti etsiä kiinnostavia kohtia ja saada selityksiä ’oudoille’ sanoille.

Olipa sanan orja kielellinen merkitys Kalevalassa niin tai näin, orjuuden nouseminen esiin historiallisissa analyyseissa ja ajankohtaisessa Kullervo-dramatisoinnissa muistuttaa ihmisoikeuksien syvällisestä merkityksestä. Orjuuden kielto on aivan keskeinen ihmisoikeus, joka ei vielä tänä päivänäkään ole täysin toteutunut, ajankohtaisena esimerkkinä jesidien kohtelu Isisin valta-aikana.

Tämä outouden pohdinta johtaa kysymään, missä määrin otamme ihmisoikeudet itsestään selvyyksinä. Emme mieti, miten lyhyt ihmisoikeuksien historia oikeastaan on. Philippe Sandin kirja East West Street (2016) kuvaa kolmen henkilöhistorian kautta sitä historiallista kehitystä, joka johti toisen maailmansodan jälkeen ihmisoikeuksien julistuksen ja kansanmurhan kieltävän sopimuksen hyväksymiseen YK:ssa vuonna 1948. Kansainvälisen oikeuden professori, ihmisoikeusajattelun isä Herscht Lauterpacht, kansanmurhasopimuksen edistäjä Rafael Lemkin sekä vielä Sandin isoisä syntyivät kaikki vuosisadan vaihteen tienoilla Lembergin saksalaisessa kaupungissa nykyisen Ukrainan alueella. Sukunsa ainoina he selvisivät hengissä holokaustista, ja keskittyivät myöhemmällä iällään parantamaan maailmaa, kukin tavallaan. (Kirjasta enemmän blogistekstissäni https://johannaniemi.wordpress.com/2021/09/11/kaikki-tiet-johtavat-lembergiin/).

Vielä maailmansotien välisenä aikana puuttumista toisen valtion sisällä tapahtuviin ihmisoikeusloukkauksiin pidettiin mahdottomana. Nykyisin ajatellaan toisin, mutta käytännössä esimerkiksi Syyriassa, Etiopiassa tai Eritreassa tapahtuvien ihmisoikeusloukkauksien lopettamiseksi ei välttämättä tehdä kovin paljon. Toivottavasti tämä on tulevien sukupolvien silmissä yhtä outoa kuin orjuus meidän mielestämme, kuten myös se, että meidän sukupolvemme ei tehnyt enempää. Ihmisoikeudet vaativat jatkuvaa työtä ja puolustamista. Siksi on tärkeää muistaa ihmisoikeuksien päivä 10.12.

Kirjallisuus

Acemoglu, Daron ja James A. Robinson 2020. Kapea käytävä, Valtiot, yhteiskunnat ja vapauden kohtalo. Suomentanut Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita.
Frankopani, Peter 2021. Silkkitiet: Uusi maailmanhistoria. Suom. Jaana Iso-Markku. Atena.
Gyasi Yaa 2017. Matkalla kotiin. Suom. Sari Karhulahti. Otava.
Lappalainen, Mirkka 2016. Pohjoisen noidat. Otava.
Sandin, Philippe 2016. East West Street. Penguin Randomhouse.

 

Johanna Niemi on Turun yliopiston prosessioikeuden professori, joka pohtii outoja kokemuksia vapaa-ajallaan. Hän aloittaa tammikuussa Helsingin yliopistossa oikeustieteellisen tiedekunnan dekaanina.