Elämän kentiltä kansien väliin

 

Annikki Kaivola-Bregenhöj

 

Kun olin opiskelija 1960-luvulla, Kalevalaseuran vuosikirja oli ainoa folkloristiikan alan julkaisufoorumi. Tai silloinhan oppianeen nimi oli ”suomalainen ja vertaileva kansanrunoudentutkimus”. Opiskelijan näkökulmasta kansainväliset julkaisut olivat ulottumattomissa − niitä opittiin vähitellen lukemaan Turun ja Helsingin jatkokoulutusseminaareissa, mutta tuskin kukaan edes unelmoi voivansa julkaista artikkeliaan Journal of American Folklore -lehdessä. Professori Matti Kuusi poimi parhaat proseminaariesitelmät Kalevalaseuran vuosikirjaan. Yleensä ne käsittelivät Suomen Kansan Vanhat Runot -sarjan tekstejä, joita opiskelijat tutkivat säeanalyyseja harjoitellen. Esitelmien aiheet olivat luku sinänsä: me emme silloin keksineet itse aiheitamme, vaan tarjolla oli nippu paperiliuskoja, joille Kuusi oli kirjoittanut tutkittavan aiheen nimen ja joitakin neuvoja. Koska en ollut kiinnostunut yhdenkään runon säeanalyysistä, valitsin nipusta ”Ruton sanat. Vanhin suomalainen loitsumuistiinpano”. En tiennyt aiheesta mitään, mutta liuskalla oli ohjeita, miten lähestyä aihetta. Jossain vaiheessa assistenttina toiminut Leea Virtanen kehotti minua menemään Kuusen vastaanotolle. Sain varmaan ohjausta, ja esitelmäni valmistui. Kuusi sanoi seminaarissa: ”Ensi kerralla meillä on sitten neiti Kaivolan monografia.” Menin kirjakauppaan ja ostin Sivistyssanakirjan, sillä en tiennyt, mitä ”monografia” tarkoitti. Esitelmäni ei päätynyt julkaisuun, mutta työstin sen artikkeliksi, joka ilmestyi vuonna 1978 Kalevalaseuran vuosikirjassa. Kun katson bibliografiaani, huomaan ilokseni, että olen voinut julkaista artikkeleita vuoden 1978 jälkeen vielä kuudessa vuosikirjassa. Aiheet liittyvät arvoituksiin, kenttätöihin ja ruotsinsuomalaisten muuttoon ja elämään uudessa kotimaassa.

Täyttyvä kirjahylly

Kalevalaseuran vuosikirjaan liittyy erityinen muisto opiskeluajoiltani: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura karsi tilan puutteen takia varastoistaan kirjallisuutta, myös vuosikirjan vanhoja niteitä, ja niitä saivat kaikki halukkaat ottaa vapaasti. Nyt oli mahdollista täydentää omaa kirjahyllyä! Valitsin laatikollisen luettavaa, ja se oli sitten kuljetettava kotiin. Oli talviaika, joten sidoin vahvan narun laatikon ympärille ja vedin sen perässäni kotiin Kaisaniemenkadulle. Silloin oli kirjahyllyn täyttämisen aika, mutta vuosia myöhemmin eteeni tuli vaihe, jolloin hyllyjä oli pakko karsia. Olemme muuttaneet lukuisia kertoja: ensin Helsingistä Kööpenhaminaan, sieltä Turun kautta Jerusalemiin, ja taas Suomeen – ensin Turkuun ja muutaman vuoden kuluttua Mustasaareen, sitten Keravalle ja lopuksi taas Helsinkiin. Melkein kaikissa muutoissa kotikirjasto on ollut mukana, ja ajan mittaan kirjavarastomme sekä kasvoi että harveni. Viimeisin muutto oli dramaattinen, sillä olimme muuttamassa Keravan omakotitalosta Helsingin kaksioon. Kirjoja oli nyt pakko antaa kaikille halukkaille, mutta kukapa nyt erityisesti kirjoja haluaisi! Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjastoon kelpasi yksi ranskankielinen nide, muutamia saimme eri yliopistoihin ja kollegoille, mutta osa meni kuin menikin kierrätykseen. Paras kierrätys oli niillä kirjoillamme, jotka pääsivät Latvian suurlähetystön autolla Riikaan. Sinne toivottiin sekä Folklore Fellows’ Communications -numeroita (FFC) että myös Kalevalaseuran vuosikirjoja. Annoimme ne ilolla, sillä vakuuttelimme itsellemme, että nyt kun asumme Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjasto on lähellä. Ja näin kirjahyllyymme jäi esimerkiksi Kalevalaseuran vuosikirjoista vain kaksi minulle tärkeintä nidettä, ja juuri Niina Hämäläiseltä saamani juhlavuoden Paradigma-teos. Mutta lopulta me emme sitten saaneetkaan Helsingistä haluamaamme kaksiota vaan päädyimme kotiin, johon kaikki kirjat olisivatkin mahtuneet!

Ennen kuin palaan minulle tärkeisiin Kalevalaseuran vuosikirjan niteisiin, katson Paradigma-juhlakirjan takakantta. Siinä on ryhmä nuoria ihmisiä ja joukkio matkalaukkuja, Nagra-nauhurin kotelo ja kasseja. Tunnistan olevani Leena Koivun, Outi Lehtipuro-Sepänmaan ja Urpo Vennon kanssa Kauhajoen bussiasemalla kesällä 1968. Kuva on historiallinen, sillä juuri sinä vuonna käynnistyivät Kauhajoen ja Sysmän kenttätutkimukset, jotka jatkuivat vuosia. Niiden mittavia aineistoja tulee vielä moni analysoimaan meidän jälkeemme. Nuoruudessani haastattelumatkat tehtiin aikaan, jolloin kesä oli kukkeimmillaan, ja vasta niitetty heinä tuoksui kylien kujilla.

Mutta myöhemmin Juha Pentikäinen yöpyi syksyllä ”Amurin Naikhinin Neuvostotalon punaisella pöydällä”, ja Anna-Leena Siikalan oli ajoitettava matkansa hantien maille silloin, kun vesireittejä saattoi kulkea. Miksi aiemmin kenttätyömatkat tehtiin kesäaikaan? Olihan maaseudulla − missä aina liikuttiin − kesä kiireisintä aikaa. Toisaalta juuri tuolloin oli helppo kulkea jalan ja majoittua tyhjille kansakouluille. Niillä kouluilla on nukuttu muhkuraisilla voimistelupatjoilla. Kerran sain Ulla Lipposen kanssa yöpyä pappilassa. Aamulla kirkkoherra veisasi seinän takana niin, että heräsimme.

Varhemmin Kalevalaseuran vuosikirjan kirjoittajat saivat artikkelistaan nipun eripainoksia. Aikana, jolloin kaikki luettava oli vielä paperille painettua, eripainoksia saattoi jakaa kollegoille, opiskelijoille ja ystäville − omia eripainoksiani olen löytänyt myös äitini jäämistöstä. Mutta se kaikkein mieleenpainuvin oli eripainos Matti Kuusen vuonna 1967 julkaisemasta artikkelista ”Johdatusta sananlaskuston formula-analyysiin”. Sain sen häneltä omistuskirjoituksella varustettuna ja pidin sitä kirjahyllyni aarteena. Aloin samoihin aikoihin miettiä väitöskirjaani, joka käsitteli suomalaisten arvoitusten formula-analyysia, ja professori Kuusen kanssa käymiäni keskusteluja täydensi tämä minulle hyvin merkityksellinen artikkeli.

Ne tärkeimmät vuosikirjat

Itse asiassa on vaikea valita vuosikirjoista tärkeimpiä, sillä niihin liittyy sekä tunnemuistoja että itselleni tärkeitä aiheita, mutta myös kansanperinteen ja laajemmin kulttuurihistorian tietopaketteja. Ensisijainen valintani kohdistuu numeroihin 82 ja 83 Tutkijat kentällä ja Kenttäkysymyksiä. Lehteilen niteitä yhä suurella kiinnostuksella myös siksi, että suurin osa kirjoittajista on henkilökohtaisia tuttuja. Uudelleenkin luettuina artikkelit ovat antoisia, ja vaikka teoriat ja metodologiset näkökulmat vaihtuvat, jotkut asiat säilyvät. Selvimmin on muuttunut tutkimusetiikka, josta kirjoittavat Hanna Snellman ja Armi Pekkala teoksessa Tutkijat kentällä. Jos niin kutsuttu osallistuva havainnointi oli aikanaan uusinta uutta, sen julkitulo pakotti 2000-luvun taitteessa nimekkään ruotsalaistutkijan luopumaan laitoksensa esimiestehtävistä. Hän oli julkaissut kirjan havainnoistaan yliopistosta työpaikkana ilman että hänen kollegansa tiesivät olevansa tutkimuksen kohteena.

Huomaan palanneeni joihinkin teksteihin tekemällä alleviivauksia. Antoisimpia ovat ne artikkelit, joiden kirjoittajat analysoivat omia tutkimusmenetelmiään. Artikkelien otsikoista jotkut houkuttelevat tarttumaan kirjaan välittömästi, kuten ”Kansa tietää!” tai ”Taikojen salaamisen mieli”, toiset taas paljastavat jo nimellään kirjoittajan syvälliset pohdinnat, kuten ”Tutkijan eettiset ongelmat” tai ”Paradigma ja kenttä” tai ”Kenttätöitä ja tuomioita”. Nimeäminen on olennainen osa artikkelia. Joskus kirjoittajan kanssa tekisi mieli päästä keskustelemaan, ja väittelykin olisi antoisaa. Koska en ole lukijana kaikkitietävä, olen uuden edessä lukiessani esimerkiksi sellaisista aiheista kuin ”varhaisen etnografian perinnekorpus” ja ”regionaalinen kansatiede”.

Kenttätutkimuksesta on tietenkin kirjoitettu paljon näissä teemakirjoissa. Artikkeleista huomaa, että suomalaiset tutkijat eivät ole tehneet pitkäkestoisia matkoja, vaan ”kenttäretkiä”, kuten 1960-luvulla sanottiin. Tosin tutkijat ovat käyneet useita kertoja saman haastateltavan, kuten esimerkiksi Juha Pentikäinen Marina Takalon tai minä Juho Oksasen luona. Muistan miettineeni asiaa, kun osallistuin 1990-luvulla Anneli Asplundin johtamille matkoille Vienaan ja inkerinsuomalaisten kyliin Pietarin lähistöllä. En tiedä, johtuivatko lyhyet matkat rahoituksesta vai meihin juurtuneista kenttätutkimusmalleista. Folkloristit eivät niinkään tutkineet yhteisöjä vaan yksilöitä, ja heidän luonaan oli tarkoituksenmukaista käydä usein. Kohtaamisia olisi kuitenkin voinut täydentää viipymällä ihmisten arjessa. Lähelle tätä pääsi Anna-Leena Siikala, joka liikkui yhdessä Oleg Uljaševin kanssa hantien mailla.

Tutkijat kentällä -nide sisältää 24 tutkijan artikkelit, ja sille tuli heti jatkoa vuosikirjassa ”Kenttäkysymyksiä”, jossa artikkeleita on 18. Kirjan ”Saatteeksi”-sivut kertovat, että nyt on pantu ”aiempaa enemmän painoa sille miten kulttuurin eri ulottuvuudet ilmenevät.” Tutkiva katse on vaeltanut kauas menneeseen, kun kirjoittajien joukossa on jo ”tuonilmasiin” siirtyneitä (Sulo Haltsonen, Lyyli Home ja Väinö Kaukonen). Nyt ulottuvillemme tulee myös sellaisia taiteilijoita ja tukijoita, joiden kirjeenvaihto ja päiväkirjat ovat päätyneet tutkimuskohteiksi. Merkitykset nousevat vahvasti esille samoin kuin tulkinnan ongelmat. Kenttä voi olla sekä maantieteellisesti etäällä että löytyä ihmisten välisisistä vuorovaikutussuhteista ja keskusteluista. Tutkimus kohtaa myös aina kritiikkinsä, joskus jopa siitä, että tutkimusperiodit ovat liian lyhyitä tai pitkiä. Hyvä kritiikki syventää keskustelua. Nyt olisi aihetta miettiä sitäkin, onko haastattelijan hyvä olla ”kyseliäs tietämätön, kömpelö oppipoika” vai tasavertainen keskustelukumppani. Jokainen haastattelija joutuu pohtimaan osaamistaan, ja parasta on, kun hän huomaa oppivansa taitoja ja tietoja, joita ei ole osannut etsiä.

Kirjojen valokuvista suurin osa on otettu vaatimattomilla kameroilla, ja niiden painojälki on ajoittain heikko vuosikirjan paperilla. Mutta ne kertovat aidoista kohtaamisista, sillä ne eivät ole poseerauskuvia silloinkaan, kun kuvauksen kohde katsoo kameraan. Kuvatekstit taustoittavat artikkeleita mutta ne myös lisäävät tietoa, esimerkiksi vaikkapa silloin, kun kuvateksti kertoo, että taustalla näkyvä junanvaunu on artikkelissa kohdatun romaniperheen asunto tai kun kartan ääreen kumartuneet tutkivat sotatilannetta syksyllä 1941. Kuvat vangitsevat katsojan ja vievät tekstin tuntumaan.

Nämä kaksi vuosikirjaa täydentävät toisiaan, ja niitä on vaikea laskea käsistään. Ne ovat oppimateriaalia ja tarjoavat samalla uusia näkökulmia ja joskus jopa seikkailuja uusiin kohteisiin ja uusien ihmisten tuttavuuteen. Kirjat sekä opettavat että viihdyttävät, ja ne ovat lukemistoa, johon on syytä palata.

Kirjoittajasta

Annikki Bregenhöj on professori emerita Turun yliopistosta. Piirros: Carsten Bregenhøj 2022.

Minusta piti tulla äidinkielen opettaja, ja suomen kielen opinnot olivatkin unelmien täyttymys. Mutta kun sain sitten jalkani Kansanrunousarkiston oven väliin, oli selvää, että minusta tulisi folkloristi. Aluksi olin osa-aikainen konekirjoittaja, jonka tehtävänä oli kopioida uskomusperinnettä arkistokorteille. Hallussani oli tosin vain kaksisormijärjestelmä, mutta arvelin selviäväni. Mutta sitten arkistonjohtaja Urpo Vento sai kuulla, että olin suorittanut cum laude -arvosanan kansanrunoudentutkimuksessa. Urani lähti nousuun ja ylenin puolipäiväiseksi arkistotutkijaksi. Sillä tiellä olen! Väittelin vuonna 1978 arvoituksista, joita Matti Kuusi oli minulle kommentoinut aiemmin: ”Neiti Kaivola, arvoitukset ovat vaikea aihe.” Sain professuurin Turun yliopistossa vuonna 1993. Kerran folkloristi, aina folkloristi!


Julkaisemme talven ja kevään 2022 kuluessa kuukausittain blogin, jossa kirjoittajat pohtivat itselleen tärkeimmiksi tulleita Kalevalaseuran vuosikirja -sarjan teoksia.