”Alégar”, me tervehdimme lévéntinéss áut -kielellä: se tarkoittaa iloista. Rumantsch grischuniksi sanotaan ”alégra”.
Kun palasin opintojeni jälkeen Yhdysvalloista Eurooppaan, laivamatka New Yorkista Rotterdamiin kesti kymmenen päivää. Osallistuin päivittäin neljän tunnin ajan suomen kielen kurssille, joka järjestettiin Suomeen aikoville amerikkalaisille. Se oli kiehtovaa, ja pidin siitä, miten suomi erosi indoeurooppalaisista kielistä. Tuosta vuodesta 1968 olen puhunut sitä päivittäin, sillä muutin Helsinkiin vuonna 1970.
Tutustuin Kalevalaan Sailonkujalla
Törmäsin Kalevalaan erityisesti erään ystäväni kautta. Hän asui Kauniaisissa Sailonkujalla ja oli sukua Alpo Sailolle, kuvanveistäjälle, joka on tehnyt muun muassa Larin Parasken patsaan. Vuosien mittaan vietin monta iltaa ystäväni suuressa hirsitalossa, takan ääressä, Sailon veistoksilla ympäröitynä.
1970-luvulla seminaarissa mytologi Joseph Campbell sai minut kiinnostumaan Kalevalasta yhä enemmän. Ajatus eepoksesta, joka on lähimpänä luontoa ja arkipäivää oli minusta hieno. Niihin vanhoihin kreikkalaisiin, joita koulussa opiskelin, en koskaan pystynyt samastumaan.
Alun perin Kalevalan kääntäminen saattoi olla vaihtoehto kielitieteelliselle väitöskirjalle, jota myöskin harkitsin. Meni pitkään ennen kuin palasin runoelmaan ja käänsin sen lévéntinéss áutiksi. Meidän kielellämme ei ollut muita kirjoitettuja tekstejä kuin runoja, ja kääntämällä Kalevalan ajattelin myös korjata laaksomme omankielisen kirjallisuuden puutetta. Meillä ei ole runolauluperinnettä, mikä teki minut surulliseksi.
Tällä käännöksellä osoitan arvostustani suomalaisten kanssa elämiselle ja teen kunniaa syntymälaaksoni kielelle. Minulla oli etuoikeus nukkua vuoden ajan ”pankolla” 200-vuotiaassa hirsituvassa. Kokemus siitä ja naapurien auttamisesta pellon kyntämisessä tuntuivat minusta avaimilta Kalevalan kulttuurimaisemaan, samoin kuin lapikkaat, jotka piti korjata puunauloilla. Vähitellen koin juurtuneeni tarpeeksi voidakseni alkaa samastua arkaaiseen suomalaiseen elämäntapaan ja pystyäkseni leikkimään sen fantasioilla.
Halusin kääntää Kalevalan alkuperäisessä muodossaan käyttämättä muita käännöksiä. Se, että olin viettänyt Suomessa jo noin puoli vuosisataa, antaisi minulle riittävän etulyöntiaseman verrattuna etäältä tehtyihin käännöksiin, jotka saattavat jäädä pinnallisiksi, mitä tulee suomalaisen kulttuurin syvimpään olemukseen. Ei olisi ollut mitään järkeä kääntää Kalevalaa ja sitten huomata, että työni on huonompi kuin alkuperäinen. Usein kuulee sanottavan, että ”et voi saavuttaa Kalevalan tunnelmaa” tai ”ei se koskaan ole sama”. No, minusta olisi ollut turhaa ryhtyä keskinkertaiseen käännösseikkailuun ja päätyä ehkä uppoutumaan johonkin, mikä näyttäisi mahdottomalta tehtävältä.
Mieleen arkistoitu vanha kieli
Käännökseni on niin lähellä alkuperäistä kuin olla voi, mutta ei sama asia. Se on väistämättä erilainen, sillä se on eri kielellä. Minusta käännös ei ole kopio vaan pikemminkin muunnos, joka heijastaa alkuperäistä. Merkitykset uudelleensyntyvät tunteissa ja mielikuvissa samoin sävelin, samalla kun metamorfoosi etenee. Ehkä se on lähellä ilmestyksen taidetta tehdessään tuntemattoman tunnetuksi muiden taidetta uudelleen luomalla. Uskon, että jokin lingua franca tai akateeminen kieli soveltuu huonosti koskettavan Kalevalan käännöksen luomiseen. Léventinéss áut on vuoristolaakson kieli, hyvin suora, vilpitön ja sopiva tehtävään. Käännöstyössä oli myös hermeneuttinen, merkityksiä tulkitseva näkökulma.
Koska asun pääasiassa Suomessa, léventinéss áut on säilynyt minulle sellaisena kuin se oli lapsuuteni ja nuoruuteni päivinä laaksossa. Lähdin sieltä 1960-luvun puolessa välissä, ja niinpä minulla oli se etu, että tunnen ”vanhoja tapoja sanoa”, joita ei uusi mediakieli ole saastuttanut. Minulla oli suora yhteys siihen, miten isoisät kerran puhuivat, siis ihmiset, jotka tekivät ulkotöitä. Iäkkäiltä vanhemmilta ja ystäviltä kysyminen oli hyödyllistä, mutta halusin yhteyden vielä vanhempiin ihmisiin varmistaakseni, että todella muistin sanat oikein. Olin innostunut kuulemaan heidän arkaaisempia ilmaisujaan ja synonyymejaan. Se oli hyvin vuorovaikutteinen prosessi, ja erikoista kyllä, en ollut ainoa, joka kiitti löydöistä. Jotkut hyvin vanhat ihmiset myöskin löysivät uudelleen ikivanhoja sanoja, joita he eivät olleet kuulleet vuosikausiin, koska isät ja isoäidit olivat kuolleet kauan sitten ja kulttuurimaisema oli muuttunut. Esimerkiksi työtä ei enää tehty metsissä tai vuorilla ja työkalut oli museoitu tai unohdettu navettoihin hämmästyttämään lapsia, jotka sattuivat niihin törmäämään.
Käännösprosessi kesti 14 vuotta, ja harjoittelun myötä asiantuntemukseni kasvoi. Saatoin alkaa luottaa työhöni ja siihen että tiesin, mikä oli tärkeää sen onnistuneelle suorittamiselle. Tekniset, taiteelliset, mitalliset, musiikilliset, rytmiset ja kontekstuaaliset näkökohdat alkoivat olla linjassa tavalla, joka tyydytti omia ja muiden ihmisten korvia, joille sitä luin. Kerran luin koko Kalevalan puhelimessa naiselle, joka oli yli 90-vuotias ja näki huonosti!
Tiesin alusta asti, että Kalevalan kieli käännettynä omalle kielelleni tyydyttäisi minua vain, jos sen voisi lausua riittävän intohimoisesti. Huomaamattani muistutin itselleni, että Kalevala oli alun perin runolaulua eikä vain kirjallista runoutta (oivalsin tämän uudelleen lukiessani käännöstäni CD-versioksi, joka julkaistiin viisi vuotta myöhemmin).
Léventinéss áut
Léventinéss áut on lähintä sukua rumantsch grischunille (erityisesti sursilvann-murteille) myös ääntämisen osalta. Se on jäänne vanhoista retoromaanisista kielistä. Sitä puhutaan yhä 1200 metrin korkeudella Leventinan laaksossa, ja eritasoisia puhujia on noin 1500. Rumantschin kielten tapaan siinä on sellaisia äänteitä kuin ”sg”, joka lausutaan kuin ranskalainen ”j”, ”sh” ja ”scch” kuten joissakin slaavilaisissa kielissä ja ”k” samankaltainen kuin ruotsissa esimerkiksi ”källa” (lähde). Siihen on omaksuttu ja sopeutettu idiomeja ja lainasanoja sveitsinitalialaisista, sveitsinranskalaisista ja sveitsinsaksalaisista kielistä.
Olen aina pitänyt siitä, miten vanhat ihmiset puhuvat meidän kielellämme, ja erityisesti siitä, miten Amerikasta paluumuuttaneet paikalliset puhuivat sitä vanhentuneessa muodossa, englannin aksentilla. En koskaan unohda vanhaa miestä, ihanaa kertojaa, jonka luona vierailin usein isäni kanssa. Hänen tupansa oli täynnä metsästystrofeita, muun muassa kotkia. Niitä hän metsästi suuren metsästyspöllön avulla, jota hän piti takapihallaan. Lapset katselivat ihastuneina pyöreäsilmäistä, pistäväkatseista lintua, joka näytti kääntävän päänsä 360° ympäri.
Työn haasteena oli löytää parhaat fraseologiset termit Kalevalan kääntämiseen. Sanat voivat olla voimakkaita, mutta vielä voimallisempia ne ovat, kun ne liitetään lauseeseen, joka kuulostaa ”juuri oikealta” ja välittää alkuperäisen kielen merkitysten lisäksi myös kielen olemuksen. Sanat informoivat ja voivat muuttaa fantasioita ja/tai mielikuvia, jotka liittyvät kuulijan tai lukijan Lebensweltiin, elämismaailmaan. Sanat luovat merkitysten ketjun, joka kehittyy ajan myötä, niiden käytön ja luennan muuttaessa jatkuvasti muotoaan. Kuunteleminen ja kuuleminen tai lukeminen tapahtuvat ja muotoutuvat uudelleen monien tulkintojen labyrintissa, eikä ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa onnistua tai edetä.
Sanoja luomassa
Käännöksen musiikki ja tuoksu heijastavat Kalevalan olemusta, alkuperäisen Kalevalan Zeitgeistia. Siihen mielestäni kristalloituvat ne elämän voimat, jotka voivat olla tosia ja ajankohtaisia niille, jotka lukevat tai kuuntelevat Kalevalaa vaikkapa léventinéss áutin kielellä. Se, mitä tapahtui Kalevalan todellisten ja/tai kuvitteellisten ihmisten menneisyydessä, olisi voinut tapahtua laaksossamme hyvin samalla tavalla. Samat puut, pensaat, kukat, marjat, jotkut kalat ja metsissä olevat eläimet, muut miljööt ja maalaiselämä olivat osa myös oman lapsuuteni elinpiiriä.
Painetussa kirjassa on väistämättä virheitä. Ne ovat pääasiassa teknisiä onnettomuuksia: tietokoneen näppäimistöllä jotkut aksentit tulivat väärinpäin. Se on tahatonta ja harmillista, mutta valitettavasti tämä on vain nieltävä. ”Hells Angels” -moottoripyöräkerholaisille on huomautettu, että kerhon nimestä puuttuu genetiivin heittomerkki. He itse ovat kuitenkin sitä mieltä, etteivät tee heittomerkeillä mitään. Myös paikallinen leventineläinen voisi lukea Kalevalan sujuvasti vaikka kokonaan ilman aksentteja.
Sanojen luominen kuului työhön, sillä joitain sanoja piti keksiä itse. Muistin, että esimerkiksi Etelä-Amerikan espanjan sana sacavèla tarkoittaa kalkkarokäärmeen helinää. Laaksoon Etelä-Amerikasta paluumuuttaneet toivat sanan mukanaan. Laadin verbin ”sacavelè”, joka mielestäni kuvastaa parhaiten viljapeltojen ääntä tuulessa (”touko tohiseva”, 2. runo: 330). Satun omistamaan pari kalkkarokäärmeen kalistinta, ja sana on onomatopoeettisesti sopiva. Västäräkin nimen sain rumantschin kielen sanasta balacúa, joka sopii linnun pyrstön liikkeeseen.
Oli myös kiehtovaa kehittää ”Väinämöinen, sèvionn vegiamént sbodaépuc”: Vaka vanha Väinämöinen, tietäjä iänikuinen. Sanojen tai ilmaisujen hakeminen on riskialtista työtä, kun etsitään kokonaista olemusta. Joidenkin mielestä kääntäjät varastavat alkuperäiseltä tai naamioivat sen, mutta minä haluan ajatella, että kääntäjä luo alkuperäiselle tekstille tai sanalle kauniin ystävän. Toki se otettiin ensin runolaulajilta ja nyt uudelleen Lönnrotin versiosta. Minun kokemuksessani runous ja musiikki orkestroivat kaikkia runotyön osa-alueita. Runo on tarjonnut minulle tavan yhdistää kulttuurinsa omaani ja tanssia sen kanssa, kun käännän, luen tai kuuntelen sitä CD:ltä äänikirjana. Tällä tavoin runomitta muotoutui. Kiehtovan Kalevalan kanssa on ollut etuoikeus tehdä matkaa.
Blogikirjoituksen käännös englannista suomeksi Petja Kauppi.