Kun sain pyynnön kirjoittaa Kalevalaseuran blogin, olin juuri matkalla kiertueelle Uuteen Seelantiin ja Australiaan. Olen laulajan urallani esittänyt enimmäkseen runolaulua ja enimmäkseen suomen kieltä osaamattomalle, suomalaisesta kansantaiteesta, kansanlaulusta tai runomitasta mitään tietämättömälle yleisölle. Kenties tästä on vähän niin kuin tullut se ”minun juttu”: en tule pelkästään laulamaan lauluja vaan kutsun yleisön tutustumaan laajempaan maailmaan. Runolaulua kun on mielestäni niin paljon helpompi arvostaa, kun ymmärtää edes hieman sitä ympäröivästä maailmasta. Finno-ugrilaisuus, indo-eurooppalainen shamanismi, suomalainen kansanusko ja animismi, Suomen Kansan Vanhat Runot, kaikki kulkevat rinnakkain tässä erittäin rikkaassa laulunmaailmassa, josta on tullut minun taiteellinen kotini jo hyvin varhain opiskeluaikoina. Niin sanottu ”uudempi perinne” ei koskaan sytyttänyt samalla tavalla.
Koska olen tehnyt enimmäkseen töitä Ruotsissa viimeiset yli kymmenen vuotta, olen jotenkin mieltänyt elämäntehtäväkseni sivistyttää Sveamaan asukkaita kotikulmieni hienouksista, tutustuttaa heidät muuhunkin kuin Kalevalaan (jonka ilokseni erittäin moni ainakin nimeltä tuntee, surullisen iso osa ei tosin ole kuullutkaan…). Vertaan tilannetta usein todella upean, salaisen puutarhan löytämiseen: tottakai haluan esitellä sen kaikille, saattaa kaikki sen kauneuden äärelle!
Kun saavuin Uuteen-Seelantiin eli Aotearoaan huhtikuussa 2023, tiesin että keikkapaikkani ja yleisöni tulevat olemaan jotain aivan muuta kuin tavallisesti kotopuolessa Pohjoismaissa: keikkamyyjäni olivat kokeellisen musiikin konkareita ja heidän lavojaan täyttivät yleensä erilaiset elektroniset pörisevät ja surisevat laitteet, vapaa-improvisaatioillat ja paikalliset konemusiikin underground-nimet. Kansanmusiikista tai perinteisestä musiikista paikalliset eivät juurikaan tiedä mitään, paitsi sen, että se kuuluu alkuperäisasukkaille (maorit) ja lauletaan heidän kielellään (te reo tai te reo maori). Sitä käydään turistiryhmässä ihmettelemässä museoiden esityksissä, ehkä. Yleensä ei. Sitä kunnioitetaan mutta se jätetään hieman vaivaantuneena heille, joille se kuuluu. Kolonialismin haamu leijailee päidemme päällä jatkuvasti, kahvipöytäkeskusteluissa, kulttuurintutkimuksessa, yhteistyö-, ja taideprojekteissa, jokapäiväisissä tervehdyksissä ja sanonnoissa, joihin kaikki saumattomasti lisäävät te reo -sanoja ja lauseita. En voinut olla leikkimättä ajatuksella Suomesta, jossa kaikkialla tervehdittäisiinkin vaikka kolttasaamen termein tai USA:n eri osavaltioista, joissa alkuperäiskielillä olisikin vastaavanlainen asema yhteiskunnan rakenteissa.
Tulin siis paikalle jonkinlaisena kuriositeettina: tässäpä ois nyt tällaista ”kokeellista musiikkia Pohjoismaista”. En ollut suomalainen tai ruotsalainen (vaikka mainostusta yksinkertaistamaan olivat keikkajärjestäjät lähes poikkeuksetta kirjoittaneet julisteisiin ”Anna Fält (Sweden)” koska tiesivät minun lentävän Ruotsista), olin ”pohjoismainen” tai jopa ”eurooppalainen”. Tämä koitui ehdottomasti edukseni, kenelläkään ei ollut vastaavia ennakko-odotuksia ja ennakkoluuloja kuin ruotsalaisella yleisöllä. Täällä kotona vallitsee yleensä sellainen hiljainen hyväksyntä sen faktan suhteen, että Suomi on pikkaisen liian lähellä oleva, ei-niin-eksoottinen maa, josta oletetaan tiedettävän kaikki tarpeellinen. Suomi ei suoraan sanoen juuri kiinnosta kuin pientä vähemmistöä. Siinä missä fado-laulajan, flamenco-laulajan tai Länsi-Afrikan rytmejä lupaavan tuntemattoman artistinimen keikalle jonotetaan, on Suomi vähän juntti, vähän tylsä ja jokapäiväinen, vähän epäkiinnostava. ”Kukaan ei ole profeetta omalla maallaan”, vitsailin kun epätoivoisesti etsimme lisäpenkkejä kiertueen viimeiselle loppuunmyydylle keikalle. Tosiasiassahan kaikki tapahtumanjärjestäjät tietävät, että yleisön jalkautuminen on Suuremmas Käres eikä koskaan tajua mikä vetää yhtäkkiä tuvan täyteen ja miksi. Ilmiöt, säätilat, trendit menevät ja tulevat, ota ja tiedä! Eli hyvä lukija: luethan sanani hieman kieli oikeanlaisessa poskessa.
Huomasin pian saavani aina hyvän kontaktin niiden kanssa, jotka työskentelivät maori- tai alkuperäiskansankulttuurin kanssa, olivat he sitten muusikoita tai taiteilijoita tai muuten vain asian äärellä. Yksi hienoimmista haastatteluista, joita olen koskaan työni puolesta tehnyt oli Australian Gunnedah’ssa, jossa pääsin juttelemaan Robinin ja Debbien kanssa heidän kulttuureistaan. Niistä käytetään yleensä vain yleisnimitystä ”aboriginaali”, vaikka tosiasiassa kyseessä on eri heimoista, kielistä ja kulttuureista. Nämä kaksi naista tulivat eri kielialueilta, mutta heidän heimojensa uskomukset olivat hyvin samanlaiset, lähinaapureita kun oltiin. Ja kun sanon “haastattelu”, tarkoitan kahvinjuontia ja kakunsyöntiä, ja välillä itkettiin liikutuksesta. Oli valtavan hieno havaita, kuinka yhteistä kieltä puhuimme kun puhuimme arkaaisista kulttuureista, tanssista ja laulusta, uskomuksista, Äiti Maasta ja loitsuista. Australialainen kollegani istui kynä sauhuten analysoimassa näiden ”eksoottisten naisten” tarinoita ja kolonialismin koko historia kuin välähti silmieni edessä. Valkoinen Mies tulee ja sanoo ”Me ja Muut”, tekee maahan viivan ja sanoo: ”Tuo tuossa on teidän, se on minun ulkopuolellani enkä sitä ymmärrä siispä joko omistan tai tuhoan.” Näin aboriginaalien tarinoita (ja ikävä kyllä kehoja, elämää) on kohdeltu vuosisadat. Joko sitä analysoidaan mielenkiintoisena tutkimuskohteena, johon ei tunneta minkäänlaista tunneyhteyttä, tai siitä yritetään hyötyä, varastaa parhaat kertomukset omaan käyttöön tai kieltää ne kokonaan.
Minua kiinnostavat samanlaisuudet, se mikä on yleisinhimillistä, ne asiat, joita kaikki ihmiset ovat toistaneet vuosituhannet, koska nämä asiat tuntuvat meidän kehoissamme ja mielissämme jollain selittämättömällä tavalla oikealta. Tiedän vain vähän aboriginaalien keskeisestä Songlines -käsitteestä (ja paikalliset ovat hyvin vastahakoisia siitä kertomaan), silti kaikki Debbien ja Robinin kertoma tuntui tutulta runolaulun maailmasta. Ymmärrän vain vähän heidän sadetansseistaan ja didgeridoon soiton ja rakennuksen perinteestä (joista sain onnekseni melko paljon kuulla), ja silti tunsin syvän yhteyden meidän suomalais-ugrilaisiin loitsuihimme ja saamelaisrumpuihin. Oli mielenkiintoista huomata, että minä olin matkustanut toiselta puolelta maapalloa ja yhteinen sävel löytyi niin vaivattomasti, kun taas klassisen musiikin maailmassa kasvaneella australialaiskollegallani ei ollut minkäänlaista rakennetta tällaisille termeille. Hänelle hänen naapurissaan tapahtuvat asiat olivat samalla tavalla eksotiikkaa kuin varmasti suurimmalle osalle suomalaisista runolaulu nykyään on. Nykyihminen matkustaa useimmiten etsimään itseään Intian ahsramista eikä näe lähelleen tai sisälleen.
Yksi matkani kohokohtia oli levytys Aucklandin ylpeydessä Round Heads Studiossa. Siellä studioteknikko Matt Gunn ylpeydellä esitteli äänipöytää, joka oli raijattu paikalle USA:sta. Sitä oli aiemmin käyttänyt mm. legendaarinen rockyhtye The Who. En ole yleensä name droppailun ystävä, mutta pakko myöntää, että olin vaikuttunut ajatuksesta, että minun ja Robert Plantin ääni kulkevat siellä samoja lankoja pitkin. Auringon loimottaessa studion ikkunasta nousi mieleeni vanhoja aurinkoloitsun pätkiä, jotka spontaanisti äänitimme. Lopetimme päivän Laulajan lopetussanat -runoon.
Aucklandilainen kollegani Karl Sölve Steven, äitinsä puolelta ruotsalainen, oli silminnähden onnellinen saadessaan työskennellä jonkun niin vieraan mutta kummalla tavalla tutun asian parissa. Hän on elokuvasäveltäjä, joka ei juurikaan soita mitään instrumentteja mutta nappaa myös innoissaan avainviulun tai kanteleen käsivarsilleen ja sanoo: “Tätä ajattelin vähän yrittää soitella tähän seuraavalle raidalle!” Kollegamme, maorimuusikko Rob Thorne oli ovelana veikkona yhyttänyt yhteen minut tämän säveltäjäneron kanssa, hän oli päättänyt kauan sitten, että meidän pitäisi tehdä joku yhteistyöprojekti. Myöhemmin Rob kertoi, että hänellä oli ollut taka-ajatus, kun hän vuosia sitten pyysi minua ottamaan yhteyttä Karlin eikä halunnut kertoa miksi. “Karl needs to connect with his wakapapa”, hän sanoi. Wakapapa (lausutaan fakaphapa) on termi, jota käytetään kuvaamaan esi-isä-linjaa, ihmisen fyysistä geenistöä sekä mentaalista ja spirituaalista yhteyttä perheeseen, sukuun ja kotiin. Hän jatkoi kertomalla, että halusi meidän näkevän ja kuulevan mitä me kaksi voisimme kenties luoda yhdessä meidän pohjoisista juurista ammentaen. Kiitin Robia syvästi. Hän tiesi meitä kahta paljon aiemmin kuinka hyvin meillä synkkaisi.
Kun myöhemmin ajattelin minua ja Karlia keskellä studionlattiaa mikrofonien, syntetisaattoreiden ja johtojen ympäröimänä, en voinut olla ajattelematta että samalla tavalla sain kontaktin minäkin minun wakapapaani: Aucklandissa laulamassa runolauluja sekä alkuperäiskielellä että Kalevalan ruotsin kielen käännöksen sanoin, vastapäätä ihminen, jonka olin tavannut ensi kertaa samana päivänä, soittamassa nykelharpaa jota hän ei osaa soittaa.
