Filosofin Kalevala: Martin Buberin orientalismit
1910-luvun alun Keski-Euroopassa kiinnostus Elias Lönnrotin Kalevalaa kohtaan asemoitui tärkeään ihmistieteiden murrokseen. Myyttejä ja kirjallisuutta ei nähty enää vain ’kohteina’, teksteinä tai lajeina. Huomio kiinnittyi niiden vastaanottoon: ymmärtämiseen ja tulkintaan tapahtumana, jossa on osana myös lukijan oma tietoisuus, elämänhistoria ja eletty kokemus.
Itävalta-Unkarissa syntyneen filosofi Martin Buberin (1878–1965) ajattelu sai vaikutteita aikansa hermeneutiikasta ja kulttuurisosiologiasta (Wilhelm Dilthey, Georg Simmel). Osana Buberin varhaistuotantoa ilmestyi vain muutama kuukausi ennen maailmansodan puhkeamista vuonna 1914 näyttävä teos Kalewala, das National-Epos der Finnen (Kalevala, suomalaisten kansalliseepos). Se oli osittain uusi käännös, jonka perustana oli kielitieteilijä Anton Schiefnerin vuonna 1852 julkaisema saksannos. Jälkisanoina ilmestyi Buberin jo vuonna 1912 merkittävässä saksalaisessa kirjallisuuslehdessä Das literarische Echossa julkaisema essee.
Tähän täpärästi sotia edeltävään ajankohtaan ja aineistoon keskittyy tuleva kirjani Filosofin Kalevala. Martin Buber ja pohjoisen laulut. Tutkin Buberin Kalevala-julkaisuja hänen muun varhaistuotantonsa synty-yhteydessä. Kirjan liitteenä ilmestyy ensimmäistä kertaa suomeksi Buberin essee. Tässä blogissa käytän Kalevalaseuran ystävällisestä kutsusta tilaisuuden koota ajatuksia yhdestä työn vaikeimmasta teemasta, Buberin itää koskevista käsityksistä. Monitahoinen Ost, itä, tuntui tulevan vastaan kaikkialla Buberin teksteissä – lukuun ottamatta Kalevala-esseetä. Aluksi hajanaiselta tuntuva, aikalaislukijalle varmasti osin itsestään selvä käsite alkoi lopulta hahmottua kuin polku pimeässä metsässä, katsomalla kohteesta kunnolla sivuun. Päädyin argumentoimaan, että painava syy Buberin Kalevala-kiinnostuksen taustalla oli juuri ’itä’. Se muodosti kulttuuripoliittisen ja tulkinnallisen kudelman, jossa yhdistyivät filosofin oma eletty kokemus, kulttuurikriittinen ajatus ihannoidusta idästä vastapainona hengettömäksi mekanosoituneelle modernille lännelle, vieläpä tekstin tulkinnan menetelmät.
Buberin omaan elämänhistoriaan ja elettyyn kokemukseen pohjautui kiinnostus Venäjän keisarikunnan rajaseutujen kirjallisuuksia kohtaan. Buber ei vielä Kalewalan ilmestyessä ollut se maailmankuulu dialogifilosofi, jonka hänestä teki vuonna 1923 julkaistu pääteos Ich und Du (1923, Minä ja sinä 1993). Hän oli toki tuottelias ja laajasti tunnettu kirjoittaja, ajattelija ja poliittinen toimija. Laajimmin tunnetut varhaisteokset olivat kaksi Buberin toimittamaa ja kääntämää kokoelmaa itäeurooppalaisen hasidijuutalaisen mystiikan kirjallisuutta. Teoksissa Die Geschichten des Rabbi Nachman (1906, Rabbi Nachmanin kertomuksia) ja Die Legende des Baalschem (1908, Baalschemin legendat) Buber palasi varhaislapsuutensa kulttuuripiiriin. Hän asui vuosia hasidismin vanhoilla syntysijoilla, Itävalta-Unkariin kuuluneessa Galitsiassa, nykyisen Puolan kaakkoisosan ja Länsi-Ukrainan alueilla. Osa hasidiyhteisöistä ja kulttuurista joutui samojen venäläistämis- ja sortotoimien kohteiksi kuin Suomi 1800-luvun lopulta aina vuoden 1917 itsenäistymiseen asti.
Buber sijoitti sekä hasidikirjallisuuden että oman maallistuneen juutalaisuutensa ’itään’ jonkinlaisena ihannoituna elämänfilosofian kehtona. Idän kirjallisuuksien kautta voisi juuristaan, myyteistään ja yhteisöistään vieraantunut moderni ’länsi’ löytää läsnäolon kokemuksen ja uuden henkisyyden. Yksi varhaistuotantoa läpäisevistä teemoista olikin pelastustehtävä, jonka kohde oli myytti. Buberin mukaan se oli eri kulttuureissa joutunut alakynteen, minkä juurisyy olivat tapoihinsa ja oppilausekkeisiinsa näivettyneet uskonnot ja kirkot. Aito henkisyys syntyi myytissä ja kuoli uskonnossa. Niin kauan kuin sielu tai mieli pysyisi juurtuneena myytin rikkaassa maaperässä, joka vaati uusilta sukupolvilta yhä uutta kultivoimista eikä vain saman maan köyhdyttämistä, uskonnolla ei olisi valtaa sen ylitse.
Samalla Buber arvosteli räikeää ristiriitaa siinä, miten maallistunut keskieurooppalainen kulttuuriälymystö ja suuri lukeva yleisö suhtautuivat idän kulttuureihin. Yhtäältä ne tunsivat vetoa vaihtoehtoisiin henkisyyksiin, kaukaisiin maihin ja mystiikkaan. Kuvaavasti Buberin Nachman-kokoelman kirja-arvostelu vuodelta 1907 oli otsikoltaan ”Ex oriente lux”, Idästä valo. Kriitikon mukaan Buber oli käännöksillään onnistunut ilmaisemaan syvää orientaalista viisautta, joka välittyi värikylläisten satujen tenhona. Toisin sanoen filosofin estetisoiva filosofinen kirjoitustyyli ja aikalaislukijoiden kaukokaipuu kohtasivat. Toisaalta kuitenkin samat tahot suhtautuivat Buberin mukaan torjuvan ennakkoluuloisesti Itä-Euroopan juutalaiseen mystiikkaan hasidismiin. Sen edustajia pidettiin takapajuisuuden perikuvana.
Poleemisena vastauksenaan Itävalta-Unkarin Wienissä syntynyt ja Saksan suurkaupungeissa asunut Buber usein viittasi itseensä ilmaisuin Ostjude tai der Polnisk Jude, itäjuutalainen tai Puolan (Galitsian) juutalainen. Hän asemoitui itään ja kaappasi käyttöönsä usein halventavassa merkityksessä käytettyjä ilmaisuja. Buberin orientalismi oli myös vastareaktio 1800-luvun lopulta vahvistuneeseen juutalaisvastaiseen orientalismiin: kuvaan Itä-Euroopan juutalaisista etäisinä ”puoliaasialaisina”. Buber puolestaan pyrki vahvistamaan positiivista ja romanttista orientalismia, ideaa idästä alkuperäisenä ja autenttisena kulttuurin lähteenä. Tämä lähde pulppusi myyttejä, jotka vain oli tuotava modernin lukijan henkilökohtaisten valintojen ja kokemuksen piiriin. Itä olikin Buberin varhaistuotannossa laaja horisontti aina Aasian antiikista (Kiina, Intia, Egypti) juutalaisiin profetioihin, Upanishadeihin, Zarathustraan ja Laotseen – ja suomalaiseen Kalevalaan.
Kolonialismin ja nationalismin tutkija Stefan Vogt on kutsunut Buberin asennetta itseorientalisoinniksi. Siinä itää ei tarkasteltu ylenkatseellisesti hegemonisen lännen näkökulmasta. Sen sijaan Buber tulkitsi arvostamiaan perinteitä itse määrittelemänsä idän edustajina. Asetelma ei tietenkään pohjimmiltaan purkanut suuria kulttuurisia yleistyksiä, Buber vain länsieurooppalaisena asettui idän puolelle.
Asenteessa kyse ei ollut vain idealismista tai ideologiasta vaan myös käytännön kulttuurityöstä ja kustannustoiminnasta. Buber työskenteli vuosia kustantamoissa, jotka ottivat 1900-luvun alussa tavoitteekseen avartaa Saksan wilhelmiinisen kauden ”provinsiaalista” kulttuuria kosmopoliittisemmilla ohjelmillaan. Buberin perustamat tai tukemat pienkustantamot myös julkaisivat käännöksiä itäeurooppalaisesta jiddišin- ja hepreankielisestä kirjallisuudesta sekä sitä käsittelevästä tutkimuksesta.
Näin laajasti itää kartoittavan kirjoittajan ei ollut vaikea törmätä Suomen kirjallisuuteen. Orientalismien kannalta on kiintoisaa, että Buber valitsi paranneltavakseen baltiansaksalaisen Anton Schiefnerin laatiman Kalevala-saksannoksen. Schiefner oli kansainvälinen tiibetin, mongolin ja uralilaisten kielten asiantuntija, myös Pietarin Tiedeakatemian ylläpitämän Aasian museon kuraattori. Schiefner toimitti ja saksansi myös tiibetiläisiä kansansatuja sekä buddhalaisuuden historiaa. Laajoine verkostoineen hän murensi kulttuurien tutkimuksessa muureja, joita aiempi tiede oli ylläpitänyt etsiessään eurooppalaisuuden juuria kreikkalaisroomalaisesta antiikista tai juutalaiskristillisestä traditiosta. Buber ei Kalevala-esseessään suoraan viittaa itä-länsi-ajatuksiinsa saatikka ajan tieteissä setvittyyn kysymykseen suomalaisen rodun itäisistä vs. läntisistä juurista. Synty-yhteydessään luettuna on silti selvää, että kulttuurisella vedenjakajalla Buberin Kalewala asettui idän puolelle.
Historiantutkija John M. Efron on tähdentänyt keskieurooppalaisten orientalismien toisenlaisia lähtökohtia kuin kulttuurintutkija Edward Saidin kuuluisassa käsitteessä. Said keskittyi lähinnä brittiläisen ja ranskalaisen imperialismin tuottamiin ideologioihin, kun hän määritteli orientalismin länsimaiseksi stereotypiaksi idästä eksoottisena ja alempiarvoisena kulttuuripiirinä. Kuitenkin Keski-Euroopan poliittiset historiat ja jännitteet olivat toiset. Efronin tutkimia Saksan ja Itävalta-Unkarin (juutalaisia) Aasian kielten ja kulttuurien tutkijoita yhdisti kriittisyys niin kristinuskoa kuin ortodoksijuutalaisuutta kohtaan. Suhde Lähi-idän arabikulttuureihin ei ollut ylenkatseellinen ja näkökulmasta puuttui Saidin orientalismin käsitteeseen liittämä mission civilisatrice. Buberin itseorientalisointi ei siis ollut ajalleen poikkeuksellista.
Erityinen oli kuitenkin se tapa, jolla Buber ulotti itä–länsi-asetelman vieläpä tekstin tulkinnan menetelmiin. Hän katsoi kehittävänsä itäistä hermeneutiikkaa, joka pyrki ymmärtämään tekstin ”sisäisiä” ulottuvuuksia eläytyvän tulkinnan ja kerronnan kautta. Buber vei pitemmälle opettajansa Wilhelm Diltheyn ajatuksia hermeneuttisesta tulkinnasta korostaessaan uudelleen kertomista, Nacherzählen, tekstin ymmärtämisen menetelmänä. Kalevala-esseessään Buber eläytyi ja samastui Elias Lönnrotiin, toiseen luovaan toimittajaan. Korostaessaan kulttuuriperinnön toimittajan luovuutta – niin Lönnrotin kuin omaansa – Buber rinnasti vapauden suorastaan anastusta hipovaksi toiminnaksi. Lönnrot tiesi (Buberin mukaan), että monimuotoisesta aineistosta oli mahdollista koota yksi yhtenäinen teos vain mielivaltaisen teon, anastuksen kautta. Mielenkiintoista kyllä, Buber ei Kalevala-esseessään viitannut varhaisiin debatteihin, joissa nostettiin esiin joko kritisoiden tai vain kuvaavasti Lönnrotin oma panos Kalevalan luovana kirjoittajana, ei ”kansanrunouden” toimittajana.
Itäisen hermeneutiikkansa Buber erotti ”läntisestä” filologisesta menetelmästä. Filologia vain keskittyi palauttamaan kansanrunot tai legendat johonkin oletettuun alkutekstiin. Tätä vastoin Buberin ja Lönnrotin eläytyvän ymmärryksen johtolause oli: jokaisella laululla on oma oikeutuksensa, jede ihr eigenes Recht. Itäisenä hermeneutikkona Lönnrot teki suomalaiselle kansanrunoudelle saman kuin Buber hasidikirjallisuudelle. Buberkaan ei luovana toimittajana ja kääntäjänä säästynyt aikalaisten kritiikiltä.
Buberista tuli yksi ensimmäistä maailmansotaa edeltäneen saksankielisen kulttuurin laaja-alaisimpia myyttien ja mytologioiden kääntäjiä ja tutkijoita. Hänen estetisoiva kirjoitustyylinsä ja pyrkimyksensä kehittää filosofista esseetä kohtasi suurten lukijakuntien ja siten myös kustantamoiden tarpeen kartoittaa (itä)eurooppalaisia ja aasialaisia kertomaperinteitä. Kalevala-esseetä ei ole aiemmin tutkittu tai käännetty, vaikka se levisi vielä maailmansodan jälkeen. Saksankielisenä se julkaistiin uudestaan ainakin seitsemän kertaa sekä Buberin esseiden kokoelmissa että hänen Kalewala-toimituksensa uusintapainoksissa (1921–1922, 1927, 1968). Sodan musertamat kontekstit olivat nyt kuitenkin toiset kuin vielä 1910-luvun alun idealismin vuosina.