Elokuussa 2023 julkaistu soololevyni Käki on omistettu jouhikolle. Sen monimuotoiselle soinnille, joka on yhtä aikaa karhea ja alkuvoimainen, hauras ja vilpitön. Levyllä soi laaja kirjo eri mallisia jouhikoita; moderneja, vasta kehitettyjä soittimia sekä museosoitinkopioita useissa eri vireissä, suoli-, jouhi- ja siimakielin varustettuina. Äänite on myös kunnianosoitus menneiden aikojen karjalaisille jouhikonsoittajille ja heidän musiikilleen. Karjalaisten jouhikonsoittajien sävelmät sulautuvat äänitteellä idästä ja lännestä Karjalaan virranneisiin hengellisiin sävelmiin sekä renessanssin ja varhaisbarokin soitinmusiikin kaikuihin.

Sooloäänite ilman päällekkäisäänityksiä ja muita äänilähteitä on edustanut minulle ilmaisullisessa haastavuudessaan sekä paljaudessaan eräänlaista soitinmusiikin marginaalista kuninkuuslajia. Sooloäänitteen toteuttaminen hautui mielessäni vuosia, mutta vasta koronapandemian mukanaan tuomat rajoitukset tekivät äänitysprojektin ajankohtaiseksi. Konserttitoiminnan pysähdyttyä vapautui aikaa harjoitteluun, äänittämiseen ja jouhikoiden sointimahdollisuuksien tutkimiseen työhuoneellani Ruskeasuolla Helsingissä. Työskentely jouhikon parissa kytkeytyi osaksi Taideyliopiston Sibelius-Akatemiassa valmistelemaani taiteellista tohtorintutkimustani ”Kansansoittajat palatseissa – Muusikon ilmaisun kehittyminen historiallisten konventioiden kautta”.  

Hiipuneesta perinteestä kansainväliseen elpymiseen

Jouhikko, perinteinen jousilyyra, elää tällä hetkellä uutta renessanssiaan niin Pohjolassa kuin ympäri maailmaa. Sata vuotta sitten jouhikon tulevaisuus oli huomattavasti epävarmempi; vanhojen karjalaisten jouhikkotaiturien soittoperinne oli katoamassa heidän mukanaan, eikä väistyvälle tanssisoittimelle ollut kysyntää uusien muotivirtausten saavuttaessa Karjalan. Etnomusikologi ja musiikkitieteen professori A. O. Väisänen (1890–1969) ehti kuitenkin tallentaa useiden jouhikonsoittajien soittoa 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä ja julkaisi sävelmät toimittamassaan teoksessa Kantele- ja jouhikkosävelmiä vuonna 1928, viidentenä osana Suomen kansan sävelmiä -sarjaa. Julkaisusta huolimatta jouhikon ääni hiljeni lähes kokonaan puoleksi vuosisadaksi, kunnes kiinnostus soitinta ja sillä soitettua musiikkia kohtaan jälleen heräsi 1980-luvun alussa. Jouhikonsoiton elpymistä edesauttoi erityisesti soitinrakentaja ja muusikko Rauno Nieminen, joka julkaisi uudestaan tuolloin jo loppuunmyydyn Kantele- ja jouhikkosävelmiä -teoksen jouhikkosävelmät kirjasessaan Jouhikko (1986). Hän soittaa ja rakentaa jouhikoita myös itse.  Jouhikon renessanssi Suomessa jatkui vuosikymmenen haudutteluajan jälkeen yhä laajentuneella soittajakunnalla 2000-luvun alkupuolella. Väitöskirjansa Soitinten tutkiminen rakentamalla. Esimerkkinä jouhikko (2008) ohessa Nieminen julkaisi kattavan teoksensa Jouhikko – The bowed lyre (2007/2016), joka sisältää paitsi Väisäsen keräämät sävelmät myös musiikkitieteen professori Otto Anderssonin (1876–1969) tallentamat virolaiset jouhikko- eli talharpasävelmät 1900-luvun ensimmäiseltä vuosikymmeneltä. Äänitteeni musiikki pohjautuukin vahvasti Väisäsen ja Niemisen julkaisuihin, joiden merkitys on karjalaisen jouhikonsoittotyylin ymmärtämisen kannalta hyvin merkittävä.

Karjalan jouhikkomestarit sekä idän ja lännen kulttuurivaikutteet

1800-luvun puolivälissä syntyneiden karjalaisten jouhikonsoittajien, kuten Laatokan pohjoisrannoilla eläneiden Feodor Pratšun (1852–1921) ja Juho Vaittisen (1848–1918) ohjelmisto oli suurelta osin aikansa alueellista tanssimusiikkia. Paikallisten kanteleensoittajien tapaan jouhikonsoittajien ohjelmistoon kuului runsaasti venäläisperäisiä tanssisävelmiä, kuten maanituksia trepatškoja, tšiižikejä ja hoilola-melodioita. Osa sävelmistä oli saapunut lännestä, kuten melkutussävelmät ja rekilaulut, mutta joukossa oli myös vanhempia runolaulusävelmiä Karjalan alueelta. Vaikka useat sävelmistä olivatkin 1800–1900-taitteen suosikkisävelmiä, jouhikonsoittajilla niiden esitystapa oli vanhakantaisempi ja sävelmät muovautuivat heidän käsissään perinteiseen jouhikonsoittotyyliin sopivaksi. Myös käytössä olleet jouhikot määrittelivät soiton estetiikkaa. 1800-luvun puolivälissä syntyneiden karjalaisten jouhikonsoittajien jouhikot olivat soittajien itsensä rakentamia, eikä soittimella ollut tarkasti vakiintunutta sointia ja muotoa ammattimaisen jouhikonrakennusperinteen puuttuessa. Jouhikot erosivatkin toisistaan sekä soinnillisesti että ominaisuuksiltaan. Jouhikonsoittajat sovittivat sävelmät oman soittimensa rajoitetulle kuuden sävelen asteikolle, tarvittaessa tiivistäen sävelmän äänialaa transponoimalla tai korvaamalla osia sävelmästä tyypillisillä jouhikkofraaseilla.

Olen pyrkinyt tavoittamaan 1800-luvun karjalaisen tanssisoiton tyylin kappaleessa Melkutusta ja Letškaa, mukaillen jouhikonsoittajilta Juho Vaittinen ja Feodor Pratšu sekä kanteleensoittaja Teppana Jänikseltä (1850–1921) tallennettuja melkutus- ja letškasävelmien variaatioita. Olen soittanut sävelmät Rauno Niemisen rakentamalla tarkalla kopiolla Pratšun jouhikosta, alkuperäinen soitin on Suomen Kansallismuseon kokoelmissa.  

Karjalalla on ollut vuosisatoja omaleimainen, rauhaton asemansa itäisen ja läntisen kulttuurin välissä. Ruotsi ja Novgorod sekä myöhemmin Venäjä kilpailivat alueen hallinnasta vuosisatoja, ja valloittajat toivat mukanaan myös kirkkokuntansa. Ortodoksinen kirkko saapui Karjalaan 1100-luvulla Novgorodin vallan aikaan, ja roomalaiskatolisuus saavutti Karjalan Ruotsin ristiretkien mukana 1300-luvulla. Reformaation seurauksena 1500-luvun lopulla se korvautui luterilaisuudella. Kiistat alueen niin maallisesta kuin hengellisestäkin hallinnasta jatkuivat idän ja lännen välillä, mutta 1800-luvun lopulle tultaessa luterilainen ja ortodoksinen kulttuuri vaikuttivat alueella jo monin paikoin rinnakkain. Tuon ajan jouhikonsoittajista osa oli kastettu ortodoksiseen kirkkoon, osa luterilaiseen. Vaikka he eivät mitä luultavimmin olleet kovinkaan hengellisiä – olihan jouhikko syntisenä pidetty tanssisoitin – luonnonuskomusten värittämä hengellinen elämä sävytti myös maallista kulttuuria. Onkin kiehtovaa kuvitella, millaisia vaikutteita jouhikonsoittajat mahdollisesti saivat aikansa kirkollisesta musiikkikulttuurista 1600–1700-luvuilla.

1600-luvun lopulla Karjalaan saapui myös vainoa pakenevia vanhauskoisia eli starovertsejä. Vanhauskoisuus oli syntynyt protestiliikkeenä Venäjän ortodoksisen kirkon uudistuksia vastaan. Liikkeen kannattajat joutuivat pian vainotuiksi uskonnollisten näkemystensä vuoksi ja pakenivat Venäjän valtakunnan syrjäseuduille. Vanhauskoiset elivät Karjalassa tiiviisti omissa yhteisöissään säilyttäen uudistuksia edeltäneet hengelliset käytäntönsä ja kuulonvaraisesti siirtyneen lauluperinteensä. Mielestäni ei ole kuitenkaan mahdotonta kuvitella, että henkistynyt jouhikonsoittaja olisi päätynyt soittamaan vanhauskoisten sävelmiä syntiseksi mielletyllä jouhikollaan naapuriensa hengellisiä lauluja kuultuaan, kuten runolaulusävelmän ja vanhauskoisten laulun yhdistävässä sovituksessani lauluista Poloinen poika & Rabý vy moí, rabýni. Poloinen poika tai Vaivainen poika -nimillä kulkeneet sävelmämuunnelmat kuuluivat usean karjalaisen kanteleen- ja jouhikonsoittajan ohjelmistoon 1800-luvun lopulla. Väisänen taltioi lauletun ja soitetun version sävelmästä myös Feodor Pratšulta vuonna 1916. Poloinen poika vuorottelee vanhauskoisten laulun Rabý vy moí, rabýni kanssa, jonka Pelageja Rodionovna Pershina lauloi musiikintutkija S. E. Nikitinalle Udmurtiassa vuonna 1979.

Jouhikko ja soinnin monimuotoisuus

Karjalassa vaikuttaneiden kirkkokuntien musiikin lisäksi äänitteen estetiikkaan on vahvasti vaikuttanut viola da gamban sointi ja sillä soitettu musiikki. Vaikka jouhikko ja viola da gamba eivät ole soitinhistoriallisesti läheistä sukua, soitinten soittotavoista ja musiikin estetiikasta voi kuitenkin löytää samankaltaisuuksia: soittoasennoissa ja jousimalleissa on runsaasti yhtäläisyyksiä ja viola da gamban soittotavat ovat hyvin sovellettavissa jouhikollekin. Myös renessanssin ja varhaisbarokin ajan variaatiosävellykset sekä diminuutio-oppaiden esittelemät variointitavat muistuttavat jouhikkomusiikin muuntelutapoja. Karjalaiseen jouhikkomusiikkiin pohjautuvat sävellykseni ovatkin saaneet runsaasti vaikutteita renessanssin ja varhaisbarokin soitinmusiikista.

Sävellykseni Käki on saanut innoituksensa sekä renessanssin viola bastarda -tyylistä että jouhikonsoittajien muuntelutavoista. Variaationi pohjautuvat rekilaulun Kukkuu kukkuu sävelmään, joka toimii sävellyksen runkona cantus firmus -melodian tavoin. Variaatioiden musiikilliset fraasit pohjautuvat erityisesti Diego Ortizin esittelemiin variointitapoihin oppaassaan Trattado de Glosas (1553), sovellettuna jouhikon ominaisuuksille ja ilmaisutavoille. Käki päättyy Pratšun tapaan soitettuun Kukkuu kukkuu -sävelmään.

Äänitteelläni tiivistyy 20 vuotta jatkunut yhteistyöni soitinrakentajamestari Rauno Niemisen kanssa jouhikon soinnin tutkimisen parissa. Levyllä soi viisi Niemisen rakentamaa jouhikkoa sekä yksi hänen ohjauksessaan rakentamani soitin. Nämä kuusi Niemisen suunnittelemaa jouhikkomallia pohjautuvat Karjalassa ja Viron länsirannikolla käytössä olleisiin jouhikoihin, sovellettuna nykyisten esityskäytäntöjen vaatimuksiin. Jokaisella näistä soittimista on yksilölliset soinnilliset erityispiirteensä ja tavoitteeni tällä äänitteellä on esitellä näiden jouhikoiden soinnin rikkautta. Yli vuoden kestänyt äänitysprosessi ja soittimien jatkuva muokkaustyöni toimi myös testilaboratoriona jouhikon ominaisuuksien kehittämisessä Rauno Niemisen kanssa.

Äänitin levyn kokonaisuudessaan työhuoneellani Helsingin Ruskeasuolla. Äänitystilan akustointi ja äänitysasetelman testaus vei useita kuukausia ja itse äänitysprosessi harjoitteluineen kesti lopulta puolitoista vuotta. Äänitin levyn yhdellä AKG C414 -stereoparilla, joiden asemointi on identtinen kaikilla levyn kappaleilla soittimien sointien vertailua varten. Jyri Sariola rakensi levyn estetiikkaa tukevan, Suomen keskiaikaisten kivikirkkojen sointia mukailevan akustiikan digitaalisesti äänitteen miksausvaiheessa. Myös levyn kuvamateriaalin luominen oli alkuperäistä suunnitelmaani suuritöisempi; renessanssin ajan maalaustaiteesta inspiroituneet kuvani vaativat huomattavasti harjoittelua valokuvaustekniikkani ja kuvankäsittelytaitojeni kanssa, mutta lopulta levyn visuaalinen maailma on mielestäni herkullisesti dialogissa soivan materiaalin kanssa. Levyn julkaisi Tapio Korjuksen luotsaama, hyvin perinteikäs Rockadillo records.

Vaikka äänitteen kappaleet pohjautuvatkin monella tapaa historiallisiin lähteisiin, en ole pyrkinyt tarkasti rekonstruoimaan menneiden vuosisatojen jouhikonsoittotyyliä ja sointia – ohjelmisto ja estetiikka ovat toimineet perustana ja inspiraationlähteenä omalle luovalle työlleni. Äänitteen musiikki onkin rakentunut paitsi kulttuurien vuorovaikutuksesta, myös eri aikakausien kohtaamisista. Viimeisen sadan vuoden aikana jouhikkoon liitetyt merkitykset ovat vaihdelleet menneiden aikojen tanssisoittimesta osaksi kansallisen identiteetin kuvastoa kanteleen vanavedessä ja edelleen marginaaliseksi soitinerikoisuudeksi konserttilavoille. Toivoakseni äänitteeni Käki auttaa uudelleenarvioimaan vanhoja mielikuvia jouhikosta ja voisi osaltaan olla rakentamassa yhä monimuotoisempaa kuvaa tästä kulttuuristen vaikutteiden ristiaallokossa kehittyneestä soittimesta ja sen ohjelmistosta. Erityisesti toivon, että äänitteen kulttuurinen ja musiikillinen ristivalotus auttaisi kyseenalaistamaan polarisoituneita kulttuurihistoriallisia narratiiveja ja voisi olla luomassa omalta pieneltä osaltaan moniarvoisempaa ja suvaitsevampaa maailmaa – jouhikon hauraan mutta vilpittömän soinnin kautta.