Elämäni muljahtaa kerralla 29-vuotiaana. Katselen esikoisromaani kansivedosta enkä saa päätetyksi, pidänkö siitä vai en. Jokin lumpeisiin hiukset auki sukeltavassa tytössä kiehtoo mutta myös ahdistaa. Miksi tyttö sukeltaa aaltoihin? Vihjaako kuva jopa itsemurhaan? Entä lumpeista ja tytöstä syntyvät synkät varjot, vihjaavatko ne, että tytön huolettomuuden alla piilee jotain synkkää?
Ainon kutsu, surun kutsu
Kuva, jota katson, on graafikon näkemys, jota kustantaja ehdottaa kansikuvaksi Alkuvedet-romaanini. Kirjoitan kustannustoimittajalleni, että kuva on kaunis, mutta jokin siinä häiritsee… Ehkä ne ovat kuvan syksyä henkivät, surumieliset sävyt. Voisivatko ne olla toisenlaiset, kirkkaammat? Vähemmän varjoisat?
Kustantajasta juuri kuvan herkän murretut sävyt tekevät siitä kauniin ja kirjan henkeen sopivan. Kirjani tarinassa 12-vuotias alter egoni sukeltaa viimeisiin onnellisiin lapsuudenhetkiin ennen kuin 90-luvun lama rikkoo siihen asti yhtä pitäneen suvun. Kuva päätyy kirjani kanteen, ja pian minä käsitän!
Kuva tuo mieleeni Kalevalan ja Aino-tarun. (Öö, siis onhan Aino-taru peräisin Kalevalasta, mietin. Näin hyvin minä siis vajaana kolmikymppisenä kansalliseepoksemme tunnen!) Lainaan Kalevalan kirjastosta ja Aino-taru tuntuu sähkönä jäsenissäni. Siinä veli lupaa Aino-sisarensa päänsä päästimeksi vanhalle Väinämöiselle ja kun kaupattu tytär yrittää saada äidin ymmärtämään suruaan, äiti moitiskelee tätä turhia itkemästä.
Aino, sanon mielessäni, sinä olet minun (ja äitini) kohtalotoveri, sinun tarinasi on minun ja meidän tarinamme. Tuolloin tiedän myös, etten tule tekemään uutistoimittajan töitä niin kuin olen siihen asti kuvitellut, vaan haen ja saan opiskeluoikeuden kirjallisuuden maisteriohjelmaan. Päätän tutkia gradussani ja ehkä myöhemmin väitöskirjassakin Ainon ja ehkä muidenkin Kalevalan naisten tarinoita.
Surun sydämessä
Ei se oikeasti noin sutjakasti mene. En minä lähde heti opiskelemaan kirjallisuutta vaan esikoisromaanin julkaisusta innostuneena alan kirjoittaa toista romaaniani, mutta se ei synnykään noin vain. Esikoiskirjan tarina oli ollut minussa valmiina ja vain odottanut pääsyä ulos, mutta kun toinen romaani ei ota syntyäkseen, päätän ottaa aikalisän ja lähden tutkimaan Aino-tarua.
Kysyn, miksi Aino joutuu kantamaan surun ja uhraamaan itsensä. Miksi kukaan ei auta häntä, vaan hän jää surunsa kanssa yksin ja on hukassa, kansantarujen tapaan myös ihan kirjaimellisesti: hän harhailee metsässä kolme yötä ja päivää, kunnes tulee veden äärelle ja näkee vedessä vapaina ja alastomina kisailevat neidot. Hän riisuu äidiltä saamansa vaatteet ja koristukset ja astuu alastomana veteen.
On kuin tuolla hetkellä, maalta veden maailmaan astuessaan, Aino tavoittaisi sen herkän ja rohkean, maailmojen rajoja rikkovan naisen, joka hän syvimmältään onkin – ja mitä pidän syynä siihen, että kohta parisataa vuotta vanhan Kalevalan ilmestymisen jälkeen, Aino-taru yhä edelleen kiehtoo meitä! On kuin tuossa Aino vihdoin oivaltaisi, että ensimmäinen askel tiellä kohti omaksi itseksi tulemista on päästää irti vanhemmilta, suvulta ja ympäröivästä yhteiskunnasta imetyistä malleista. Äidin vaatteet ja korut eivät voi tarjota hänelle lohdutusta, sillä ne on valmistuttu hänen äidilleen; hänen on siis luovuttava niistä ja löydettävä omansa.
Mutta tie omaksi itseksi on pitkä ja syvä, kuten Aino (ja kuten minä aloittelevana kirjailijana) saa huomata. Hän kulkee oikeaan suuntaan, kohti vapaina kisailevia neitoja, joiden pariin hän tuntee kuuluvansa mutta matka ilottarien luo on pidempi kuin Aino on aavistanut. Kun hän huomaa veden selällä kirjavan kiven, hän päättää pysähtyä keräämään voimia, mutta kivi on pettävä ja irti pohjasta:
…kilahti kivi vetehen
paasi pohjahan pakeni
neitonen kiven keralla
Aino paaen palleassa.
Siihenpä kana katosi
siihen kuoli impi rukka.
Suurimman surun hetkellä Kalevalan kieleen tulee keveän leikkisä sävy, kun juuri hetkeä ennen Aino on valitellut itsesäälin pauloissa tuskaansa maailmalle ja sitä, miten olisi hänen aika näiltä ilmoilta eritä, aika Manalle mennä, ikä tulla Tuonelahan, vieriä veteen ja kalamerehen, alle aaltojen syvien, päälle mustien murien.
Luen Aino-tarua ja itken niin kuin Ainon äiti, joka saatuaan tiedon tyttären hukkumisesta itkee kolme jokea kuohumaan, niihin kolme kunnasta, kunnaille kolme koivua ja niihin kolme käkeä kukkumaan tyttären muistoille. Ja tässä piilee yksi Aino-tarun hienous: asiat eivät ole koskaan mustavalkoisia, suru ei ole vain surua vaan siinä on pohjalla uuden alun ja ilon lähde samoin kuin ilossa soi surun ja katoavaisuuden sävel.
Kalanluisen kanteleen, musiikin ja taiteen, ainesosa
Ainon äidin eloon itkemät kunnaat, koivut ja käet laulavat kunnioitusta Ainon muistolle. Ja jatkuu Aino-taru niinkin, että nuorikkonsa kuolemaa sureva, vesillä oleva Väinämöinen saa muodonmuutoksen kokeneen ja kalamaiseksi olennoksi muuttuneen Ainon saaliikseen mutta menettää sen toistamiseen.
Tämä Lönnrotin Aino-taruun kirjoittama jatko, Vellamon neidon onginta, kutkuttaa kirjallisuudentutkijan mielikuvitustani ja saa minut kysymään mitä jos? Mitä jos tämän kapinallisen kaunosielun tarina ei tosiaan pääty kuolemaan, vaan jatkuu maailmassa, jossa naiset voivat muuttua vedenneidoiksi eli myyttien ja tarujen maailmassa?
Musiikki, tarinat ja taide vievät meidät sekä kaipauksen että täyttymättömien toiveiden kuin myös täyttymykseen maailmaan, joka ei puhuttele älyä vaan tunnetta ja mielikuvitusta. Juuri tuon maailman tunnustelemisessa ja tulkitsemassa Aino on hyvä ja sen viestejä hän kunnioittaa, toisin kuin hänen veljensä ja äitinsä, jotka näyttävät arvostavan enemmän järjen maailmaa, yhteiskunnallista asemaa ja maallista mammonaa.
Mitä jos Ainon tarina herääkin Kalevalassa vielä henkiin ja jatkuu eepoksen loppupuolella, kun jokin outo ja pelottava tulee pintaan sieltä maailmasta, minne Aino on kadonnut? Sillä maailmalla tarkoitan siis veden maailmaa – mielikuvituksen maailmaa – ja oudolla ja pelottavalla suurta haukea, joka keskeyttää eepoksen sankar’uroiden matkan ja jonka Väinämöinen saa hengiltä, Lemminkäisen ja Ilmarisen sitä ensin turhaan yritettyä.
Kalan suuruudesta ja myyttisyydestä kertoo, että sillä ei ole ruotoja vaan luut, ja kun sitten petokalan surmannut Väinämöinen, sulholoista vanhin, pysähtyy ihmettelemään niitä, hän näkee niissä enemmän kuin muut. Nyt vanha tietäjä seuraa hänkin omaa, näkijän ja tietäjän vaistoaan. Hän rakentaa kalanluista ennennäkemättömän esineen, kansallissoittimemme kanteleen, jota kaikki kynnelle kykenevät kerääntyvät ihmettelemään ja koettavat soittaakin, mutta vain Väinämöinen saa sen soimaan niin kuin pitää. Ja kun hän soittaa sitä, sen ääni on niin ihana, että se herkistää kuulijansa juuri sen maailman äärelle, jonka viestejä Aino on aina osannut lukea eli oman sisäisen maailman äärelle:
Ihmetyksen äärellä
2006 julkaistun esikoisromaani jälkeen olen julkaissut kaksi romaania ja väitöskirjaani pohjautuvan tietokirjan Kalevalan naiset. Tieni kirjailijana ei siis ole kulkenut ongelmitta vaan on vienyt minut aaltojen alle niin kuin Ainon ja saanut minut kilahtamaan kiveltä, kun käsikirjoitus, jota olen itse pitänyt hyvänä, onkin saanut kustantajilta tyrmäyksen. Mutta olen jatkanut ihmettelyäni taiteen, kirjoittamisen, myyttien ja symboleiden ja tietysti Kalevalan naisten parissa.
Olen ihmetellyt Lemminkäisen äidin ihmetekoa tuoda poika pois Tuonelan virrasta; sitä, miten Louhi muuttaa itsensä sotakotkaksi ja myöhemmin rauhan ja rakkauden symboliksi, kyyhkyseksi. Ja miten niin Marjatta voi tulla raskaaksi puolukasta, ja miten hänen synnyttämänsä puolikuinen poika tietää Väinämöisen vääristä teoista, siitä miten tämä miesnä nuorempana / menetteli neiet nuoret / alle aaltojen syvien, / päälle mustien mutien?
Mutta Kalevalan naisista Aino on suosikkini, joskin tätä nykyä ajattelen hänen tarustaan toisin kuin kirkasotsaisena kolmikymppisenä. Ajattelen, että Aino ja Väinämöinen ovat melkein kuin saman persoonan kaksi eri puolta: täysipainoiseen elämään tarvitaan vanhan Väinämöisen juurevaa ymmärrystä samoin kuin herkän ja nuoren Ainon idealistisuutta.
Ja jos tunnistaa itsessään vahvan, idealistisen Ainon niin kuin minä, ennemmin tai myöhemmin on tehtävä tuttavuutta myös Väinämöiseen, sillä elämä ilman juurevuutta ja kykyä elää tämänpuoleisessa, ihmisten parissa heidän (samoin kuin oman) kaipauksen tunnistaen ja siihen vastausta etsien, on mahdotonta, yhtä lailla kuin on mahdotonta elämä ilman Ainon ihmettely- ja hurmaantumiskykyä.
Ah siis sinua, Aino!
Ah sinun kykyäsi nähdä kauneus pienissä asioissa, ihastella ”kassan kauneutta, tukan nuoren tuuheutta samoin kuin suloutta kuun komean ja ihanuutta ilman kaiken”. Pysyköön tuo taito meissä elossa vielä silloinkin, kun vanhoina väinämöisinä murehdimme menetettyjä mahdollisuuksiamme, hukattuja vellamon neitojamme, ja auttakoon se näkemään kauneuden kaikessa siinä, minkä olemme onnistuneet saamaan ja tekemään elämässämme todeksi niin kuin Väinämöinen tekee todeksi Ainon maailmasta alkunsa saaneen kalanluisen, toisille iloa ja lohtua soivan kanteleensa, kalanruotasen romunsa.