Kalevalaseura-säätiö rahoittaa sekä pidempiä taide- tutkimusprojekteja apurahoilla että lyhyempiä, kertaluontoisia tiede- ja taidehankkeita. Mitä kevään 2024 taideavustuksilla tehtiin? Toteutuneista hankkeistaan kertovat muusikko Santte Salonen, sveitsiläisen Suomi-koulun opettaja ja muusikko Annika Granlund, runoilija Anna Elina Isoaro, Nastolan Pikkupelimannit sekä satutäti Milla Helminen.
Santte Salonen: Sysmä-projektissa mikrohistorialliset johtolangat luovuuden lähteenä
Sysmässä pelimannimusiikki soi monissa tapahtumissa vielä 1900-luvun alkupuolella ja tunnettuja pelimanneja olivat muun muassa ”Sokea-Otto” eli Otto Hamberg (1856–1937) ja “Polkka-Vihtori” eli Vihtori Vallgrén (1861–1940). 60- ja 70-lukujen arkistoäänitteillä nämä sysmäläiset soittajat kyllä muistetaan, mutta heidän soittamansa ohjelmisto onkin sitten isompi mysteeri. Hambergin soittokappaleita on tallentunut arkistoon ainoastaan lahtelaisen viulunsoittaja Alvar Ekalan (s. 1891) soittamana ja Vallgrénin ei tiettävästi ollenkaan.
Kiinnostuin arkistoaineistoista Sibelius-Akatemian kansanmusiikkiopinnoissa – vuosina 2014–2016 kävin hyllymetreittäin läpi nuottikäsikirjoituksia, äänitallenteita ja lehtiartikkeleita. Sysmä, joka oli tullut minulle hiljattain tutuksi mökkeilyn kautta, nousi esiin Erkki Ala-Könnin tallentaman A-K -kokoelman luetteloissa. Kun vuonna 2018 keskustelimme sysmäläislähtöisen kansanmusiikin opiskelijan Verna Kylmäsen kanssa hänen kotiseutunsa kansanmusiikista, mieleeni palasivat nämä A-K -kokoelman sysmäläiset nauhat.
Lähdimme Kylmäsen kanssa kartoittamaan, mitä Sysmään ja sen lähiseutuun liittyvää kansanmusiikkiaineistoa eri arkistoista löytyy. Yhteistyömme tuloksena syntyi kokoamaamme aineistoon pohjautuva konserttikokonaisuus sopraanosaksofonille ja harmonikalle. Vuoden 2023 Sysmän Suvisoitto -festivaalin yhteydessä saimme vihjeen henkilöstä, joka vielä muistaisi tarinoita sysmäläisistä soittajista. Kalevalaseura-säätiön tuella pääsimme elokuussa 2024 haastattelemaan tätä henkilöä ja myös tarkastelemaan hänen omistuksessaan olevaa Vallgrénin viulua. Soitin on peruja ajalta, jolloin Polkka-Vihtori asusteli haastateltavan isän pihasaunassa.
Yhteinen “salapoliisityö” linkitettynä sysmäläisen kansanmusiikin sovittamiseen ja esittämiseen on jännittävää ja innostavaa – vanhat melodiat tuntuvat erityisiltä, kun niiden taustoihin on perehtynyt. Kylmäsellä on Sysmään liittyvää paikallistuntemusta ja “hiljaista tietoa” sekä yhteyksiä, joilla on ollut suuri merkitys hankkeellemme. Lisäksi Kylmäsen upean urkumaisesti soiva melodiabassoharmonikka sekä mahdollistaa monipuoliset harmoniat että sopii erinomaisesti yhteen kirkkaan ja lyyrisen sopraanosaksofonini kanssa.
Annika Granlund: Ainon, Väinön ja kanteleen maailmassa
Mielessäni oli jo pidemmän aikaa muhinut idea Kalevalan ja kanteleen tuomisesta lähemmäksi ulkosuomalaisia lapsia, sillä minusta kumpikin on tärkeä osa suomalaisuutta. Usein Kalevala on ulkosuomalaisille lapsille vaikea ymmärtää, sillä kielitaidossa saattaa olla puutteita ja jopa lapsille tarkoitetut Kalevalan tarinat saattavat olla liian pitkiä tai vaikeatajuisia. Kun oma Suomi-kouluni, Zugin Suomi-koulu Sveitsissä, täytti 20 vuotta, tuli idealleni konkreettista käyttöä: päätimme rakentaa juhlan Kalevala-aiheisen musiikkinäytelmän ympärille.
Olen paitsi Suomi-koulun opettaja myös muusikko, ja olikin innostavaa miettiä yhdessä työryhmän kanssa, miten saamme Kalevalan, kanteleen ja ulkosuomalaisuuden yhdistettyä musiikilliseksi tarinaksi ja vielä niin, että monenikäinen yleisö jaksaisi koko esityksen eikä esimerkiksi kielitaito ole esteenä tarinan ymmärtämiselle. Syntyi musiikkinäytelmä, jossa ulkosuomalainen Aino haluaa oppia soittamaan kannelta, mutta ei sellaista Sveitsistä löydä.
Brainstormausta ja luovaa aikaa tarvittiin, mutta oli hienoa huomata, miten vanha Kalevala alkoi yhdistyä nykyajan kanssa ja vieläpä selkokielisesti. Esityksessä mm. kuultiin suomalaista musiikkia, googlattiin kanteletta ja Kalevalaa, opittiin laulamaan pätkä Kalevalan 10. runoa ja soitettiin videopuhelu Väinölle Suomeen. Lopulta Aino ratkaisi Sammon arvoituksen, pystyi muuttamaan pahvikanteleen oikeaksi ja pääsi soittamaan ihailemaansa kannelta.
Yleisö sai osallistua mm. laulamalla, kehorytmejä tekemällä ja esityksen jälkeen pääsi vielä kantelepajaan kokeilemaan erilaisia kanteleita ja rakentamaan oman pahvikanteleen. Omaa opettajan sydäntäni lämmitti erityisesti lasten into. Musiikkinäytelmästä ja kanteleesta puhuttiin vielä viikkoja esityksen jälkeenkin ja pahvikanteleita soitetaan edelleen!
Suurensuuri kiitos Kalevalaseuralle projektin rahoittamisesta, joka mahdollisti täyspainoisen työskentelyn projektin parissa!
Lisäesityksiä odotellessa.
Anna Elina Isoaro: Nykyrunoilija ammentaa kansanrunoudesta
Olen kuluneen syksyn aikana kirjoittanut Kalevalaseuran avustuksella neljättä runokokoelmaani. Teoksen työnimi on Lorut ja loput.
Kaikissa tähän mennessä julkaistuissa kokoelmissani on viittauksia suulliseen kansanperinteeseen: olen varioinut runoissani esimerkiksi lasten pihaleikkilorujen aihioita. Viimeisimmässä runoteoksessani Tämänilmaiset (Aviador 2019) lähestyin kansanrunoutta lähdemateriaalina määrätietoisesti. Tämänilmaiset käsittelee lapsen kuolemaa, joka on nykyrunoudessa harvinainen mutta kansanrunoudessa yleinen aihe. Teosta kirjoittaessani löysin Suomen Kansan Vanhat Runot -tietokannan (skvr.fi). Se osoittautui varsinaiseksi aarreaitaksi runoilijantyölleni: Tämänilmaisista tuli eräänlainen nykypäivän toisinto ikiaikaisista Tuonelan tuutulauluista.
Inspiroitumiseni kansanrunoudesta oli niin suurta, että halusin jatkaa samanlaista työotetta myös seuraavan runoteokseni työstämisessä. Tekeillä olevan kokoelmani lähtökohtana ovat erilaiset loput. Niiden skaala yltää yksityiseltä tasolta planetaarisen mittakaavan kohtalonkysymyksiin. Rakkaussuhteen päättyminen voi olla yksilölle henkilökohtainen maailmanloppu; toisaalta esimerkiksi pölyttäjien kato uhkaa koko ihmiskunnan tulevaisuutta.
Kun yrittää kirjoittaa painavista aiheista, on vaarana päätyä pateettiseen lopputulokseen. Siksi loput on runoissani naitettu lorujen kanssa: mukana on runsaasti kielellistä leikkiä. Kansanrunoudesta lainattu sanasto ja tyylilliset keinot, kuten alkusointu ja kerto, tuovat runoihini keveyttä ja kauneutta, paikoin huumoriakin. Uutta ja kiinnostavaa runokieltä syntyy törmäyttämällä erilaisia kielirekistereitä, kuten kansanrunouden vanhahtavia ja jo arkikielestä unohtuneita sanoja sekä esimerkiksi uutisissa tai naistenlehdissä käytettyjä ilmauksia. Ajattelen, että nykyrunous voi olla paitsi kieltä tuoreuttava ja uudistava maasto, myös paikka, joka säilyttää kielellistä kulttuuriperintöä.
Nastolan Pikkupelimannit Grand Alegria -kansanmusiikkifestivaaleilla
Päijät-Hämeessä Lahden Nastolassa soittaa ja harjoittelee kansanmusiikkiryhmä Nastolan Pikkupelimannit. Ryhmä on perustettu 1999, ja se juhlii tänä vuonna 25-vuotista taivaltaan. Tiivis ryhmä kasvaa elämän mukana, sillä soittajien ikähaarukka on laaja: alle kouluikäisistä lapsista kolmikymppisiin – edelleen satunnaisesti harjoituksiin ja esiintymisiin osallistuviin – aikuisiin saakka. Nastolan Pikkupelimannien aktiiviset soittajat ovat musiikin laajan taiteen perusopetuksen oppilaita, he saavat klassisen musiikin peruskoulutusta.
Nastolan Pikkupelimannit matkasivat Grand Alegria -kansanmusiikifestivaaleille Espanjan koillisrannikolle Calellaan. Festivaalimatkan odotus on soittajien keskuudessa täynnä iloista pöhinää jo pitkään ennen reissua. Matkan odotus, kohtaamisten ilo ja toki esiintymisten jännittäminenkin on osa perinneyhteissoiton iloa ja yhteen hitsautumista.
Nastolan Pikkupelimannien ohjelmistossa on iloista suomalaista kansanperinnettä soiton ja laulun voimin: kalevalaista runonmittaa, vailla laulua olevaa pelimannisoitantaa sekä vanhaa ja uutta kansanmusiikkia. Kaikki soittajat osallistuvat oman taitotasonsa mukaan saman ohjelmiston esittämiseen. Mukana on myös yleisöä osallistava kappale, jossa esiintyjät houkuttelevat eleillä yleisöä vastamaan.
Festivaaliesiintymiset toteutuivat pienen rantakaupungin, Calellan, keskustorin isolla lavalla. Grand Alegria -festivaaleilla esiintyi yli 1400 kansanmusiikkiharrastajaa, joista iso osa oli kansantanssiryhmiä. Pikkupelimannit kuuluvat esiintyjissä valtavirrasta poikkeavaan kansanmusiikin esittäjiin ja saivat siksi erityisen iloista huomiota yleisöltä ja muilta esiintyjiltä. Matka poikikin kaksi esiintymiskutsua, Puolaan ja Serbiaan.
Mukavinta on seurata kansanmusiikkiharrastuksen tuomaa yhteyttä. Erilaisten festariesiintyjäryhmien välinen vapaa tutustuminen alkaa usein vasta jännittävän esiintymisen jälkeen. Samaa ikäluokkaa olevien keskuudessa sometilien vaihtelu, esiintymisten kehuminen, ja esiintymispukujen vertailu ja ihailu onnistuu, vaikka yhteinen puhekieli puuttuisi. Nuorten kansanmusiikkiharrastajien välistä kansainvälistä verkostoitumista on ihana varjella!
Milla Helminen: Lompon lompon lorutellen, perinneloruja rakkaudella
Harakka hyppii maassa
Harakka hyppii maassa,
västäräkki keikkuu kivellä,
varpunen nokkii katolla,
kissa nostaa selkää,
kaikki linnut pelkää,
tuolla ne jo lentää,
omaan pieneen pesään.
(suom. kansanloru)
Hurahdin perinneloruihin omien lasteni ollessa pieniä jo lähes 20 vuotta sitten. Minulla oli omatekemä yleisö, joka silminnähden nautti lorujen monipuolisista sisällöistä. Vivahteikas kieli, rytmi, toisto, sylittely, köröttely ja lopussa oleva kutitus tai muu yllätys olivat kaikki palkitsevia sekä aikuiselle että lapselle.
Omaan lapsuuteeni kuuluivat muutamat kansanlorut, joista parhaiten muistan Harakka huttua keittää -lorun. Aikaisemmassa työssäni lastentarhanopettajana toki käytin loruja, mutta varsinainen oivallus ja rakkaus lorutteluun tuli äitinä ja kansanperinteiden arvostajana. Uskon, että äiti-lapsi-lorutteluillamme oli monia kauaskantoisia seurauksia äiti-lapsi-suhteillemme sekä lasteni kielenkehitykselle. Näiden lisäksi perinneloruttelu avaa ikkunoita ja ovia menneisiin aikoihin ja tapoihin. Loruttelu kehittää myös rytmi- ja musiikkitajua, sanavarastoa ja sanojen ääntämistä. Perinnelorut kannustavat leikkimään sanoilla sekä rikastavat mielikuvitusta.
Koen lastenkulttuurin järjestämisen hyvin merkityksellisenä tehtävänä. Kulttuuriperinteiden siirtäminen ja jakaminen on tärkeää, sillä kokemukseni mukaan lorut ovat jäämässä muiden virikkeiden varjoon. Loruttelemalla on mahdollista kokea yhteyttä toiseen ihmiseen ja jopa yhteisöön sekä luoda yhteisiä elämyksiä ja muistoja. Satutädin perjantain perinneloruttelut tuo perinneloruja tutuksi sosiaalisessa mediassa ja lähitapahtumissa. Tule mukaan perinnelorujen ihanaan maailmaan!
Kirjoittaja on satutäti, KK YTM ja kirjastonhoitaja Milla Helminen
IG: @satu.tati
FB: Satutäti
YouTube: Lorutube