Rajakarjalaiset kansanmuusikot tekivät 1900-luvun alkukymmeninä esiintymismatkoja Karjalasta eri puolille Suomea. Lähes kaikki keikkailevista laulajista ja soittajista olivat Suistamolta, joka sijaitsi Laatokan pohjoispuolella, nykyisen luovutetun Karjalan alueella. Pitäjä oli erityisen kuuluisa runolaulajistaan, kanteleensoittajistaan ja äänellä itkijöistään. Keikkamatkat herättivät aikalaisissa paljon kiinnostusta, mutta myös arvostelua ja jopa vastustusta.
Tunnetuimpia Raja-Karjalan perinteentaitajia tuotiin ensimmäistä kertaa korpien kätköistä esiintymään Kansanvalistusseuran laulujuhlille Sortavalaan 1896. Siellä nämä ”luonnonlapset” laitettiin metsikköön soittelemaan ja laulelemaan. Helsingin laulujuhlilla 1900 kansanmusiikin taitajat kohotettiin konserttilavoille ja kunniavieraiksi.
Sortavalan laulujuhlille 1906 kutsun saivat kannelniekat Iivana Shemeikka (1843–1911), Iivana Mišukka (1861–1919) ja Iivana Bogdanoff (1843–1911) sekä loitsijat ja runolaulajat Iivana Onoila (1842–1924), Konstantin Kuokka (1861–1918) ja Elessei Valokainen (1843–1918), kaikki kotoisin tai syntyisin Suistamolta. Näiden juhlien jälkeen miehet alkoivat tehdä omia kiertueita Suomen kaupungeissa ja maaseutukeskuksissa. Helsinkiläiset rouvat ja ylioppilaat olivat houkutelleet heitä tulemaan pääkaupunkiin. Menestys innosti, taidot havaittiin rahanarvoiseksi ja karjalaista vanhaa perinnettä haluttiin tehdä yleisölle tutuksi myös muualla. Kaikki olivat (luultavasti) luku- ja kirjoitustaidottomia.
Toimintatavat muotoutuivat varsin pian. Miehet esiintyivät lähes ammattimaisesti juhlissa ja järjestivät itse maksullisia konsertteja, illatsuja ja koululaisnäytäntöjä. Koulut, oppilaitokset ja kansanopistot eri paikkakunnilla tulivat tutuiksi. Vierailtiin lehtien toimituksissa, jotta saatiin ilmoituksia ja juttuja lehtiin. Kuvaamoissa otatettiin valokuvia, joista teetettiin postikortteja keikoilla myytäväksi. Maine kasvoi matkojen myötä. Se siivitti opettelemaan soittoja ja lauluja toinen toisiltaan ja kotiseudun parhailta taitajilta. Kokoonpanot ja ryhmäkoot vaihtelivat vuosien varrella. Joillakin lienee ollut mukana annos seikkailunhalua, mutta monilla matkojen syynä oli huono taloudellinen tilanne. Muun muassa Iivana Mišukan elinkeinona oli vuosien ajan kanteleensoitto pitkäaikaisen sairastelun vuoksi.
Ensimmäisenä taipaleelle ehtivät Konstantin Kuokka ja Iivana Mišukka. He esiintyivät Helsingissä SKS:n talossa, jossa lauloivat runolauluja, lukivat loitsuja ja soittivat kannelta. Seura sai Mišukalta lahjaksi ”neljä miespolvea vanhan kanteleen”. Kuokka lähetti 12.10.1906 O. A. Hainarille Helsinkiin kirjeen: ”– –Jos te olisitte hyvä ja hommaisitte meille Konserti talon ja lainaisitte meille reissu rahan jonka heti saisitte ottaa takaisin kun pidetään konserti täällä tulisi Ivan Onola runolaulaja ja K. Kuokka loitsija Ivan Misukka vaski kanteleen soittaja joka soittaa kaiken laista tansipeliä ja venähen kirkonkelloja. – –”
(Kuva: Iivana Shemeikka, Iivana Onoila ja Konstantin Kuokka. Keikoilla myytiin valokuvista teetettyjä postikortteja. Museovirasto.)
Matkalle lähtivät Iivana Shemeikka, Iivana Onoila ja Konstantin Kuokka. Syksyn 1906 aikana he ehtivät käydä mm. Viipurissa, Tampereella, Jyväskylässä, Äänekoskella, Helsingissä, Toijalassa, Turussa, Salossa ja Hangossa. Jyväskylän seminaarin juhlasali oli marraskuussa 1906 täpösen täynnä. Shemeikka helkytteli näppärästi omatekokanteleellaan, Onoila veteli lauluja ja Kuokka, ”oikein kukkea Karjalan poika” hyppeli notkeita tanssejaan, kerrottiin lehdissä. Marraskuun lopulla he esiintyivät Helsingissä SKS:n talossa. Väkeä oli puoli huonetta. Uusi Suometar arvioi Shemeikan kantele-esityksiä: ”Ne ovat soitteloa, jolla ei ole muuta tarkoitusperää kuin luonnonihmisen iloitseminen kanteleen kielistä sinänsä luontaisesti esille pyrkiwiä, wilkkaasti kuwioituja instrumentin säveliä.” Yhdysasentoisella näppäilytekniikalla soitettu karjalainen kantelemusiikki ja sen luonne herättivät hämmennystä.
Vuonna 1907 Mišukka, Onoila ja Kuokka keikkailivat ahkerasti mukanaan tanssijat Heikki Lempinen ja Maikki Silin. Tammikuussa seurue esiintyi Joensuussa, Karjalan Sanomien mukaan ”sanowat heitä Pariisiin asti tilatun”. Konsertti-ilmoituksen ohjelmaa esitettiin eri paikkakunnilla Pohjois-Suomeen saakka, salit olivat täysiä. Kajaanin Lehti kirjoitti: ”Ei tietysti käy edes yrittäminen wähäistenkään kulttuuriwaatimusten kannalta lausua mitään heidän esityksistään, mutta tuota Kalewalan kansanomaista alkuperää, josta uudenaikaisempi taidekehitys on lähtenyt, he esittäwät älykkäästi ja hywästi.” Heinäkuussa 1907 Kuokka ja Onoila esiintyivät Lappeenrannassa ja Pietarissa, jonne heitä oli pyytänyt Ida Aalberg.
Menestyksen markkinoille mieluili myös Elessei Valokainen, joka lauloi keväällä 1907 kouluilla ja iltamissa Kouvolassa, Haminassa ja Kotkassa. ”Hän ottaa myös vastaan tilauksia vanhanaikaisten suomalaisten työkalujen, karjalaisten pukujen, virsujen ym. hankkimista varten”, kertoi Kyminlaakso-lehti. Valokainen sai syksyllä toverikseen suistamolaisen kanteleensoittaja Iivana Lösösen (1847–1925). He tekivät yhdessä seitsemän viikkoa kestäneen kiertomatkan.
Viihdettä ja ”kansatieteellistä opettawaisuutta”
Vuonna 1908 keikkailtiin eri kokoonpanoilla. Välillä yleisöä oli vähänlaisesti, seuraavassa paikassa salit olivat ääriään myöten täynnä. Onoila, Kuokka ja Lösönen kiersivät Tampereella, Porissa, Raumalla, Uudessakaupungissa, Hämeenlinnassa ja Savonlinnassa. Kuokka, Mišukka ja Onoila esiintyivät Viipurissa, Savonlinnassa, Terijoella ja Pietarissa. Kuokka sai syksyllä tovereikseen Pekka Mišukan ja Feodor Borisoffin. Kuokan esittämät karhuntappoesitykset huvittivat yleisöä, samoin hänen tanssinsa. Kuokka näytti lehdille suosituksia, joiden mukaan hän on menestyksellä esiintynyt mm. koulunuorisolle, joille hänen esityksistään on ollut sekä suurta hupia että ”kansatieteellistäkin opettawaisuutta”. Valokainen esiintyi yksin Vaasassa ja Helsingissä Väinämöisen puvussa, johon kuului rohdinpaita, tuohivyö, virsut ja pellavia peruukkina.
Viipurin laulujuhlilla 1908 suistamolaiset kansanmuusikot panivat toimeen lähes sirkusnäytännön. Näin luonnehti kirjailija Iivo Härkönen, joka närkästyi niin, että kirjoitti Karjalan kävijään, muihin Karjalan lehtiin ja Helsingin Sanomiin. Hän piti epäaitona sitä, että rahvaanmuusikot omin päin järjestivät ja hinnoittelivat esityksiään. Se oli ”siveellinen ja kansatieteellinen harha”. Runolaulua ja kanteleensoittoa olisi saanut esittää vain niiden arvolle sopivissa juhlissa. Närää herättivät myös toisen luokan laulajat. Härkönen esitti, että Valokaista ja Kuokkaa ei saisi laskea estradeille lainkaan; kelvollisia esiintymään olisivat vain Iivana Shemeikka, Iivana Onoila ja Iivana Bogdanoff.
Kiertävät kansanmuusikot keräsivät Raja-Karjalan eri pitäjistä soittimia ja kansatieteellisiä esineitä. He myivät eri museoihin oletettavasti kaikkiaan yhdeksän kanteletta. Kuokka, Onoila ja Lösönen myivät museoihin myös suuren määrän esineitä: tuohikontin, tupakkakukkaron, tuohipullon, naisten leningin ja hameen, miesten housut, karvalakin ja taikaesineitä (mm. umpipuu, tiilenpalanen, ukon taltta, siipioravan nahka, ruumiin läpi kasvanut puu sekä sian kärsä ja alaleuka). Iivo Härkösen mukaan Valokainen myi matkoillaan ”hyväuskoisille” tuohitorvia, puukelloja ja kanteleita, joihin oli vuoleskellut vanhoja vuosilukuja ja savustuttanut viikkokausia saunan orsilla.
Karjalaiset taitajat vetivät alkuvuosina täydet salit uteliasta yleisöä, joskin esitysten arvioitiin olevan ”enemmän kuvaelmaa menneiltä ajoilta kuin konserttia”. Kun samat paikkakunnat oli kierretty useaan kertaan, esitykset alkoivat käydä yksitoikkoisiksi. Ukot uudistivat ohjelmaansa järjestämällä oman esityksensä jälkeen yleiset tanssit Joensuussa 1910. Lehdet kertoivat Onoilan ja Kuokan kierrelleen esiintymässä kolme kuukautta ja Valokaisen vaeltaneen Ahvenanmaalla asti.
(Kuva: Iivana Onoila ja Iivana Lösönen, pitkäaikainen parivaljakko keikkamatkoilla. Atelier Aino, Helsinki. Kalevalaseura.)
Iivana Onoila kiersi keikoilla vuoteen 1923 asti ja hänestä tuli kautta maan tunnettu runolähettiläs. Matkakumppanina oli usein Iivana Lösönen. Välillä sali oli täysi, välillä yleisöä ei ollut nimeksikään. ”Näyttää siltä, että he tekevät näitä laulumatkojaan enemmän aatteen kuin aineellisen hyödyn vuoksi”, kirjoitti Karjalatar-lehti vuonna 1913. Pääsymaksu lyseolle oli 50 tai 25 penniä. Iivo Härkönen kertoo toppuutelleensa miesten liian tiheitä esiintymismatkoja, mistä syystä nämä häntä karttelivat. Härkönen oli toimittajana Kuopiossa, jonne Onoila ja Lösönen tulivat laulumatkallaan. Lehti-ilmoitusten takia oli pakko kääntyä ”oman miehen” puoleen. Härkönen lupasi auttaa ukkoja, mikäli nämä puolestaan lupaisivat esityksensä jälkeen palata kotiin. Jutustelun lomassa Onoila sai Härkösen kirjoittamaan lapulle helsinkiläisten ”runoherrojen” nimet ja osoitteet, jotka hän muka oli unohtanut. Ukot lähtivät Kuopiosta osoitelippunsa kanssa – suoraan Helsinkiin, jossa ilmoittivat: ”Emme olisi muuten tulleetkaan, vaan kun se käski.”
Esiintyjien joukko harveni. Kuokka ja Valokainen kuolivat vuonna 1918, Mišukka vuonna 1919. Tampereen Sanomat kertoi helmikuussa 1919 Onoilan ja Lösösen oleskelevan Tampereella. Suistamolla vallitseva huutava nälänhätä oli pakottanut vanhukset mieroa kiertämään, ja niin olivat eväittä ja rahoitta lähteneet suomalaisten veljien luo. ”Monessa paikassa on vanhuksilta ovi suljettu, mutta toisissa taas suotu heille lämmin yösija ja ravintoa.” Tunnelma oli toinen seuraavana kesänä Suomen ensimmäisillä messuilla Helsingissä, jossa ”kuuluisat runonlaulajat” Onoila ja Lösönen esiintyivät Tivoli-osastolla. Messuilla oli 120 000 kävijää.
Timo Lipitsä (1857–1950) Suistamon Koiton kylästä esiintyi yhdessä Onoilan kanssa 1920-luvun alussa, mutta alkoi varsin pian keikkailla eri paikkakunnilla yksin: soitti kannelta, lauloi vanhoja runoja ja esitti karjalaisia tansseja. Vuonna 1929 hän harmitteli Jyväskylässä, että ammatti käy ikäväksi, kun ei ole kumppania laulamaan ”sormet sormien lomassa”. Kaveriksi löytyi Feodor Vuorinen (1860–1934) Suistamolta. He keikkailivat melko ahkerasti eri puolilla Suomea, radiossa ja filmilläkin. Vuorisen kuoltua kesällä 1934 Lipitsä esiintyi yksin, mutta joutui sokeuduttuaan lopettamaan hänelle rakkaat laulumatkat. Lipitsää on sanottu viimeiseksi runolaulajaksi.
(Kuva: Konsertti-ilmoitus Mikkelin Sanomissa 23.2.1907.)
Keikkailijat jättivät jäljen
Professori Leea Virtanen kommentoi teoksessa Karjalan laulajat (1968) Iivo Härkösen julkituomaa paheksuntaa: ”Nämä usein puutteen keskellä kamppailleet esiintyjät rinnastuvat folk-laulajiin tai muusikoihin, eikä moraaliseen närkästykseen ole syytä; yhtä vähän on aihetta romanttiseen kiiltokuvamaalailuun.” Iivo Härkösen isä oli kanteleensoittaja ja molemmat isovanhemmat kuuluja runolaulajia. Hänen sinänsä mainioihin runolaulajakuvauksiinsa voi mielestäni suhtautua hienoisella varauksella. Härkönen luonnehti Runolaulajia -kirjassaan Iivana Lösöstä, joka oli tullut Sortavalan laulujuhlille 1906 ”huonon kanteleraninsa kera myhähdellen taitamatta mitään”. Kritiikki ei osunut oikeaan, koska Lösönen ei ollut näillä juhlilla mukana lainkaan. Keikoista kertovat aikalaislehdet kuvaavat Lösösen olleen ”taitawa kanteleen helkyttäjä”.
Iivana Shemeikka osasi loitsuja, satuja, tarinoita, soitti kanteleella ”omaa mahtia” ja teki itse omat kanteleensa. Tanskalainen tohtori F. Ohrt kirjoitti Shemeikan olevan ”hämmästyttävän etevä soittaja”. Iivana Mišukka oli Suistamon parhaita soittajamestareita, jolta on tallennettu huomattava kokoelma kantelesävelmiä ja myös loitsuja. Iivana Onoila, suistamolainen suurperheen isä, joka edusti Sotikaisten kuulua laulajasukua, osasi paljon eeppistä laulustoa ja loitsuja. Kalevalaseuran esityksestä Opetusministeriö myönsi Onoilalle 1924 elinikäisen valtioneläkkeen. Konstantin Kuokka oli Samuli Paulaharjun mielestä ”mahtava loitsija”, joka luotti sanan mahtiin. Kuokka oli kertonut Gösta Grotenfeltille toiveestaan saada esittää pääkaupungin teatterissa karjalaiset häät niihin liittyvine tapoineen, tansseineen ja lauluineen. Haave jäi toteutumatta. Elessei Valokainen herätti joissakin aikalaisissa ärtymystä ”mauttomaksi leimatulla esiintymisellään”, mutta häneltäkin on tallennettu runsas varasto loitsuja ja satuja. Suistamon keikkailevat kansanmuusikot olivat varsin asiansa osaavaa joukkoa (jotkut enemmän kuin toiset), mutta heidän musiikkiaan ei osattu arvioida.
Suomessa oli samoihin aikoihin muitakin kiertäviä kantelekuuluisuuksia. Pasi Jääskeläinen (1869–1920) Haapavedeltä esiintyi paljon, myös ulkomailla ja levytti. Pasi tunnettiin koko maassa pelkästään etunimeltään. Olli Suolahti (1885–1952) esiintyi kotimaan lisäksi paljon myös ulkomailla, soitti radiossa ja levytti. Jääskeläinen ja Suolahti esittivät isompine kanteleineen uudempia kansanlauluja. Ne olivat tutumpaa musiikkia kriitikoille, jotka kirjoittivat pitkiäkin arvosteluja. Näitä kantelekuuluisuuksia ei moitittu siitä, että he ansaitsivat rahaa esiintymisillään.
Karjalan keikkailevat kansanmuusikot jättivät jäljen. Heidän esityksiään oli kuulemassa eri puolilla Suomea kymmeniä tuhansia ihmisiä, koululaisista lähtien. Iisalmelaiselle koulupojalle Timo Lipitsän, ”aitokarjalaisen, pitkäpartaisen runolaulajan” esitykset yhteislyseossa 1920-luvun lopulla olivat unohtumattomia elämyksiä, kaikuja Kalevalan maailmasta. Vuonna 1965 Suomen Kuvalehti sai kirjeen Lahdesta Lyyli Kotilaiselta, joka valitti, että Pokeloita myöten uudemmat soittajat pitivät kanteletta takaperin pöydällä. Hän lähetti lehteen valokuvan Iivana Lösösestä ja kirjoitti, että runomailla kanteleessa oli pitkä sivu yleisöön päin ja lyhyt sivu soittajaan päin. Runolaulajat ja kanteleensoittajat kulkivat kouluissa esiintymässä ja melkein jokainen oppilas osti heidän kuvansa.
- Artikkelikuva: Istumassa vasemmalta: Iivana Mišukka, Iivana Bogdanoff-Vihantola ja Iivana Shemeikka. Seisomassa vasemmalta: Iivana Onoila, Konstantin Kuokka ja Jelesei Valokainen. Museovirasto.
