Arkkiveisut osana modernisaation tarinaa
Aamulehden uutinen höyrylaiva Kurun onnettomuudesta sunnuntaina 8. päivä syyskuuta vuonna 1929 oli neljän broadsheet-sivun kokoinen laaja ja poikkeuksellisen visuaalinen uutinen. Kuru oli uponnut edellisenä iltapäivänä Näsijärvellä Siilinkarin edustalla. Alus oli ollut täynnä matkustajia, jotka olivat olleet matkustamassa viettämään pyhäpäivää Tampereen lähikuntiin. Matkassa oli ollut kouluviikkonsa päättäneitä lapsia ja tehtaan työntekijöitä, maitotilinsä hakeneita isäntiä ja emäntiä sekä esimerkiksi Kuruun hautajaisiin matkalla ollut vierasjoukko. Koska kova myrsky ei ollut aiheuttanut ongelmia pienemmillekään aluksille, oli Kurun kapteeni Onni Saarinen päättänyt lähteä normaalisti reitille. Kiikkerä alus ei kuitenkaan kestänyt suuria aaltoja vaan kaatui vain 15 minuuttia lähtönsä jälkeen.
Tamperelaiset seurasivat myrskyävällä järvellä tapahtuneita pelastustoimia Mustanlahden satamassa. Onnettomuudessa menehtyi 138 henkeä. Pelastuneita oli vain 22. Heistä suurin osa onnistuttiin nostamaan Tarjanne-alukseen, joka ehti ensimmäisenä onnettomuuspaikalle. Apuun lähti Mustanlahden satamasta myös Näsi-hinaaja matkassaan Aamulehden kuvaaja Veikko Kanninen. Hänen myrskyävällä järvellä ottamiaan historiallisia valokuvia painettiin seuraavan päivän lehteen yhdeksän kappaletta.
Kurun onnettomuus oli ilmiselvä valinta pohtiessani onnettomuustapauksia, joita tulisin analysoimaan 1920–1930-lukujen väkivalta- ja onnettomuuskuolemia käsittelevässä väitöskirjassani. Tutkimuksessani tarkastelin miten vallitseva kuolemankulttuuri, valtasuhteet sekä journalistiset tavoitteet ja tekniset mahdollisuudet vaikuttivat poikkeuksellisten kuolemien julkisuuteen. Luettuani Kansalliskirjaston digitaalisesta sanomalehtiarkistosta höyrylaiva Kuruun liittynyttä laajaa sanomalehtiuutisointia tuntui onnettomuuden julkinen käsittely olevan itselläni hyvin hallussa, vaikka Kurunuppoamisesta kertovaa uutislähetystä en käsiini saanutkaan. Paavo Oinosen tutkimuksissaan hyödyntämä muistitietoaineisto kuitenkin viittaa siihen, että onnettomuudesta olisi uutisoitu jo tapahtumapäivän ”iltapäivänuutisissa”, jotka Yleisradio lähetti päivittäin klo 19:10.
Kaikki näytti selvältä aineistoni suhteen, kunnes väitöskirjaohjaajieni kanssa käymässäni keskustelussa puheeksi tulivat arkkiveisut. Olin kuullut sanan, mutta oletin sen liittyvän aikaisempien vuosisatojen tutkimukseen. Keskustelumme lopuksi minua kuitenkin rohkaistiin etsimään maailmansotien välisessä Suomessa ilmestyneitä arkkiveisuja – ne kun voisivat olla hyvä lähde tutkimukseeni, jonka kohteena tulisi olemaan traditionaalisen ja modernin murrokseen ajoittuva julkinen keskustelu.
Ajatukseni menivät uusiksi saatuani käsiini ensimmäiset arkkiveisut höyrylaiva Kurun onnettomuudesta. Arkille painetut säkeet eivät tuntuneet mitenkään sopivan kuvaan, jonka olin itselleni Aamulehden Kuru-uutisia lukiessani luonut 1920–1930-lukujen ”mediakentästä”. Mieleen tulvi valtavasti kysymyksiä. Miksi tällaisia lehtisiä painettiin edelleen maailmansotien välisenä aikana, kuka näitä kirjoitti ja luki – ja miten ihmeessä lähestyä näitä tutkimuksellisesti?
Oli aika pohtia tutkimusasetelma ja käsitykseni onnettomuuskuolemien julkisesta käsittelystä 1920–1930-lukujen Suomessa uudelleen. Aloitin tehtäväni arkistosta. Aivan aluksi suuntasin Jyväskylän yliopiston kirjastoon. Sen sivuilta löytyneen veisuluettelon ansiosta olin varma, että aineistoista löytyisi myös 1920- ja 1930-luvulla painettuja veisuja. Näin myös oli. Onnettomuuksia ja henkirikoksia käsittelevien arkkien pino kasvoi nopeasti.
Lisää arkkiveisuaineistoa löytyi Kansalliskirjaston ja Tampereen kaupunginkirjaston Arvo H. Nurmen kokoelmasta. Lopulta aineistossani oli 90 onnettomuus- tai murhaveisua. Tässä vaiheessa aikaisempien tutkimusten toteamus arkkiveisuperinteen hiipumisesta 1900-luvun alussa tuntui kiistanalaiselta. Lisäksi minun oli todettava, etten voisi mitenkään ohittaa näin kattavaa arkkiveisuaineistoa.
Suullis-kirjallinen painotuote
Tutkimustyöni aluksi minun oli ratkaistava tutkimuksellinen haaste. Mistä arkkiveisuissa oli kyse ja miten niihin tulisi tutkijana suhtautua? Esimerkiksi vertaileva ote sanomalehtiaineiston ja arkkiveisujen suhteen ei missään nimessä olisi järkevää. Kyse on monessa mielessä kahdesta täysin erilaisesta lähteestä. Innostavan monipuolisen kansainvälisen ja suomalaisen tutkimuksen, oman lähdeaineistoni ja kollegoiden kanssa käymieni keskustelujen myötä päädyin määrittelemään arkkiveisut seuraavasti: arkkiveisut ovat yhteisöllistä viestintää, jonka opettavainen ja viihteellinen sisältö rakentuu sekä kirjoittajan että lukijan toiveista ja tarpeista. Nimensä mukaisesti arkille painetut kertomalaulut käsittelivät ajankohtaisia asioita ja ilmiöitä viihdyttäen, mutta myös moraalisääntöjä opettaen.
Suomeen arkkiveisuperinne levisi 1600-luvulla, ja alusta asti aiheet olivat niin hengellisiä kuin maallisia. Tosin väitöskirjassani kritisoin tätä arkistoistakin tuttua jaottelua, sillä esimerkiksi omassa aineistossani maallisista tapahtumista kertoneet arkit sisälsivät lähes poikkeuksetta myös hengellistä sisältöä. Koska arkkiveisujen tehtävä oli tiedottaa ajankohtaisista aiheista, olivat erilaiset katastrofit ja esimerkiksi kuohuttavat rikokset suosittuja aiheita niin Suomessa kuin maailmalla, mutta toisaalta esimerkiksi jumalanpelosta ja moraalisäännöistä muistuttaminen olivat yhtä tärkeä osa arkkiveisujen konventioita.
Varhaisemmassa vaiheessa veisuja kirjoitti usein maallinen ja hengellinen sivistyneistö, mutta oma aineistoni oli kokonaan itseoppineiden veisunikkareiden tuottamaa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) kokoelman luetteloinnista 1900-luvulla vastanneen Arvid Hultinin mukaan veisuja ovat kirjoittaneet niiden ilmestymisestä lähtien kuitenkin kaikki yhteiskuntakerrokset vangeista lukkareihin.
Kirjoittajissa oli myös naisia, kuten Pirjo-Liisa Niinimäki on omassa tutkimuksessaan tuonut esille. Oman lähdeaineistoni kirjoittajajoukkoon kuului kolme naista, joista Loimaan ja Oripään seudulla liikkuneesta, vuonna 1868 syntyneestä Serafia Raittisesta onnistuin löytämään lyhyen, Eino Erelän kirjoittaman ja Saviseudun Joulussa julkaistun artikkelin. Kirjoitus luo Raittisesta kuvan huomiota herättäneenä ja toimeliaana yhteisön jäsenenä, joka oli arkkien kirjoittamisen lisäksi järjestänyt seuroja ja toiminut rakastavaisten puhemiehenä. Arkkejaan hän oli julkaissut jopa WSOY:llä, mutta loimaalaisilta Raittisen kirjoituksia ei enää 1900-luvun lopussa löytynyt. Ehkä aktiivisen roolinsa ansiosta Raittisen on ollut mahdollista tarkkailla mikä yhteisössä on puhuttanut ja millaisia tunteita ajankohtaiset tapahtumat ovat herättäneet. Sen lisäksi hänell ä on täytynyt olla taito muotoilla havainnot arkkiveisun säkeiksi.
Arkkiveisuja laulaakseen ei tarvinnut osata nuotteja. Yleensä arkkien alussa ilmoitettiin, minkä tutun sävelmän melodialla uutinen tulisi laulaa. Tuttu melodia – usein esimerkiksi virsi – auttoi muistamaan laulun sanat ja siten helpotti viestin välittämistä eteenpäin. Arkkiveisut ovatkin suullis-kirjallista perinnettä, joka on syytä pitää mielessä niitä tutkittaessa. Lukemisen sijasta arkkiveisut oli tarkoitettu laulettavaksi.
Koska arkit olivat kaupallinen tuote, ei kirjoittaja voinut jättää huomiotta yleisön toiveita ja odotuksia. Veisujen sisältöä ohjasivat monet konventiot ja niiden rakenne oli hyvin kaavamainen. Yleisölle nämä konventiot olivat tuttuja kuten usein myös tunnetun veisunikkarin tyyli. Kirjoittajan taas oli huomioitava kulloisenkin yleisön tunteet ja tunnelmat ja siten valita oikeat veisut laulettavaksi ja myytäväksi, kuten Anna Kuismin ja Sami Suodenjoki ovat omissa arkkiveisututkimuksissaan tuoneet esille.
Laulu kuolemasta
Omassa väitöskirjassani tarkastelin arkkeja nimenomaan osana kuoleman julkista käsittelyä. Mutta miksi ihmiset halusivat laulaa kuolemasta?
Ensinnäkin arkkiveisut tarjosivat ihmisille tietoa kuohuttavista tapauksista. Vaikka niiden tiedonvälityksellinen merkitys oli vähentynyt huomattavasti sanomalehtien yleistyessä, ne tarjosivat edelleen 1900-luvun alkupuolella ajoittain melko yksityiskohtaistakin tietoa tapahtumista ja niiden herättämistä tunteista. Mikäli veisunikkari itse vaikutti tapahtumapaikan läheisyydessä, hän saattoi onnistua sanoittamaan omien tunteidensa lisäksi myös yhteisöllisiä tunnekokemuksia vahvistaen yhteenkuuluvuuden tunnetta surun keskellä. Esimerkiksi Tampereella painetussa, luultavasti L. Mikkosen kirjoittamassa Kuru-arkkiveisussa hämäläisten surun suuruutta avataan viittaamalla kaksi vuotta aiemmin Tampereella tapahtuneeseen tuhoisaan elokuvateatteri Imatran paloon:
Miks Tampere ja Hämeen maa saa turman suurimmat?
Saa tulipalot hirveät ja myrskyt hurjimmat.
Ei konsaan Suomen kansan tie vie ruusutarhoihin,
mutt Hämeen heimo Hämeen aa käy murheen varjoihin.
Lisäksi arkkiveisut tarjosivat lohdutusta. Yleensä kuolemalle rakennettiin sanoituksissa merkitys uskosta jälleennäkemiseen ja kuoleman jälkeiseen elämään. Opetuksellisissa veisuissa saatettiin myös muistuttaa uskon tärkeydestä ja vihjata traagisen onnettomuuden olleen jonkinlainen ylemmän voiman kosto. Sanoitukset vahvistivat traditionaalista kuolemankulttuuria ylläpitäen uskon tärkeä roolia merkityksellisen lohdutuksen lähteenä.
Toisaalta arkkiveisut olivat myös sensaatiohakuisia. Runollinen ilmaisutapa tuntuukin ajoittain jopa korostavan esimerkiksi höyrylaiva Kurun onnettomuuden traagisuutta ja uhrien kohtalon kauheutta. Tästä esimerkkinä on nimimerkki S. Aattelon arkkiveisu Kuru-muistelma:
Kulki laivahan kuohuva surmansuu,
senpä armotta saaliiksi vaati.
Sata kahdeksanneljättä – niinhän kai
se ihmishenkeä viedä sai.
Osan kullekin kohtalo laati.
Huusi taivohon vanhus ja vakava,
tuonen virttä kun aallokko lauloi.
Sulho rinnalla suojasi rakkaintaan,
mut surma korjasi saalistaan;
lasta äitineen kuolema pauloi.
Arkkiveisujen sensaatiohakuisuutta ja liioittelevaa tyyliä on myös pidetty yhtenä syynä niiden vähäiselle hyödyntämiselle historian lähteenä. Kuten viime vuosien tutkimuksessa on muistutettu, melodramaattisuus on kuitenkin saattanut olla tapa käsitellä vaikeita ja surullisia ilmiöitä, vaikka liioittelu on varmasti ollut myös keino houkutella ostajia. Arkkiveisut tarjoavatkin mahdollisuuden tutkia tavallisen kansan elämää, kiinnostuksen kohteita, tunteita ja tulkintoja ja siksi ne ovat mainio lähde myös historian tutkimukselle.
Yhdessä laulettuna veisut saattoivat tarjota myös konkreettisen kokemuksen yhteisöllisyydestä. Jos esimerkiksi veisun tekijä saapui itse myymään arkkejaan kylälle, kokoontuivat ihmiset fyysisesti yhteen kuuntelemaan uutisia ja siinä samalla myös vaihtamaan ajatuksiaan tapahtuneesta. Poikkeuksellista kuolemaa käsiteltäessä yhdessä laulaminen on saattanut toimia myös lohduttavana rituaalina vahvistaen traditionaalisen kuolemankulttuurin yhteisöllisyyttä.
Lopullinen veisukokemus rakentuikin itse veisun kuunteluhetkellä. Kenties traagisesta onnettomuudesta kuultiin keskellä markkinahumua tai toisaalta kiertävän kauppiaan saapuessa omaan kotipitäjään laulaen ajankohtaisista uutisista tutun virren sävelin. Tuttu melodia loikin arkkikokemukseen täysin uusia kerrostumia muistuttaen esimerkiksi kuulijan aikaisemmista kirkkokäynneistä tai vaikkapa läheisen hautajaisista. Arkkiveisujen tunnekerrosten moninaisuuden ymmärtääkseen veisututkijan olisikin syytä etsiä arkissa mainittu melodia käsiinsä ja tavailla säkeistöjä sen tahtiin. Tai vaihtoehtoisesti arkin voi tarjota vaikkapa tekoälylle laulettavaksi, kuten vastaväittäjäni Hannu Salmi oli tehnyt yhdelle käsittelemistäni Kuru-veisuista. Tästä irtosikin innostava keskustelu veisukulttuurin nykytilasta.
Arkiston innostava häiriötekijä
Maaliskuussa 1930 sanomalehti Vaasa julkaisu nimimerkki Veräjän-Miikka pakinan otsikolla ”Arkkiveisutunnelmissa”. Kirjoituksessa lehden toimittaja kuvailee, kuinka toimitukseen oli eräänä päivänä saapunut nuori poika myymään 2 markan hintaista ja B Marttisen kirjoittamaa Kuru-arkkiveisua. Positiivista ostopäätöstä perustellessaan kirjoittaja tulee avanneeksi omiaan ja kollegoidensa näkemyksiä arkkiveisuista:
Olemme aina olleet heikko tällaisiin lauluihin, jotka merkittävien tapahtumien jälkeen putkahtavat esille yhtä varmasti kuin seuraus hakee syytä. Runosuoni pulpahtaa jossakin – ties sitten sydämenkö kyllyydestä vai pienestä ansaitsemisenhalusta. Vanha arkkiviisun henki lemahtaa eloon, leijaillakseen sitten vaikkapa heikkona siipiräpäkkänä janoovaisen kansan keskuuteen. (Vaasa 28.3.1930, 2.)
Kirjoitus on mielenkiintoinen ja melko harvinainenkin kuvaus arkkiveisujen myyntitilanteesta, mutta sen lisäksi teksti antaa mahdollisuuden tarkastella kahden erilaisen tiedotuskanavan rinnakkaiseloa ja avaa siten uudenlaisen näkökulman modernisoituvaan ja kaupallistuvaan tiedonvälitykseen. Moderni sanomalehti ja suullis-kirjallista perinnettä edustanut arkkiveisu eivät vain käsitelleet samoja uutisia vaan ne myös lainasivat ja kommentoivat toisiaan. Etenkin sanomalehtitoimittajien kirjoittamat kommentit sisältävät niin nostalgiaa, paheksuntaa, katoamisen kauhistelua kuin olemassaolon tunnelmointia.
Niin itse arkkiveisuaineisto kuin toisaalta arkkiveisuja kommentoineet aikalaiskirjoitukset vahvistivat jo aikaisemmissa tutkimuksissa tehtyä havaintoa modernisaatioprosessin moninaisuudesta. Arkkiveisut ovatkin arkistojen käsinkosketeltava muistutus modernisoituvan Suomen kokemusten moninaisuudesta. Ne tarjosivat minulle aivan yhtä todellisen – joskaan ei aivan yhtä yleisen – aikalaiskokemuksen julkisesta kuolemankäsittelystä kuin 1920–1930-lukujen lehdistö levenevine otsikoineen ja lisääntyvine kuvineen. Lisäksi ne auttoivat minua tutkijana luomaan kattavan ja moniulotteisen kuvan julkiseen kuolemankäsittelyyn vaikuttaneista tekijöistä. Väitöskirjassani minulla oli vain rajattu mahdollisuus tarkastella Vaasa-lehden kolumnin kaltaisia kannanottoja ja tämä aineisto vaatisikin lisäanalyysiä.
Palaan näkemykseen, jonka mukaan arkkiveisukulttuuri hiipui 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Ilmiötä on selitetty esimerkiksi gramofonin ja sanomalehdistön yleistymisellä tai esimerkiksi massakirjallisuuden ja vapaa-ajan lisääntymisellä. Tutkimukseni osoittaa, että vielä 1920–1930-luvuilla arkkiveisuja kirjoitettiin tietyistä tapahtumista ahkerasti ja osa kirjoittajista oli aikanaan tunnettuja hahmoja. Esimerkiksi höyrylaiva Kurun tragediasta on säilynyt meidän päiviimme ainakin kymmenen arkkia. Arkkiveisujen määrän vähenemistä tulisikin tulevaisuudessa pohtia ja tarkastella osana laajempaa elämäntapaan ja kulttuuriin liittyvää muutosta. Yksittäisiin keksintöihin keskittyvä tarkastelu ei tarjoa tarpeeksi laajaa kuvaa arkkiveisujen merkityksen muutoksesta.
Arkkiveisuaineistosta tuli lopulta oleellinen osa tutkimustani. Analysoin tuolloin ilmestyneissä sanomalehdissä ja arkkiveisuissa käsiteltyjä tapauksia ja avasin siten kuoleman julkisen käsittelyn moninaista suhdetta yhteiskunnallisiin ja poliittisiin hierarkioihin, rakenteisiin, tavoitteisiin, arvoihin ja asenteisiin.
Olisin toki voinut päätyä hyödyntämään vain sanomalehtiaineistoa. Päätöstä olisi ollut myös helppo perustella, sillä maailmansotien välisessä Suomessa lehdistö oli ehdottomasti johtava tiedotuskanava. Julkinen kuolemankäsittely on kuitenkin paljon muutakin kuin tiedon välittämistä. Arkkiveisut haastoivat minua tutkijana miettimään, miten moninaisia yhteisöjä, tunteita ja merkityksellisiä teemoja yhden kuoleman käsittely saattoikaan pitää sisällään.
Lue väitöskirja
Huhtala, Anna 2025. Sanoin kuviteltu kuolema. Väkivalta- ja onnettomuuskuolemien julkinen käsittely Suomessa 1920-1930-luvuilla. Tampereen yliopiston väitöskirjat 1192.