Kun kipu saa sanat – runo, kulttuuriperintö ja kertomisen voima
Kirjoittaja: Eveliina Ikwunna
Uutiset-sivulleOlen Eveliina Ikwunna, kulttuuriantropologian opiskelija Oulun yliopistosta, opintojeni ehtoopuolella. Synnyin Helsingissä, sain sivistykseni Vantaalla, ja muutin Ouluun opiskelemaan kulttuuriantropolgiaa. Olen suorittanut opintojani hieman nopeammin, ja tarkoituksenani on valmistua neljässä vuodessa. Tänä syksynä toimin Kalevalaseuran korkeakouluharjoittelijana.
Kalevalaseuran harjoittelumahdollisuuden huomasin sattumalta yliopistoni humanisti-sähköpostilistalta. Tein hakemuksen siltä istumalta, ja pian olin haastattelussa. Ilokseni sain paikan. Vasta myöhemmin minulle selvisi, että kyseessä oli ensimmäinen vuosi, kun Kalevalaseura palkkasi korkeakouluharjoittelija – ja se teki kokemuksesta entistä erityisemmän.
Harjoittelussa olen päässyt tutustumaan ja järjestämään Kalevalaseuran Kalevala-käännöskokoelmaa sekä kulttuurin- ja perinteentutkimuksen käsikirjakokelmaa. Lisäksi olen perehtynyt seuran verkkosivuihin ja pohtinut parannusehdotuksia, erityisesti Kanteletar-sivuston rakentamista varten. Usein olen jäänyt selailemaan ja lukemaan runoja, uppoutunut kalevalamittaisiin säkeisiin ja pysähtynyt ihmettelemään kieliä, joista en ollut koskaan kuullutkaan – kuten Sveitsin vuoristokylässä puhuttavaa leventinéss áut d’Airö:a. Ajatus siitä, että kansalliseepoksemme on käännetty kielelle, jota puhuu äidinkielenään vain muutama tuhat ihmistä, tuntui kiehtovalta ja melkein ihmeelliseltä.
Perinteen elävä muoto
Omat pääaineopintoni eivät suoraan liity folkloristiikkaan, kansanrunouteen tai kirjallisuuteen, mutta yksi sivuaineistani on kulttuuriperintö (entinen museologia). Olen kiinnostunut ennen kaikkea siitä, kuinka kulttuuriperintöä voidaan säilyttää ja tallentaa niin, että se säilyy myös tuleville sukupolville. Ensimmäinen vierailuni Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) tiloihin teki suuren vaikutuksen. Odotan innolla myös vierailua SKS:n laajaan arkistoon.
Minua kiehtoo erityisesti aineeton kulttuuriperintö, jonka ytimessä on Kalevala elävänä eepoksena – ja samaan suuntaan johdattaa myös kulttuuriantropologia, oma intohimoni, joka tarjoaa välineitä ymmärtää tällaisia merkityksiä ja käytäntöjä. Tapanani on kuvata antropologiaa arkeologian rinnalla: siinä missä arkeologia keskittyy menneisyyden artefakteihin ja aineelliseen kulttuuriin, antropologia sukeltaa ihmisten kertomusten, tapojen ja aineettomien merkitysten maailmaan.
En koskaan tietoisesti päättänyt keskittyä tutkimuksissani transnationaalisiin teemoihin – niin vain kävi. Kandinaatintyössäni tarkastelin venäläistaustaisten maahanmuuttajien suomen kielen opiskelun merkityksiä, ja pro gradu -tutkielmani käsittelee kivun metaforia Suomessa asuvien nigerialaisten maahanmuuttajien yhteisöjen kontekstissa. Graduni valmistuu tämän vuoden loppuun mennessä.
Merkityksiä kivun raoissa
Kiinnostukseni kivun tutkimiseen antropologian vinkkelistä syttyi jo esimmäisenä opiskeluvuotenani, kun eräs (lempi)opettajani mainitsi ohimennen käsitteen anthropology of pain. Ajatus jäi mieleeni, ja lopulta päädyin tekemään aiheesta graduni. Aihe on minulle henkilökohtainen kahdella tavalla. Ensinnäkin olen itse elänyt kroonisen hermokivun kanssa useita vuosia, joten kipu on tahtomattani tullut osaksi elämääni. Toiseksi suhde kipuun kulttuurisessa mielessä nousi läheltä: nigerialaisen aviomieheni kautta. Arjen jakaminen hänen kanssaan sai minut pohtimaan, kuinka eri kulttuureissa ylipäätään puhutaan kivusta – saati miten sitä hoidetaan.
Graduni keskiössä on kysymys: miten kipua voi pukea sanoiksi, ja mitä kulttuuri tekee sille kielelle, jota käytämme? Tutkin Suomessa asuvien nigerialaisten maahanmuuttajien tapoja kuvata kipua, etenkin metaforien avulla.
Metaforat eivät ole vain kielikuvia, vaan kokonaisia ajattelutapoja – kuten medikaalisen antropologian klassikko Arthur Kleinman (1980) on todennut, ne rakentavat sen, kuinka kipu voidaan ymmärtää ja tehdä jaettavaksi. Kun joku sanoo ‘kipu on raskas taakka’ tai ‘se polttaa kuin tuli’, kyse ei ole pelkästä vertauksesta vaan tavasta hahmottaa kipua. Metaforien kautta ihmiset tekevät kivusta ymmärrettäviä itselleen ja muille. Samalla ne kertovat kulttuurisista arvoista; esimerkiksi siitä, arvostetaanko kärsivällistä kestämistä vai avointa kertomista.
Kuten aiemmin viittasin, tutkimukseni sijoittuu transnationaaliseen kehykseen: Marja-Liisa Honkasalo (2001) on osoittanut, kipu on aina myös kulttuurisesti jäsentyvä kokemus, ja rajojen yli liikkuessaan sen merkitykset voivat muuttua. En siis ajattele kokemuksia vain ‘suomalaisina’ tai ‘nigerialaisina’, vaan tarkastelen, mitä tapahtuu, kun ihminen elää ja liikkuu kahden kulttuurisen järjestelmän välillä. Suomalaisessa terveydenhuollossa painottuu usein mitattava ja objektiivinen tieto, mikä voi tehdä henkilökohtaisista kipukokemuksista vaikeasti ilmaistavia (Honkasalo 2008, 8–9). Tutkimukseni kysyykin, mitä tapahtuu, kun ihminen tuo mukanaan toisenlaisia kielellisiä ja kulttuurisia tapoja puhua kivusta – kuten metaforia, jotka voivat olla monimerkityksisiä tai hengellisiä. Esimerkiksi C. Jason Throopin (2008, 254–256) kuvaamassa Yapin yhteisössä Mikronesiassa kipu (maath’keenil) ymmärretään osaksi hyveen harjoittamista; kärsimys voi jalostaa ihmistä ja muuttua moraalisesti merkitykselliseksi kokemukseksi.
Tässä kohtaa hyödynnän käsitettä liminaalisuus, jota rituaalitutkija Victor Turner (1967) on kehittänyt ja jota myös Honkasalo (2001) on soveltanut kipututkimukseen. Liminaalisuus tarkoittaa ‘välissä olemista’, eli tässä kontekstissa tilaa, jossa ihminen ei ole täysin terve mutta ei myöskään selvästi sairas. Pitkäaikainen kipu voi asettaa ihmisen juuri tällaiseen välitilaan. Maahanmuuttajille tämä kokemus voi moninkertaistua: heidän kipunsa ei välttämättä sovi suomalaiseen kliiniseen luokitteluun, mutta se ei myöskään täysin asetu entisen kotimaan selitysmalleihin. He jäävät ikään kuin kahden järjestelmän väliin – usein näkymättöminä.
Samalla liminaalisuus voi olla myös luovan sopeutumisen tila. Teoreettisesti se avaa mahdollisuuden tarkastella, kuinka eri kulttuurisia tapoja puhua kivusta voi yhdistyä, risteytyä tai muovautua toistensa rinnalla. Tällainen hybridiys tarjoaa kiinnostavan näkökulman siihen, kuinka kipua voidaan tehdä sosiaalisesti jaettavaksi, ja miten kulttuurit elävät ja muuttuvat, myös kipujen kautta.
Sanat, jotka kantavat
Minulle Kalevalaseuran harjoittelu ja oma tutkimukseni kivun kulttuurisuudesta liittyvät lopulta samaan kysymykseen: kuinka kokemukset, kertomukset ja kieli kantavat yli sukupolvien ja kansallisvaltioiden rajojen. Olen huomannut, että sekä runo että kipu tarvitsevat kielen ja kuulijan. Ne eivät ole pelkkiä sanoja tai oireita, vaan kertomuksia, jotka asettuvat aina osaksi laajempaa kulttuurista kudosta.
Kertomukset elävät vain, jos joku pysähtyy kuuntelemaan ja tallentamaan. Ehkä juuri siinä on sekä kulttuuriperinnön että antropologian ydintehtävä: tehdä näkyväksi sitä, joka muuten voisi jäädä kuulematta. Silloin perinteet, muistot ja kokemukset voivat jatkaa kulkuaan – muuntua, sopeutua ja kantaa mukanaan uusia merkityksiä.