Vuonna 2022 olin mukana Laulettu Kalevala -äänikirjahankkeessa, jossa Kalevala laulettiin äänikirjaksi, ja ensimmäiset 10 runoa julkaistiin Kalevalan päivänä 2023. Vaikka olen yli 30 vuoden ajan perehtynyt runolauluun ja laulanut runolaulua, oli Kalevalan laulaminen kuitenkin uusi ja mullistava kokemus, joka innoitti pohtimaan runolaulun ja Kalevalan yhteyttä ja sitä, miten nykyajan runolaulaja toimii.
Runolaulu on kokonainen laulukulttuuri
Runolaulu on mielenkiintoinen maailma. Kuka tahansa asiasta kiinnostunut voi helposti oppia runolaulua, mutta laulamisen myötä valkenee nopeasti myös, että juttu ei olekaan niin yksinkertainen kuin saattaa kuulostaa. Runolaulussa kyse on nimittäin kokonaisesta laulukulttuurista, ei yksittäisistä lauluista tai laulunlajista.
Runolaulussa sekä runo että sävel ovat yhtä tärkeitä. Niiden hallitseminen edellyttää laaja-alaista tutustumista koko ilmiön eri osa-alueisiin. Nykyajan runolaulajan suuri kysymys on, miten ymmärtää ja toteuttaa omassa laulamisessaan muistinvaraisuuteen perustuvaa laulamista ilman, että on elänyt ja kasvanut muistinvaraisen kulttuurin keskellä.
Oma tavoitteeni on päästä mahdollisimman syvälle runolaulun maailmaan. Tämä vaatii vahvaa uskoa siihen, että runolaulu itsessään riittää, eikä siihen tarvitse lisätä mitään. Mitä syvemmälle runolaulun runouteen ja vähäsäveliseen sävelmaailmaan pääsee, sitä enemmän sen voimaan uskoo ja luottaa.
Sanat kartalla
Runolaulun laulaminen on prosessi, jonka yksi lopputulos voi olla lauluesitys. Esitykselle on olennaista, että se on aina omanlaisensa ja hetkessä elävä. Oma runolaulustoni koostuu tarinoista. Tarinat muototutuvat säkeistä laulaen esitettäviksi runoiksi.
Runot ovat vuosien varrella päätyneet varastooni eri reittejä. Tavallisin reitti on, että jossain julkaisussa tai äänitteellä huomio kiinnittyy johonkin, joka innostaa tutkimaan aihetta tarkemmin. Kiinnostava asia voi olla esimerkiksi runo, sävelmä, yksittäinen runosäe, laulaja, keruupaikka, kerääjä, oikeastaan ihan mikä vain.
Ensimmäiseksi ryhdyn tavallisesti selaamaan SKVR:ää ja katson, millaisia eri versioita runosta on, miltä alueilta runoa on tallennettu ja ketkä sitä ovat laulaneet. Tämä vaihe on yleensä mukaansa tempaava ja usein huomaankin uppoutuvani syvälle runon syövereihin. Sähköinen SKVR on mahtava työkalu. Uutuutena tähän on tullut vielä FILTER-hankkeessa luotu Runoregi-käyttöliittymä, jonka avulla erilaisten runotoisintojen etsiminen ja vertailu on todella inspiroivaa.
Sitten seuraakin vaihe, jossa mietin, päästänkö sisäisen Lönnrotini valloilleen ja yhdistelen eri runoista oman tarinani vai valitsenko laulettavakseni joltain laulajalta tallennetun runon sellaisenaan. Usein lopputulos on jonkinlainen kompromissi, jossa eri toisintoja yhdistämällä muodostan kokonaisuuden, jota voin sitten tarvittaessa muokata.
Yleisemmän taustatiedon lisäksi yritän runolaulua laulaessani aina jollain tavalla löytää myös sen henkilön, joka runon on kerääjälle laulanut. Joskus johtolankoja on vähän: vuosiluku ja paikkakunta. Toisinaan laulaja on merkitty vain ylimalkaisesti, kuten ”eräs akka”, mutta kun laulajatietoihin on paikan ja ajan lisäksi merkitty vaikkapa Miihkalin´e Simana. Muistiinpantu metsäpirtissä Tsirkkakemin ja Jyskyjärven välillä, antaa tällainen tieto jo enemmän eväitä mielikuvitukselle. Tarkoituksenani ei ole kuitenkaan tehdä kuviteltua rekonstruktiota, vaan saada omalle laulamiselle pohja, jonka päälle voin rakentaa erilaisia tulkintoja.
Oman runolaulajuuteni muodostumiselle olen kokenut merkittäväksi lukuisat kenttä- ja muut matkat eri runolaulualueille sekä muualle kansanlaulun pariin. Muistan kuinka ensimmäisillä matkoillani Vienan Karjalassa istuin auton kyydissä kohti Kiestinkiä keskellä kylmintä ja lumisinta talvea. Matkan varrella luin tienvarsikylttien tekstejä. Niissä oli runomuistiinpanoista ja muista lähteistä mieleeni jääneitä paikkojen nimiä. Oli mahtava tunne, kun ymmärsin kulkevani samoilla paikoilla kuin moni runonkerääjä aikanaan. Samalla mielessäni ollut epämääräinen nimien sekamelska alkoi järjestäytyä ja sijoittua kartalle. Matkoilta saadut kokemukset ovat auttaneet luomaan mielikuvia laulajien ja kerääjien kohtaamisista ja ymmärtämään kirjoituksia, kerääjien matkakertomuksia ja arkistolähteitä ja tarkastelemaan niitä myös kriittisesti.
Onko esittämätön laulu olemassa?
Sävelmän liittäminen valittuun runoon on myös oma prosessinsa. Joillakin perinteisillä runolaulajilla oli käytössään yksi sävelmä, jolla he lauloivat kaikki runonsa. Toisilla sävelmiä oli enemmän, mutta olennaista oli se, että samalla sävelmällä voitiin laulaa eri runoja. Sanat ja sävel eivät siis olleet tiukasti yhteen liimautuneita. Itsellänikin on joitakin suosikkisävelmiä, joita tykkään käyttää omissa esityksissäni, mutta on myös mukavaa etsiä ja ottaa uusia sävelmiä käyttöön.
Jatkan siis siitä, että olen löytänyt kivan runon ja haluaisin siihen myös sävelmän. Selailen sävelmäkokoelmia ja julkaisuja. Kartoitan sävelmiä, joita on tallennettu alueelta, jolta valitsemani tekstitoisinnot ovat. Sävelmiä on tallennettuna sekä kirjallisessa muodossa että äänitteillä. Hyvänä apuna sävelmien etsinnässä on Suomen Kansan Sävelmiä -sävelmäkokoelmasta tehty nettiversio Suomen Kansan eSävelmät.
Sävelmien valitseminen on usein vaikeaa, selaan ja selaan, mutta mikään ei tunnu siltä oikealta. Tähän ongelmaan olenkin keksinyt ratkaisuksi asenteen. Täytyy vain ottaa joku sävelmä, laulaa sitä ja saada se pyörimään päässä. Ja hetken sävelmää lauleskeltuani huomaan, että tämähän on aivan upea melodia. Olenkin ryhtynyt ajattelemaan, että huonoa sävelmää ei ole olemassa.
Sitten alkaa opetteluvaihe. Opetteluvaiheessa keskityn ensin jompaankumpaan, yleensä ensin sanoihin. Kun sanat alkavat olla suussa keskityn sävelmään. Myös se pitää sisäistää niin, että halutut muunnelmat ovat luontevia, sävelet virtaavat itsestään ja laulaessa voi keskittyä tarinan kertomiseen, ei sen muistamiseen. Se, että tähän pääsee, vaatii aikaa ja useita esityskertoja. Tarinan julkinen esittäminen onkin tärkeä vaihe koko prosessissa. Mielenkiintoinen kokemus on, että jos laulua ei ole koskaan esittänyt julkisesti missään, sitä ei oikein ole edes itselle olemassa. Vasta esittäminen ja esittämiskerrat juurruttavat tarinan repertuaariin. Vaikka tarinan olisi julkisesti laulanut vain kerran ja sen olisi aikanaan opetellut nopeastikin, se on helpompi kaivaa vuosienkin päästä uudelleen esitettäväksi, jos sen on joskus esittänyt yleisölle. Jonnekin säevaraston perille säkeet ovat säilöytyneet.
Laulamalla sisälle Kalevalaan
Ennen Laulettu Kalevala -äänikirjahanketta olin laulanut Kalevalan runoja vain vähän. Ylipäätään on mielenkiintoista, että vaikka Kalevalan runot ovat inspiroineet ihmisiä mitä erilaisimpiin tuotoksiin, sen runot eivät ole innostaneet lauluun samalla tavalla kuin Kantelettaren runot, joita kuulee laulettuna paljon.
Kokemus alkoi karttua oikeastaan vasta vuoden 2022 Oodi runolaululle -festivaalilla, jolloin festivaalin ohjelmistossa oli yksi iltapäivä omistettu Kalevalan laulamiselle. Yleisön läsnä ollessa ja välillä vuorolauluna laulettuna laulaminen oli kuitenkin hyvin erilaista kuin se, että laulaa yksin kuunneltavaksi äänikirjaksi tarkoitetulle äänitteelle.
Suhtauduin äänikirjan laulamiseen avoimella mielellä. Oli vaikeaa kuvitella, mitä kaikkea matkan varrella tulee vastaan, ja ehkä siksi tehtävä tuntui valtavalta urakalta. Samanaikaisesti kuitenkin odotin, mitä kaikkea laulaminen tuo eteen. Mielikuvani Kalevalasta perustuivat yleisesti vallalla olevien käsityksiin. Niiden mukaan Kalevala on tylsä, siinä on paljon toistoa ja kertausta, ja Lönnrot on muokannut tai silotellut kieltä liikaa. En siis aiemmin ollut lukenut Kalevalaa kokonaisuudessaan, vaikka sen tarinat olivatkin tuttuja.
Valmistautumisvaiheessa yritin lukemalla päästä tarinaan sisälle, mutta se osoittautui vaikeaksi. Ajatus ei pysynyt mukana. Otin avukseni sävelen ja rytmin. Yhdellä, kahdella sävelellä laulaminen rytmissä sai ajatukseni pysymään kasassa. Samalla sain soviteltua runon sanat suuhuni.
Siitä, mitä vaatimuksia äänikirjaksi laulaminen asetti laulamiselle ja miten työryhmän kesken muodostui käsitys lauletusta äänikirjasta, on oma tarinansa. Tässä yhteydessä pureudun kokemuksiini siitä, mitä itse laulaminen kertoi minulle Kalevalasta.
Jo ensimmäisen äänityksen jälkeen käsitykseni Kalevalasta kumoutuivat. Laulaessa toisteisuus ja lukuisat säekertaukset eivät haittaa, niihin ei edes kiinnitä huomiota samalla tavalla kuin lukiessa. Laulajana tuntui, että kertauskohdat toimivat pysähdyspaikkoina, joissa tarinan tapahtumia pystyi sisäistämään, ja jos oli pudota tarinan kyydistä, näissä kohdissa pääsi hyppäämään takaisin.
Oli jännä huomata, miten paljon laulaessa teki erilaisia havaintoja. Kaikki pienet yksityiskohdat, juonikoukerot ja sivuhenkilöt nousivat esille. Yksi tällainen sivuhenkilö on monessa runossa esiintyvä Lemminkäisen ampunut märkähattu karjapaimen. Myös Lönnrotin kieli alkoi erottua. Kun olin vuosia laulanut kansanrunoja huomasin laulaessani niiden eron Kalevalan kieleen ja ymmärsin, että tämä onkin Lönnrotin ääni, hänen laulajuutensa ja kielensä.
Lönnrotin runolaulu
Kalevalaa laatiessaan Lönnrot oli kuullut runolaulua enemmän kuin kukaan muu häntä ennen ja hänen jälkeensä, ollut runolaulajien opissa. Lönnrot on Kalevalassa runolaulajana muiden runolaulajien rinnalla. Kalevala on Lönnrotin runolaulu. Tästä hän kirjoittaa itsekin Litteraturbladissa vuonna 1849, jossa Lönnrot kertoo, miten piti itseään runolaulajana ja arveli itsellään olevan saman oikeuden järjestellä ja muokata runoja omien ajatustensa mukaisesti. Tässä hän myös onnistui loistavasti.
On merkillistä, miten Kalevala olematta kansanrunouskokoelma pitää kuitenkin sisällään kaikki kansanrunot. Samalla tavalla sieltä löytyvät ne laulajat, joita Lönnrot matkoillaan tapasi ja kuuli. Heidän rinnallaan äänessä on myös Lönnrot: hänen laulajuutensa, ajattelutapansa, kielen tajunsa, taiteelliset ratkaisunsa ja huumorinsa. Hän on siis onnistunut yhdistämään ymmärryksen perinteestä oman laulajuutensa kanssa tasapainoiseksi kokonaisuudeksi. Tähän samaan olen myös omalla runolaulajan urallani pyrkinyt.
Vaikka Lönnrot loi Kalevalan luettavaksi, on laulu kuitenkin sisäänrakennettuna siihen. Mitä pidemmälle laulu-urakka eteni, sitä luontevammalta laulaminen tuntui. Kalevalan laulamisesta tuli itselleni yksi tapa lukea, katsoa taideteosta nimeltä Kalevala. Laulu antoi runolle rytmin, poljennon. Teksti muuttui tarinaksi, tarina tempasi mukaansa ja taideteos avautui lukijalle.
