Laulullisia rytmejä – 1800-luvun loppupuolen runoilijoiden kiinnostus kansanlauluja kohtaan
Kirjoittaja: Hanna Karhu
Uutiset-sivulle1800-luvun lopun suomenkielinen taiderunous ammensi vernakulaarista runoperinteestä, kuten kalevalamittaisesta runoudesta ja uudemmista kansanlauluista. Suullisesta perinteestä runouteen lainattiin ainakin mittoja, muita rytmisiä ratkaisuja, henkilöhahmoja sekä teemoja. Runot olivat laulullisia, jopa siinä määrin, että toisinaan oli vaikea erottaa kansanlaulua muistuttavaa runoa kansanlaulusta. Esimerkiksi Eino Leino, Larin-Kyösti, Ilmari Calamnius, Otto Manninen ja Lauri Soini kuuluivat näiden runojen kirjoittajiin, olipa nuori Hilja Haahtikin (Hahnssonin nimellä) kirjoittanut kaunokirjallisen rekilaulun, uudempaa riimillistä kansanlauluperinnettä muistuttavan runon. (Karhu & Kuismin 2024.)
Kirjailijoiden kiinnostuksella kansanlauluja kohtaan oli Suomessa monenlaisia syitä, kuten tarve luoda kansalliskirjallisuutta ainoan varsinaisen olemassa olevan suomenkielisen sanataiteen, suullisen runouden varaan, mutta kyseessä oli myös yleiseurooppalainen ilmiö. Kuten Suomessa, myös muualla Euroopassa kirjailijat keräsivät kansanlauluja ja runoilivat kansanlaulun hengessä. Kansanlaulusta mallia ottavaa runoutta kirjoitettiin ainakin Ruotsissa, Ranskassa ja Venäjällä. Tässä blogitekstissä esittelen runouden ja kansanlaulujen yhteyksiä Ranskassa, erityisesti 1800-luvun puolen välin ja lopun osalta, sillä tutkin kysymystä tutkimusvierailulla kesällä 2024. Lisäksi pohdin, onko näillä tiedoilla mitään kiinnekohtaa suomenkieliseen 1800-luvun lopun taiderunouteen, joka inspiroitui kansanlauluista.
Kansanlaulun esikuvallisuus Ranskassa
Jo symbolistien ihailema kirjailija Gérard de Nerval (1808–1855) oli mitä suurimmassa määrin innostunut kansanlauluista, ja hänen tuotannostaan löytää niihin viitteitä. 1840-luvulla Nervalia ohjasivat romantiikalle tyypilliset ajatukset siitä, että ennen kuin kansat olivat ryhtyneet kirjoittamaan, he lauloivat, ja että kirjallisen runouden olisi hyvä sisällyttää itseensä jotain tästä yksinkertaisen kauniista perinteestä. 1850-luvulle tultaessa Nervalin katse oli kääntynyt jo kohti omakohtaisempaa suhdetta perinteeseen. Hän muisteli lämmöllä Valois’n alueen kansanlauluja, joita oli lapsena kuullut. (Bénichou 1970; Ks. myös Grojnoswski 1967.)
Nervalia pidetään ensimmäisenä ranskalaisista, modernin ajan runoilijoista, joka todella oli kiinnostunut kansanlaulun poeettisista keinoista ja sen tarjoamista mahdollisuuksista taiderunoudelle. Kuten myöhemmin symbolistit, hän viehättyi kansanlaulujen kielenkäytön tavoista, jotka erosivat perinteisestä kaunokirjallisesta estetiikasta. Nerval kiinnitti huomiota muun muassa kansanlaulujen säkeistömalleihin ja riimiratkaisuihin, erityisesti assonanssiin eli puolisointuun. Uudenlaisista riimiratkaisuista, ja lopulta riimittömyydestä, tulikin sittemmin yksi modernin taiderunon tunnusmerkeistä. Myös kansanlaulujen kielelliset ratkaisut, joiden oli tarkoitus palvella puhtaasti vain soinnillisuutta ja rytmiä, puhuttelivat Nervalia. (Akimova 2005, 22; Bénichou 1970.)
Nerval petasi tietä myöhemmälle runoudelle, ja monen muunkin 1800-luvun runoilijan tuotanto viittasi kansanlauluihin (Bénichou 1970). Ranskalaista ja venäläistä symbolistista runoutta tutkineen Anna Akimovan mukaan molempien maiden symbolistit halusivat uudistaa runoutta, ja kansanlaulu oli avain tähän sekä muodollisten että sisällöllisten piirteiden osalta. Akimovan mukaan runoilijoiden kansanlaulutuntemus rakentui monin tavoin. Runoilijat itse tunsivat lauluperinnettä, he olivat kuulleet ja kuulivat sitä edelleen, mutta saivat vaikutteita myös kirjallisia teitä, lukiessaan romantiikan ajan kansanlauluihin viittaavaa runoutta kuten Heinrich Heinea tai J. W. Goethea, Suomessa verrokkina voidaan pitää J. L. Runebergia. Kansanlaulun ja taiderunon sekoituksessa, uudenlaisessa kirjallisessa kombinaatiossa tärkeintä oli, että teksti antoi vaikutelman kansanlaulusta, ei suinkaan se, miten tarkasti runo toisinsi alkuperäisiä lauluja. Kyseessä ei ollut kansanlaulujen suora imitointi, vaan pikemminkin löytöretki kansanlaulun muodon ja ilmaisun äärelle. (Akimova 2005, 7, 26.)
Baudelaire ja kumppanit
Kansanlauluihin tuotannossaan viitanneista ranskalaisista voidaan mainita esimerkiksi runoilija Charles Baudelaire (1821‒1867), jonka säeratkaisut pohjaavat Pahan kukat -runokokoelmassa (1857) osin kansanlaulun malleihin (Buffard-Moret 2006, 290‒291). Baudelairen käsikirjoitusten analyysi on lisäksi osoittanut, että hän oli esimerkiksi harkinnut käyttävänsä kansanlaulun mittaa eräässä runossaan, mutta oli luopunut sittemmin ajatuksesta (emt. 290; Dominicy 2005). On nähty, että Baudelaire oli kiinnostunut kansanlauluista siksi, että ne hänen mukaansa vastustivat klassisia muotoihanteita ja edustivat vapaampaa ilmaisua, jota hän piti tietyssä mielessä groteskina. Kansanlaulupoetiikasta ammentaminen mahdollisti erilaiset yllätykselliset ja kirjallisessa runoudessa harvinaiset ratkaisut, myös tietynlaisen vierauden, jota Baudelaire piti kaiken kauneuden välttämättömänä höysteenä (Buffard-Moret 2006, 296).
1800-luvun loppupuolella Paul Verlaine (1844‒1896) ja Arthur Rimbaud (1844‒1891) arvostivat yksinkertaisia kertosäkeitä ja rytmejä ja olivat kiinnostuneita kansanlauluista (Buffard-Moret 2006, 306). Oleskellessaan Englannissa he olivat opetelleet kieltä muun muassa paikallisten kansanlaulujen avulla (Buffard-Moret 2008, 19). Verlaine on kertonut Rimbaud’n työskennelleen ”Éternité”-runoa kirjoittaessaan yksinkertaisen sanonnan inspiroimana, hyödyntäen vain assonansseja, kansanomaisia lauseita sekä hämäriä ilmauksia. Rimbaud’n on sanottu kirjallistaneen laulujen metriikkaa ja muuntaneen laulujen yksinkertaisia muotoja mitä kultivoituneimpaan kirjalliseen muotoon. Osa runoista alkaa kansanlaulujen metrisiä malleja noudattavina, mutta lähtee sitten suuntautumaan aivan uusille alueille ja toteuttamaan aivan toisenlaista rytmiikkaa. Myös Verlaine arvosti vanhojen kansanlaulujen rakenteellisia ratkaisuja ja hyödynsi niitä runoudessaan. Hän oli kiinnostunut sekä ranskalaisesta että englantilaisesta kansanlauluperinteestä. Jälkimmäisestä hän oli napannut kerron Romance sans paroles -kokoelmansa (1874) runoon ”A poor youg shepherd”, joka alkaa ja päättyy samaan säkeistöön. (Buffard-Moret 2006, 306‒311.)
Entä Suomessa?
Entä yhdistyikö kansanlaulunomaisuus eurooppalaisen runouden virtauksiin suomalaisten runoilijoiden ajatuksissa? Eurooppalaisia kirjallisuutta ja symbolismia hyvin tunteva kirjailija ja kriitikko Kasimir Leino aloitti monin tavoin kansanlauluihin viittaavan Larin-Kyöstin Tän pojan kevätrallatuksia -esikoiskokoelman (1897) arvostelun seuraavin sanoin: ”Realismin kukoistusaika on nyt oikeastaan ohitse ja sen kukistajat kutsuvat itseään symbolisteiksi”. Vaikka Leino ei pitänyt Larin-Kyöstiä itseään symbolistina, on kuitenkin oireellista, että Leino aloitti arvostelunsa tällä tavoin. Kansanlaulumainen runo ei ollut ainoastaan suomalaisesta maaperästä kumpuava kukka, vaan yleiseurooppalainen lajike.
Monet Anna Akimovan ja muiden tutkijoiden esiin nostamista piirteistä ranskalaisessa runoudessa ovat paikannettavissa myös suomenkielisessä vuosisadanvaihteen runoudessa. Esimerkiksi laulullisuuden, musiikillisuuden ja yksinkertaisen sanonnan ihannointi, nostalginen katse menneisyyteen ja nuoruuteen sekä kansanlaulun muotopiirteiden, kuten Suomessa riimitysten ja peonirytmin hyödyntäminen. Peonirytmi, runojalka, jossa yksi tavu on nousussa ja kolme laskuasemassa kuului uudemman kansanlaulun tyylikeinoihin ja yleistyi suomenkieliseen taiderunouteen Eino Leinon myötä. (E. Leino 1896; Hormia 1960; Viikari 1987.)
Rekilaulun eli uudemman riimillisen kansanlaulun säkeistö koostui kahdesta osasta. Sen aloitti usein luonnonjohdanto, jonka suhde argumenttiosuuteen (Sykäri 2023), eli osaan, jossa ilmaisiin erilaisia tunteita, ajatuksia ja toimintaa, oli toisinaan varsin tulkinnanvarainen, jopa outo. Luonnonkuvan hämärä yhteys laulussa kuvattuun ajatukseen tai tunteeseen on varmasti resonoinut symbolismin poetiikasta kiinnostuneiden ajattelussa. Viittauksenomainen, symbolismin symbolia ja sen aavisteltavissa olevaa merkitystä muistuttava suhde on epäilemättä inspiroinut. (Karhu 2019, 30.) Rekilauluperinteestä löytyi sitä samaa yllätyksellisyyttä ja outoutta, mitä Baudelaire oli peräänkuuluttanut kaikkeen kauniiseen välttämättömästi liittyvänä.
Kiinnostavaa on se, miten ilmiössä uusi ja vanha kietoutuvat toisiinsa sekä Suomessa että muualla. Toisaalta kansanlaulujen nähtiin olevan elimellisesti yhteydessä johonkin vanhaan, kestävään ja merkitykselliseen, sukupolvelta toiselle periytyneeseen, joka oli jotain aivan muuta kuin hektinen ja sirpaleinen moderni maailma (ks. esim. K. Leino 1894). Toisaalta taas kansanlauluista oltiin kiinnostuneita, sillä ne tarjosivat omaperäisiä kielellisiä ratkaisuja, joita runoilijat ilolla hyödynsivät omassa sanataiteessaan. Kansanlaulua lähestyttiin kiinnostavana ja ihailemisen arvoisena ilmiönä, joka avasi tuoreen katseen sanataiteeseen sekä tarjosi uudenlaisen kirjallisen runouden rakennusaineita, malleja käyttää kieltä.
Tutkimusvierailu Ranskaan avasi silmäni sille, miten moniulotteisesta ja toisaalta yleisestä ilmiöstä runoilijoiden kansanlaulukiinnostuksesta on ollut Euroopassa kyse. Kansanlauluun on selvästi suhtauduttu maasta riippumatta kiinnostuksella, jolla lähestytään vertaisen sanataitajan taidonnäytteitä: uteliaasti, tutkien, mallia ottaen. Runoilijoiden katse ei ole välttämättä suuntautunut ylhäältä alas, vaan myös viereen, samalle tasolle. Vaikka heidän kirjoittamansa tekstit ovat olleet taiderunoutta ja niin sanottua korkeakulttuuria, ne ovat olleet elävässä suhteessa myös suullisen perinteen luovuuteen.