Marjatta: trio viululle, alttoviululle ja pianolle sekä kanteleelle (2025)

Elias Lönnrotin (1802–1884) laatima, suomalais-karjalaisiin kansanrunoihin perustuva Kalevala, Suomen kansalliseepos, jonka ensimmäinen versio Vanha Kalevala julkaistiin vuonna 1835 ja lopullinen Uusi Kalevala vuonna 1849, toimi voimakkaimpana inspiraationlähteenä taiteilijoille Suomessa 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Kuvataiteilijoista Akseli Gallen-Kallela (1865–1931), Louis Sparre (1863–1964), Robert Wilhelm Ekman (1808–1873) ja Sigfrid August Keinänen (1841–1914) ovat karelianistisen innostuksen tunnetuimmat edustajat. Näistä taiteilijoista Akseli Gallen-Kallelan tuotannossa on Kalevala-aiheisilla maalauksilla merkittävin osa. Hänen maalauksensa Aino-taru (triptyykki, 1891), Sammon puolustus (1896), Lemminkäisen äiti (1897), Joukahaisen kosto (1897), Kullervon kirous (1899) ja Kullervo menee sotaan (1901) ovat saaneet kaikki kansallismaalausten aseman, joiden kautta Kalevalan tapahtumat piirtyvät sukupolvelta toiselle. Kirjailijoista Aleksis Kiven (1834–1872) Kullervo-näytelmä (1864) on laajasti tunnettu, mutta myös muun muassa Juhana Heikki Erkko (1849–1906) kirjoitti näytelmän Kullervosta (julkaistu 1895) sekä Ainosta (julkaistu 1893), ja Eino Leino (1878–1926) jälkimmäisestä (1907).

Kalevala säveltaiteessa

Säveltaiteilijoista Jean Sibelius (1865–1957) on kiistatta merkittävin Kalevala-aiheisten teosten luoja viisiosaisella Kullervo-sinfoniallaan, Op. 7 (1892) mezzosopraano- ja baritonisolistille, mieskuorolle ja sinfoniaorkesterille, neliosaisella Lemminkäissarjallaan orkesterille, Op. 22 (1895) sekä sävelrunoillaan Pohjolan tytär, Op. 49 (1906), Luonnotar, Op. 70 (1913) ja Tapiola, Op. 112 (1926) orkesterille. Muista säveltaiteilijoista Robert Kajanus (1856–1933) on käsitellyt Kalevalaa sinfonisella runoelmallaan Aino (1885) mieskuorolle ja orkesterille tuntemattoman kirjoittajan tekstiin, ja Erkki Melartin (1875–1937) kaksinäytöksisellä oopperallaan Aino, Op. 50 (1909). Melartin myös sävelsi vajaan 15-minuuttisen ”legendan Kalevasta” sopraanolle ja sinfoniaorkesterille oopperalaulaja Aino Acktélle (1876–1944), otsikoltaan Marjatta, Op. 79 (1914). Uuno Klamin (1900–1961) sävellystuotanto sisältää reilun 10-minuuttisen orkesteriteoksen Lemminkäisen seikkailut saaressa (1934) sekä viisiosaisen Kalevala-sarjan, Op. 23 (1943) orkesterille.

1950-ja 1960-luvuilla Kalevala-aiheisia sävellyksiä ei juurikaan tuotettu. Uusi kukoistus koitti 1970-luvulla. Parikymmenvuotinen hiljaisuus selittyy pitkälti yhtenäiskulttuurin pirstaloitumisella, joka oli seurausta kahdesta maailmansodasta (1914–1918 ja 1939–1945) ja niiden keskellä syntyneistä uudistuksellisista, aatteellisista ja taide-esteettisistä, virtauksista. Syntyi modernismin käsite ja estetiikka, joissa tietoisesti irtauduttiin sotia edeltäneistä, tunteita ja struktuuria korostavista, virtauksista, sekä perinteistä. Sävellysteknisistä lähtökohdista tarkasteltuna yhtenäiskulttuurin pirstaloituminen näkyi sävellajien, eli tonaalisuuden, katoamisena. Atonaalisuuden isänä pidetään itävaltalaista taidemusiikin säveltäjä Arnold Schönbergiä (1874–1951), jonka 1910–1920-luvuilla kehittämä 12-säveljärjestelmä, josta sittemmin kehittyi sarjallisuus, jossa jokaiselle musiikin osan parametrin eri arvolle annetaan numeerinen arvo, hylkäsi keskussävelperusteisen tonaalisuuden. Tämä johti kokeellisiin säveltaidesuuntauksiin, kuten abstraktisuuteen (esim. minimalismi ja dodekafonia) ja uusvirtauksellisuuteen (esim. neoklassismi ja uusromantiikka). Tämän aikakauden jälkeen syntyneet Kalevala-aiheiset sävellykset erottuivat edukseen. Vuonna 1975 säveltäjä Einojuhani Rautavaara (1928–2016) sai valmiiksi Espoon kaupungin tilaustyön, yksinäytöksisen mysteerinäytelmän Marjatta matala neiti, joka sai kantaesityksensä 3. syyskuuta 1977 Espoossa Tapiolan kuoron esittämänä Erkki Pohjolan (1931–2009) johdolla. Vuonna 1982 valmistui kuoro-ooppera Runo 42 ’Sammon ryöstö’, jonka Helsingin yliopiston kuoro kantaesitti 8. huhtikuuta 1983 Helsingissä 100-vuotisjuhlakonsertissaan Matti Hyökin (1946–) johdolla. Säveltäjä Aulis Sallisen (1935–) kaksinäytöksinen ooppera Kullervo, Op. 61 (1988), joka perustuu Aleksis Kiven samannimiseen näytelmään ja johon Sallinen itse kirjoitti libreton, saavutti kantaesityksestään Suomen kansallisoopperassa lähtien, 30. marraskuuta 1993, suuren suosion.

Miksi Marjatta?

6. maaliskuuta 2026 Lauttasaaren kirkossa kantaesityksensä saava yksiosainen ja kestoltaan 30-minuuttinen sävellykseni Marjatta – Trio viululle, alttoviululle ja pianolle sekä kanteleelle (2025) on osa tätä 1970-luvulla alkanutta Kalevalan taiteellista elpymistä. Kalevalan henkilöhahmoista Marjatta on merkittävimpiä, joskin myös sivuutetuimpia, minkä vuoksi häntä käsitteleviä sävellyksiä on vain muutama. Sävellykseni on omalta osaltaan paikkaamassa tätä epäkohtaa, Marjatta-sävellysten puutetta. Jean Sibelius suunnitteli kirjailija Jalmari Finnen (1874–1938) kanssa Marjatta-oratoriota solisteille, kuorolle ja orkesterille, 27. kesäkuusta 1905 samaisen vuoden lokakuun jälkipuoliskolle, luopuen kuitenkin hankkeesta. Oratorioon suunniteltu musiikillinen materiaali päätyi Sinfoniaan nro 3 C-duuri, Op. 52 (1907), sävelrunoon Pohjolan tytär, Op. 49, orkesterille (1906) sekä kolmiosaisen Historiallisia kuvia II-orkesterisarjan, Op. 66, toiseen Minnelied (Rakkauslaulu) -osaan (1912).

Idea Marjatta-trion säveltämisestä syntyi toukokuussa 2023 otettuani yhteyttä saksalaiseen viulisti ja alttoviulisti Gregor Hrabariin (1985–). Tarjosin hänelle neliosaista ja kestoltaan noin 40-minuuttista Jousikvartettoani nro 1, lisänimeltään A tale of two lovers (Kertomus kahdesta rakastavaisesta) Shakespearen tragedian mukaan (2022). Hrabar ei löytänyt tilaa teokselle repertuaarissaan, mutta mainitsi etsivänsä uutta kamarimusiikkia ja kysyi, olisiko minulla muita kamarimusiikkiteoksia tuotannossani. Kielteinen vastaukseni johti päätökseen ryhtyä aivan uuteen hankkeeseen. Kun Hrabar mainitsi, että hänen vaimonsa, viulisti Emi Otogao (1988–), olisi halukas osallistumaan ja että heidän kollegansa, pianisti Marie-Thérèse Zahnlecker (nykyisin Gleim, 1992–), haluaisi myös osallistua, suunnitelmat vakiintuivat yksiosaiseksi Trioksi viululle, alttoviululle ja pianolle sekä kanteleelle. Sävellystyön käynnistymisen mahdollisti huhtikuussa 2024 vastaanottamani kuukauden työskentelyapuraha Musiikin edistämissäätiöltä (MES), ja teos valmistui Lapinlahdella, Helsingissä, 5. kesäkuuta 2025. Suuri tuki olivat kanteleensoittaja Iida-Maria Kurosen (1999–) kanssa käydyt keskustelut lopun kanteleosuudesta.

Kalevalan viimeinen viideskymmenes runo kertoo Marjatasta, vanhempiensa luona asuvasta puhtaasta neisytsielusta, jota hänen yhteisönsä karttaa, minkä seurauksena hänen tehtäväkseen on asetettu yhteisön lampaiden paimentaminen metsässä. Metsässä Marjattaa kutsuu puolukka, joka hyppää Marjatan suuhun, minkä seurauksena hän tulee raskaaksi. Marjatan vanhemmat eivät tyttärensä raskautta voi hyväksyä, vaan heittävät hänet ulos talosta. Myös koko kylä kääntää hänelle selkänsä, ja Marjatta synnyttää lapsensa yksin metsässä, hevosen ladossa. Syntyy poika, Karjalan kuningas, joka syrjäyttää Väinämöisen, siihenastista valtaa pitäneen suuren tietäjän ja kanteleensoittajan. Väinämöinen joutuu lähtemään, jättäen kansalleen perinnöksi kanteleen ja laulunsa.

Marjatta-trion musiikilliset johtoaiheet

Musiikillisesti yksiosainen ja kestoltaan 30-minuuttinen Marjatta seuraa ja kuvaa alkuperäistä Kalevalan runoa kronologisesti sen alusta loppuun. Jotta kokonaisuus olisi helpommin ymmärrettävä ja johdonmukaisempi, hahmottelin sävellystyön aikana seuraavat musiikilliset johtoaiheet, jotka kuvaavat tarinan keskeisiä hahmoja ja elementtejä: Karjalan kuningas, Marjatta, puolukka, ikuinen valo ja kantele. Runon tarkka kuvaus musiikillisesti on mahdotonta, minkä vuoksi luontevin lähestymistapa oli yksityiskohtiin kajoamaton, yleisluontoinen ja päätapahtumiin keskittyvä kerronta, korostaen samanaikaisesti tarinan mystisiä elementtejä. Mystisyys on läsnä teoksessa kauttaaltaan. Sävellysteknisesti mystisyys ilmentyy paitsi sekunti-intervallien ja pitkien, pysähtyneitten sävelten ja rytmisten säveltoistojen runsaudella, myös pianon matalan rekisterin hallitsevana käyttönä, joka tuo kokonaisuuteen luonnonläheisyyttä, alkukantaisuutta ja järkähtämätöntä voimaa. Dynamiikat ovat suurimmaksi osaksi hiljaisia, joiden takia muutamat voimakkaat huipentumat saavuttavat luontevasti maksimaalisen vaikuttavuutensa. Huipentumat toimivat samanaikaisesti myös kokonaisuutta yhtenäistävinä ja eteenpäin vievinä elementteinä.

Teos alkaa salaperäisellä johdannolla alkuhämärästä. Jo seitsemännessä tahdissa esitetään Karjalan kuninkaan teema fragmentaarisena, joka esiintyy kokonaisena, kaikessa loistossaan, teoksen keskivaiheilla, 233. tahdista eteenpäin, Marjatan hoitaessa vastasyntynyttä lasta. Marjatan teema, tahdista 56 eteenpäin, on viattoman puhdas ja valoisa:

Melankolinen siirtymä vaimentaa musiikin puolukkamotiiviin, joka esiintyy tahdista 78 eteenpäin, Marjatan poimiessa marjan, joka sinetöi hänen kohtalonsa. Vanhempien tultua tietoisiksi Marjatan raskaudesta, ajavat he hänet ulos talosta, mitä musiikillisesti kuvataan pianon aggressiivisilla, voimakkailla melodisrytmisillä repliikeillä. Näitä vasten muuttumattomana pysyvä, viulun ja alttoviulun hiljainen ja pysähtynyt väre, kuvaa Marjatan lamaannuksentäyteistä kauhua tämän vastaanottaessa vanhempiensa päätöksen. Musiikin intensiteetti ja nopeus kiihtyvät vähitellen, kuvaten Marjatan lähtöä vanhempiensa talosta, juoksua metsään sekä samanaikaista ahdistusta yksinjäämisen ja synnytyspaikan puutteen vuoksi. Epätoivosta uupuneena vaipuu Marjatta hetkeksi mättäälle itkemään, ennen kuin jatkaa kulkuaan yhä syvemmälle metsään, jota musiikillisesti ilmennetään alttoviulun pitkälinjaisella huutavalla soololla keskellä alati eteenpäin soljuvaa musiikillista virtaa. Koko teoksen dramaattisin hetki on näitä seuraava lapsen syntymää kuvaava jakso, jossa Marjatan teemasta poimitut triolirytmit saavat vastaparikseen puolukkamotiivin säveltoistot, kumpikin nyt fortefortissimo (suom. äärimmäisen voimakkaasti) -dynamiikassa. Seuraa hiljaisuus. Marjatta katsahtaa vastasyntyneeseen hymyillen, joka saa musiikillisen ilmenemismuotonsa pianon lämpimänä soolona. Tätä seuraavaan fermaattiin, hiljaisuuteen, päättyy ensimmäinen teoksen kahdesta jaksosta ennen epilogia, vaikka Marjatta onkin kaikkinensa yksiosainen kokonaisuus.

Marjatan toinen jakso kuvaa lapsen varttumista Karjalan kuninkaaksi sekä pimeyden väistymistä ikuisen valon tieltä. Ikuisen valon teema esiintyy lyhyen, paritahtisen soljuvan johdantojakson jälkeen aluksi viulun esittämänä ja sitten alttoviulun toistamana:

Seuraa Karjalan kuninkaan teema, jonka intensiteetti voimistuu, muuttuen läsnä olevammaksi, alati kiihtyvän tempon ja voimistuvien dynamiikkojen myötä. Huipennuksessa pimeys sulautuu valkeuteen rauhan levittäytyessä kaikkialle. Seuraa lyhyt muistuma aivan alusta, johdannosta, alkuhämärästä, musiikin tiivistyessä viulun ja alttoviulun esittämiin pitkiin huiluäänisäveliin. Marjatta päättyy epilogiin, kanteleen kehtolauluun, joka voidaan nähdä sekä Väinämöisen jäähyväislauluna että osoituksena perimmäisen ja ikuisen rauhan vakaasta läsnäolosta.

Kantaesitys Lauttasaaren kirkossa 6.3.2026

Haluan osoittaa lämpimät kiitokset Kalevalaseura-säätiölle, jonka joulukuussa 2025 myöntämä rahoitus on mahdollistanut kantaesityksen Lauttasaaren kirkossa perjantaina 6. maaliskuuta 2026 klo 19 viulisti Emi Otogaon, alttoviulisti Gregor Hrabarin, pianisti Marie-Thérèse Gleimin sekä kanteleensoittaja Iida-Maria Kurosen tulkitsemana.