Katsaus tieteenalan historiaan, nykyisyyteen ja tulevaisuuteen opiskelijan silmin
En ollut koskaan kunnolla tutustunut folkloristiikkaan, kun otin vuonna 2022 vastaan opiskelupaikan Helsingin yliopiston Kulttuurien tutkimuksen kandiohjelmassa. Ohjelman eri opintosuuntien edustajat esittelivät ohjelman peruskursseilla tieteenalojaan ja professori Lotte Tarkan esittelemä folkloristiikka teki minuun lähtemättömän vaikutuksen: suulliseen, omaehtoiseen ja ei-institutionaaliseen kulttuuriperintöön suuntautunut tieteenala, jonka piiriin kuuluu kaikki kansanrunoudesta graffiteihin? “Kyllä kiitos!”, muistan ajatelleeni. Folkloristiikan kursseilla huomasin olevani sekä äärimmäisen innostunut että varsin hämilläni – mistä tässä tieteenalassa oikeasti on kyse? Latrinalisista palimpsesteistako? Vaiko perinnemorfologisesta diakronisesta variaatiosta? Jostain “kansasta” ainakin puhutaan alituiseen ja vaikka tieteenalan punainen lanka voi vaikuttaa hieman hämärältä, ovat folkloristit ilmeisesti varsin ylpeitä tieteenalastaan. Taidan itsekin olla, kun tunnen folkloristin identiteetin alkavan muodostua kolmannen opiskeluvuoteni kääntyessä ehtoopuolelle.
Vallitsevan akateemisen ilmapiirin toistellessa mantramaisesti kansainvälisyyden ja tieteidenvälisyyden ihanteita, tekee mieleni protestinomaisesti nostaa framille erityisesti folkloristiikan varhaiseen historiaan liittyvä epäkansainvälisyys ja tieteellinen itsenäisyys. ”Epäkansainvälisyys” on vitsikkääksi tarkoitettu ilmaus kansallisuudelle, eli kansallisten aatteiden ja identiteettien edistämiselle – todellisuudessahan tieteenala oli jo syntyessään kansainvälinen. Tieteellisellä itsenäisyydellä puolestaan viittaan siihen, että tullakseen tunnistetuksi omana tieteenalanaan ajattelu- tai menetelmäjärjestelmän on kyettävä perustelemaan olemassaolonsa muista tieteenaloista erilliseksi ja jollain tavoin ainutlaatuiseksi.
Pohdin tässä kirjoituksessa folkloristiikan tieteenalan historiaa, nykypäivää ja tulevaisuutta folkloristiikan opiskelijan perspektiivistä – miten kansallisuusaatteen sävyttämä historia näyttäytyy tänä päivänä, mikä tekee tieteenalasta erityisen ja mihin asioihin kiinnitän itse huomiota, kun pohdin alamme luonnetta ja tulevaisuutta. On syytä korostaa, että alan historian ja nykytilan tuntemukseni on lyhyestä taipaleestani johtuen täynnä aukkoja. Tämä olisi ongelmallista, mikäli tavoitteeni olisi kirjoittaa luotettava ja kattava katsaus oppihistoriaan – mutta koska minua huomattavasti kokeneemmat folkloristit tekevät sen puolestani, voin huoletta kirjoittaa omasta, aukollisesta ymmärryksestäni käsin. Voisin väittää, että perehtymättömyys oikeastaan mahdollistaa varsin ainutlaatuisen näkökulman: millaiset asiat tieteenalan historiassa nousevat etualalle ennen kuin ymmärrys syvenee? Entäpä millaisena nykyisyys ja tulevaisuuden näkymät näyttäytyvät silloin kun niitä pohdiskelee kapeasta, mutta innostuneesta vinkkelistä?
Kansallista, suomalaista ja maantieteellis-historiallista
Sivistyneistön kiinnostus kansanrunoihin – johon folkloristiikan varhainen historia paikantuu – kytkeytyy erottamattomasti 1800-luvulla Euroopasta Suomeen kulkeutuneeseen kansakunnan rakentamisen ideaan, eli kansallisuusaatteeseen (ks. esim. Hakamies 2021). Koko kansallisuusaate taas voidaan jäljittää 1700-luvun lopulta alkaen Euroopassa vallinneeseen romanttiseen, schellingiläiseen ja sen sellaiseen käsitykseen kansasta ja sen hengestä. Elias Lönnrotin ja kumppaneiden kansanrunojen keruumatkat sekä kansalliseepoksen rakentaminen olivat keskeisiä elementtejä suomalaisen kansallisidentiteetin muodostumisessa. Näin ollen kansanrunojen tutkimiseen suuntautuneen tieteenalan synty joudutaan näkemään yhtä hyvin osana kansallisia prosesseja. Folkloristiikan nationalistiseen projektiin kietoutuvat juuret tuntuvat nykyvinkkelistä katsottuna hieman kiusallisilta, mutta jo pinnallinen tutustuminen tieteenalan nykytilaan paljastaa huojentavasti, etteivät kansallismieliset aatteet ole vakavasti otettavissa määrin häirinneet folkloristiikkaa pitkään aikaan. Ajattelen ja toisinaan ääneenkin korostan asian olevan juuri näin, mutta on kiinnostavaa (ja aavistuksen vaivaannuttavaa) pohtia, onko tämä mielikuva jossain määrin tietoisesti tuotettu: yliopistolla folkloristiikan ja nationalismin suhteesta keskustellaan pääasiassa historiallisena ilmiönä, eikä kansallismielisyyden mahdollista vaikutusta nykyisyyteen nosteta mielellään puheenaiheeksi.
Itse folkloristiikan synty voidaan Suomen kontekstissa paikantaa 1800-luvun loppupuolelle, jolloin Julius ja myöhemmin Kaarle Krohn alkoivat kehittää niin kutsuttua maantieteellis-historiallista metodia. Tämän metodin avulla pyrittiin selvittämään kansanrunojen ajallinen ja paikallinen alkuperä sekä niiden leviämisreitit. Metodin kehittäminen paitsi ohjasi kansanrunouden tutkimusta pois 1800-luvun romanttis-ideologisesta suhtautumisesta, myös vaikutti ratkaisevasti uuden tieteenalan muodostumiseen. Suomen Keisarillisessa Aleksanterin Yliopistossa (nyk. Helsingin yliopisto) uusi tieteenala sai nimekseen ”suomalainen ja vertaileva kansanrunouden tutkimus”. (Hämäläinen & Kauppi 2021.) Krohnien kehittämä metodi säilyi käytössä eri muodoissaan pitkälle 1900-luvulle, mutta kuten Frog artikkelissaan Suomalainen koulukunta (2021) kattavasti osoittaa, sitä on kritisoitu ja haastettu alusta asti esimerkiksi siitä, ettei yksittäisen kansanrunon rekonstruointi sen alkutekstiin ole mahdollista. Frogin (mt., 62) mukaan metodin saama painoarvo liittyi osin siihen, että folkloristiikan hyväksyminen itsenäiseksi tieteenalaksi edellytti sen osoittamista erilliseksi esimerkiksi filologisista tutkimusmenetelmistä, ja maantieteellis-historiallinen metodi tarjosi tähän välineet.
Itse en tunne maantieteellis-historiallista metodia kovinkaan hyvin, enkä useiden paradigmaattisten käänteiden tältä puolen jaksakaan olla siitä erityisen kiinnostunut. Sen merkitys tieteenalan syntymiselle ja kehitykselle on silti kiistaton. 2020-luvulla folkloristiikan opiskelija törmää metodiin muistaakseni ainakin folkloristiikan peruskurssilla ja toisinaan tutkimuskirjallisuudessa, mutta tieteenala on kehittynyt varsin kauas niistä lähtökohdista, joiden varaan metodia ja koko alaa aikanaan rakennettiin. Olenkin aistinut sen olevan muiden alojen opiskelijoiden mielestä hieman epätyydyttävää, kun heidän pyytäessä minua selittämään folkloristiikan tarkoituksesta annan aluksi ympäripyöreän kuvauksen metodista, jota en itse tunne ja joka ei varsinaisesti ole ollut käytössä pitkään aikaan.
Laajentuvat näkökulmat, uudet määritelmät
Kansallisuusaatteen läsnäolo – tai kuten Ulla Piela (2021, 23–27) sitä nimittää, kansallinen paradigma – määritti kansanrunouden tutkimusta aina 1900-luvun jälkipuoliskolle saakka. 1960-luvulla tämän paradigman rinnalle alkoi kuitenkin muotoutua niin kutsuttu diskursiivinen paradigma, jossa folklore alettiin nähdä yksilöllisenä ja kulttuurisena viestinnän välineenä (mt., 27). Mainittakoon, että Piela käsittelee artikkelissaan Kalevalaseuran vuosikirjojen paradigmoja, mutta niiden voidaan nähdä olevan analogisia tieteenalan linjoille. Tulkintamahdollisuuksien avartuminen, esitystilanteiden ja kontekstien nouseminen tarkastelun kohteiksi sekä perinteen merkitysten moniulotteinen tutkiminen ja tulkinta mullistivat tieteenalaa 1900-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Tämä toi folkloristiikkaa lähemmäs sitä muotoa, johon olen itse 2020-luvulla hurahtanut: kaikenlaisesta omaehtoisesta kulttuurista ja kulttuuriperinnöstä kiinnostunutta tutkimusta, jossa yksilön, yhteisön ja vallitsevien suurien linjojen välistä vuorovaikutusta pääsee tarkastelemaan aivan ainutlaatuisella tavalla.
1900-luvun loppupuolelta aina tähän päivään asti näkökulmat ovat monipuolistuneet entisestään, eikä tieteenalaa määrittele enää yksi tai kaksi selkeää linjaa – eikä tarvitsekaan. Yksi punainen lanka, jonka näen yhdistävän nykyhetken laajentuneet näkökulmat ja 1800-luvun suullisen perinteen tutkimuksen, on ajatus omaehtoisen ja ei-institutionaalisen kulttuurin arvosta tutkimuskohteena. Toiseksi keskeiseksi jatkumoksi voisin nostaa ajatuksen ihmisestä sekä kulttuurin subjektina että sen aktiivisena luojana. (Folkloristiikan perusteet, Helsingin yliopisto.) Eräs ristiriita, joka askarruttaa itseäni on se, että vaikka omaehtoinen ja ei-institutionaalinen kulttuuri on mielestäni ylivoimaisesti kiinnostavin kulttuurin alue, huomaan suhtautuvani hieman varauksellisesti siihen, miten ja kuinka paljon sitä tutkitaan – omaehtoisia kulttuuri-ilmiöitä tutkiessaan kun tutkijat nähdäkseni tavallaan institutionalisoivat niitä. Voisi olla aihetta käydä nykyistä enemmän keskustelua siitä, millainen suhde omaehtoisiin kulttuuri-ilmiöihin samaan aikaan sekä palvelee tutkijoita että antaa omaehtoiselle kulttuurille mahdollisimman paljon tilaa.
Pertti Anttonen (2016) paikantaa professuuriesitelmässään folkloristiikan ja perinteentutkimuksen nykyisen tarkoituksen seuraavasti: “Tehtävänmääritys perustuu amerikkalaisen folkloristin Alan Dundesin 1960-luvun puolivälissä lanseeraamaan määritelmään, jonka mukaan folkloren folk on mikä tahansa sosiaalinen ryhmä, jolla on ainakin yksi yhteinen tekijä.” Folklorella Anttonen tarkoittaa esitelmässään “kansanperinnettä, erityisesti suullista kansanperinnettä, kuten kansanrunoja, tarinoita, kansanlauluja, sananparsia ja niin edelleen.” Folkloren määritteleminen kattamaan kaikki nykyiset merkitykset ja mahdollisuudet on kokonaan oma keskustelunsa, mutta Anttosen tavoin hahmotuksessani keskeiseksi nousee Dundesin määritelmä, jossa kansan (folk) käsite siirtyy kattamaan muitakin ryhmiä kuin kansallisuusaatteen saneleman kansan, eli etnisesti, historiallisesti ja maantieteellisesti määritellyn kansan. En tunne Dundesia tarpeeksi hyvin ollakseni varma, oliko hänen määritelmänsä myös suoraa reaktiota kansa-käsitteen kiusallisille historiallisille konnotaatioille, mutta juuri tämä määritelmällinen siirtymä mielestäni vapauttaa nykyajan folkloristit nationalismin langettamasta varjosta.
Folkloristin kaksoisrooli: perinteen kriittinen tutkija ja sen vaalija
Anttonen (2016) hahmottaa, että nykypäivään tultaessa äärioikeisto on asettunut “fennomaanisen perinteen jatkajaksi ja kansallistetun kansanperinteen suosijaksi”, eikä tätä käy kieltäminen. Harmillisinta on, että äärioikeiston äänekäs kansallistetun kansanperinteen omiminen on tahrinut mielikuvia niin paljon, että joudun itsekin toisinaan kahvipöytien ääressä opinnoistani kertoessa vääntämään rautalangasta, että oma kiinnostukseni esimerkiksi kansanrunoutta kohtaan on luonteeltaan tyystin erilainen kuin äärioikeiston. Samalla pidän vuosisatojen saatossa kerättyjä kansanperineen tallennuksia, kansanrunoutta ja Kalevalaa korvaamaattoman arvokkaina, ja suhtaudun alakuloisesti siihen, että uudenlaisessa, monimuotoisemmassa ilmapiirissä nämä vaikuttavat valuvan yhä kauemmas ihmisten tietoisuudesta. Folkloristeilla on nähdäkseni varsin ainutlaatuinen ja tärkeä rooli kulttuuriperinnön määrittelemistä käsittelevässä keskustelussa ja pidänkin alamme konventioihin juurtunutta kriittisyyttä ja kontekstuaalista herkkyyttä keskeisenä vahvuutena. Suomalaisuuden rakentamisen projekti on tuottanut historian saatossa jo kylliksi sortoa, eriarvoisuutta ja vaientamista, ja ajattelen folkloristiikan nykyisyyden ja tulevaisuuden alleviivautuvan osin näiden tragedioiden käsittelyyn ja sovitteluun, osin uudenlaisen, monimuotoisen ja -äänisen perinteen tuottamiseen, tutkimiseen ja juhlistamiseen.
Entä miten on tieteellisen itsenäisyyden laita? Vaikka kirjoitukseni alussa puoli-ironisesti parjasin monitieteellisyyden ja kansainvälisyyden ihanteita, on selvää, että säilyäkseen relevantteina tieteenalojen on pystyttävä sopeutumaan muuttuvaan maailmaan sekä toisinaan liittoutumaan muiden tieteenalojen kanssa. Totuus on, että folkloristiikka on kautta historiansa myös ollut varsin kansainvälinen ja monitieteellinen, joskin tietty ylpeys oman tieteenalan erityispiirteistä selvästi yhdistää folkloristeja – tämä tosin varmasti pätee jotakuinkin kaikilla aloilla. Mielestäni folkloristiikkaa määrittää varsin ainutlaatuinen tapa tarkastella – ei ainoastaan kansan- tai kulttuuriperintöä, vaan koko inhimillistä kokemusta, mutta mustasukkainen ja itsepäinen jämähtäminen tähän ainutlaatuisuuteen olisi mitä luultavimmin varsin tuhoisaa tieteenalan statukselle. Sellaisena kun itse tieteenalaa hahmotan, se voi yhtä aikaa ylpeästi pysyä uskollisina ja vaalia alan ainutlaatuisuutta sekä osallistua tyytyväisenä nykyaikaisen, tieteenalojen rajoja ylittävän tutkimuksen tuottamiseen.
