Patsaat muistiaktivismin paikkoina: Ajatuksia Lönnrotin patsaan tapauksesta

Elokuussa 2024 Elias Lönnrot -patsas sai päälleen punaista, verta muistuttavaa maalia. Punaväriä tihkui Lönnrotin kynästä ja Väinämöinen itki verikyyneleitä. Patsaan jalustaan oli kirjoitettu punaisin kirjaimin ”KOLONIALISTI”. Pian media toi esiin, että hyökkäyksen tekijäksi ilmoittautui antikolononialistinen ja antifasistinen karjalaisten aktivistien kollektiivi Ruškiemustu, joka oli julkaissut tapausta edeltävänä päivänä nettisivuillaan tekstin ”Elias Lönnrot” (Ruškiemustu 2024). Kirjoituksessaan kollektiivi luonnehti Kalevalaa kulttuurisen omimisen tuotteeksi ja totesi, että sitä ei tulisi tarkastella suomalaisten kansallisena merkkiteoksena vaan pikemminkin karjalaisten pitkäaikaisen alistamisen ja riiston symbolina. Aktivistien intervention myötä käynnistyi (lyhytkestoinen) mediakeskustelu, johon ottivat osaa toimittajat (esim. Paananen 2024; Liesmäki 2024), lehtijutuissa haastatellut historiantutkijat (esim. Broborn 2024; myös Lähteenmäki 2024), folkloristit (Mäntylä 2024) ja konservoijat (esim. Grönholm & Rantasalo 2024), karjalaisjärjestöt ja karjalaiset toimijat (esim. Karjalan Liitto 2024; Karjalazet Nuoret Suomes – Karjalaiset Nuoret Šuomešša 2024; Kovasiipi 2024).

Koska Lönnrot-patsaaseen kohdistuneen hyökkäyksen tai ylipäätään kaupunkitilaan tai sen monumentteihin kohdistuvien tekojen – aktivististen ja vandalististen –tuomitsevista puheenvuoroista ei ole koskaan ollut varsinaisesti pulaa (patsaan paljastuksesta vuonna 1902, ks. Tarkka 2024), pohdin kirjoituksessani pikemminkin monumenttien roolia kollektiivisen muistin ja historianarratiivien kyseenalaistamisessa. Kulttuurisen muistitutkimuksen alalla onkin viime vuosina keskusteltu runsaasti niin sanotusta muistiaktivismista, liikkeistä, jotka kollektiivista muistia kyseenalaistamalla pyrkivät yhteiskunnallisen muutokseen – tai muutoksen estämiseen (Gutman & Wüstenberg 2022). Käsittelen myös sitä, minkälaista neuvottelua muistista Lönnrotin patsaaseen kohdistunut teko sekä sitä seurannut mediakeskustelu heijastelee.

Yhteiskuntajärjestelmien muutoksen jälkeen uutta järjestystä performoidaan usein entisen vallan monumentteihin puuttumalla. Ikonoklasmi voi ilmetä useissa muodoissa, niin monumenttien kaatamisena, häpäisemisenä tai vaivihkaisena poistamisena kuin niiden käyttöönottona uudessa merkityksessä ja kontekstissa – esimerkiksi museoon siirrettyinä ja kontekstualisoivin kommentaarein varusteltuina näyttelyesineinä. Kulttuurisen muistin tutkija Ann Rigneyn (2022) mukaan viimeaikaisissa patsaisiin kohdistuneissa protesteissa on kuitenkin jotain erilaista. Ne eivät niinkään juhlista jo tapahtunutta vallanvaihdosta ja saavutettua uutta aikaa ja järjestystä, vaan ovat osa toimintaa, joka nykyhetkessä tavoittelee muutosta ja uudenlaista tulevaisuutta tulkitsemalla menneisyyttä uudelleen ja kyseenalaistamalla hegemonisia historiakäsityksiä – pyrkimällä hallitsevan ”muistiregiimin” muutokseen.

Viimevuotisille monumentteihin kytkeytyneille liikkeille tyypillistä on ollut myös niiden voimakkaan medioitunut luonne. Tieto ja kuvat patsaisiin kohdistuneista teoista ovat nopeasti levinneet ympäri maailmaa tarjoten toiminnallisia ja esteettisiä malleja ja ideoita niin nouseville kuin olemassaoleville liikkeille. Suvi Keskisen (2024) mukaan tätä laajempaa merentakaiseen kolonialismiin ja orjuuteen liittyvää historiaa onkin tuotu vuoropuheluun myös Pohjoismaissa tapahtuneen alkuperäiskansojen maiden kolonisaation ja viimeaikaisen rasistisen väkivallan käsittelyn kanssa. Itse katson, että myös Lönnrotin patsaan isku liittyy esteettisten mallien, retoriikan ja tavoitteiden kautta näihin ylirajaisiin protestiliikkeisiin, joissa muun muassa monumentteja käytetään hegemonista muistikulttuuria kyseenalaistavan ja yhteiskunnalliseen muutokseen pyrkivän liikkeen välineinä (uudesta karjalaisten aktivismista ks. Selin ym. 2023 ja Silvonen & Kallio 2023).

Tulkitsen, että tässä tapauksessa hermeneuttinen epäoikeudenmukaisuus liittyy ensinnäkin siihen, että Suomessa karjalaisuus hyvin yleisesti ymmärretään joko osaksi suomalaisuutta tai suomalaisuuden alle asettuvaksi paikallisidentiteetiksi, ei niinkään suomalaisuudesta erilliseksi identiteetiksi, kansallisuudeksi/etnisyydeksi tai kategoriaksi. Myös puutteellinen tieto karjalan kielen olemassaolosta vaikuttaa moniulotteisesti mahdollisuuksiin opiskella ja käyttää kieltä. (Ks. Sarhimaa 2017; Stepanova 2020; Kallio 2023a ja 2023c.) Hermeneuttinen epäoikeudenmukaisuus voi liittyä myös populaariin tendenssiin sijoittaa karjalaisuus tai karjalainen kulttuuri menneisyyteen, eräänlaiseen suomalaisuuden muinaisuuteen, jota myös yleinen käsitys (ei kuitenkaan tutkimuksen piirissä vallitseva) Kalevalasta suomalaisen muinaisuuden/menneisyyden ilmentymänä edustaa (esim. Tarkka, Stepanova & Haapoja-Mäkelä 2018).

Kapeiden karjalaisuutta koskevien käsitysten lisäksi Ruškiemustun kritiikki kohdistui hallitseviin Karjalaan ja toiseen maailmansotaan liittyviin kertomuksiin ja kulttuuriseen muistiin Suomessa. Aktivistit toivatkin kirjoituksessaan esiin toiseen maailmansotaan ja Karjalaan liittyviä historiatulkintoja, joita voidaan pitää Suomessa epätavallisina. Suomi esitettiin Karjalan laittomana miehittäjänä ja suomalaisten karjalaisiin, karjalaiseen kulttuuriin ja karjalan kieleen kohdistunutta väheksyntää ja syrjintää tuotiin esiin. Kollektiivin kirjoitus piti sisällään myös historian vaiheita koskevia epäselvyyksiä, mutta kiinnostavaa heidän tulkinnassaan on kuitenkin pyrkimys kyseenalaistaa kansallista muistia toisesta maailmansodasta Suomessa (sodan muistikulttuurista esim. Kivimäki 2012 ja Davydova-Minguet 2023). Tässä hallitsevassa muistissa korostuu Suomen rooli pikemminkin Neuvostoliiton hyökkäyksen uhrina kuin Natsi-Saksan rinnalla taistelevana Karjalan miehittäjänä. Siinä myös painottuu tulkinta Karjalan (suomalaiseksi mielletyn) väestön evakuoinnista kansallisena menestystarinana, vaikka myös alueiden ja kotien menetyksestä johtuvaa surua on käsitelty paljon. Pienemmässä roolissa puolestaan on ollut karjalaisten toiseuttaminen ja uskonnollinen ja kieleen liittyvä syrjintä tai niiden nykyhetkeen ulottuvat jatkumot, jotka näkyvät muun muassa karjalan kielen asemassa (ks. Kananen 2010; Sarhimaa 2017).

Myös karjalaisten toimijoiden ja järjestöjen puheenvuoroissa tekoa kritisoitiin hyvin yleisesti, minkä lisäksi huomautettiin aktivistien historiatietämyksen puutteista (esim. Karjalan Liitto 2024; Kovasiipi 2024). Myös karjalan kielen tilannetta tuotiin esiin. Huolestuttavaa oli, että karjalaisten toimijoiden puheenvuoroissa ilmaistiin myös pelkoa siitä, että patsashyökkäystä voitaisiin käyttää kaikkia karjalaisia vastaan sekä mitätöimään heidän karjalan kielen ja kulttuurin eteen tekemäänsä työtä (esim. Räčäkkä 2024; myös Ritvanen 2024). Ottamatta kantaa hybridihyökkäys-teorian uskottavuuteen, se, että epäilys Venäjän osallisuudesta nousi keskustelussa niinkin voimakkaasti esiin, osoitti nähdäkseni surullisesti, etteivät nämä pelot ole täysin turhia.

Ruškiemustu-kollektiivin tekoon kohdistuneiden reaktioiden voi myös katsoa heijastavan juuri sitä hermeneuttista epäoikeudenmukaisuutta, jota aktivistit yrittivät korjata. Aktivistien esiin nostamia epäkohtia ei otettu vakavasti tai syvällisesti keskustelun aiheiksi. Tämä saattoi toki olla myös vastareaktio vandalismia kohtaan tai johtua Ruškiemustun lausunnon epäselvyyksistä ja -tarkkuudesta tai koko keskustelun lyhytaikaisuudesta. Itse näkisin, että näiden syiden lisäksi reaktiot voivat myös heijastella Suomessa vallitsevaa muistikulttuuria, jossa osallisuus kolonialismiin (esim. Keskinen 2022), toisen maailmansodan aikaisten ”Suomen sotien” itsekriittinen arviointi tai karjalaisten syrjinnän kokemukset ja moninaisten karjalaisten identiteettien olemassaolo on usein syystä tai toisesta ohitettu. Ohittaminen saattaa olla historian tulkintojen tietoista ja tavoitteellistakin kiistämistä, mutta osin se johtuu myös tiedon ja riittävän laajalti jaettujen kertomusten ja tulkintakehysten vajavaisuudesta tai suoranaisesta puutteesta. Tämä puute tuottaa hermeneuttista epäoikeudenmukaisuutta niille, joiden kokemuksia ei oteta vakavasti, jos niitä ylipäätään ymmärretään lainkaan.

Muisti ja oikeudenmukaisuus

Kun monumentteihin kohdistuvia tekoja tarkastellaan kulttuurisen muistin ja muistiaktivismin tutkimuksen näkökulmasta, korostuu, ettei teoissa ole yksinomaan kyse yksittäisten taideteosten, kulttuuriperintöjärkäleiden tai edes historiallisten henkilöiden häpäisemisestä. Sen sijaan ne kiinnittyvät laajempaan neuvotteluun historiatulkinnoista ja usein myös pyrkimykseen muistikulttuurin muuttamiseen oikeudenmukaisemman nykyisyyden ja tulevaisuuden puolesta. Lönnrot ja Kalevala valikoitunevat kerta toisensa jälkeen kohteiksi niiden symboliarvon vuoksi (Kallio 2023b).

Kun puhutaan kollektiivista muistia tai vaikkapa Kalevalaa ja kansanrunoutta koskevista tulkinnoista ja neuvottelusta, puhe ei ole yksinomaan siitä, mitä uusin historiantutkimus tai folkloristiikka mistäkin menneisyyden tapahtumasta, prosessista tai niiden syistä ja seurauksista ajattelee. Kyse on laajemmasta ja jatkuvasti käynnissä olevasta muistikulttuuria koskevasta neuvottelusta tai kamppailusta, johon moninaiset toimijat osallistuvat. Esteettisten ja toiminnan mallien ylirajainen lainaaminen toimii tässä yhtenä strategiana, jolla paikalliset muistikamppailut kytketään laajempaan globaaliin liikehdintään ja pyrkimyksiin vaikuttaa historiallisten epäoikeudenmukaisuuksien nykyhetkessä läsnäoleviin vaikutuksiin. Nämä vaikutukset voivat liittyä esimerkiksi kolonialismista, rasismista tai toiseuttamisesta johtuvaan yhteiskunnalliseen, taloudelliseen tai sosiaaliseen marginalisaatioon. Usein ne kytkeytyvät olennaisesti myös episteemiseen ja hermeneuttiseen epäoikeudenmukaisuuteen.

Karjalan kielen aseman käsittely sai lopulta melko vähän tilaa muiden kuin karjalaistoimijoiden puheenvuoroissa. Myös vallitsevan muistikulttuurin kriittinen arviointi oli vähäistä. Teko herätti kuitenkin jonkin verran pohdintaa ja neuvottelua siitä, mitä karjalaisuus on ja voi olla, ja kuka saa edustaa karjalaisyhteisöjä ja esittää tulkintoja karjalaisten tai suomalaisten historiasta ja kulttuurista. Tämän neuvottelun esiin tuleminen voi nähdäkseni myös itsessään vähentää hermeneuttista epäoikeudenmukaisuutta, joka johtuu kapeista karjalaisuuteen liittyvistä käsityksistä Suomessa. Vaikka kollektiivista muistia on sen lähtökohtaisen valikoivuuden ja dynaamisuuden vuoksi mahdotonta muovata kaikki menneisyydet ja näkökulmat sisältäväksi kokonaisuudeksi, siitä käyty neuvottelu voi muuttaa yhteiskuntaa ja sen keskusteluilmapiiriä moniäänisemmäksi.

Kuvat

Kansikuva Lönnrotin patsas 14.8.2024. Petja Kauppi / Kalevalaseura

Kirjoittajan kuva Niclas Mäkelä

Rhodesin patsaan siirto ”Goodbye Cecil John Rhodes20″, 2015. Tony Carr. Wikipedia.