Avantouinti terapeuttisena teknologiana
En muistaakseni miettinyt olevani osa ajan henkeä heiluttaessani lapiota hikisenä kesäpäivänä 1990-luvun lopulla vanhempieni pihamontussa, jota äitini innostuksesta oli alettu talon viereen kaivaa. Kuopasta oli tuleva kylmävesiallas eli ”karaisuallas”, jonka lämpötila pysyisi maahan upotettuna noin meriveden tienoilla: kesäisin raikas piha-amme, talvisin hyinen keinoavanto. Oli miten oli, antropologi Taina Kinnunen (2000) kuvaa yhdessä alan kliinisen auktoriteetin Pirkko Huttusen ja Alivaltiosihteerinä tunnetun Pasi Heikuran kanssa noihin aikoihin julkaisemassaan teoksessa avantouinnin olleen jo tuolloin nousemassa hyvää vauhtia entistä näkyvämmäksi osaksi suomalaista talviurheilua ja itsehuoltoa – ellei suorastaan kansallislajiksi. Ensimmäistä kertaa tämä ”ruumiintekniikka” nousi maassamme muoti-ilmiöksi heidän kirjansa mukaan jo 1950-luvulla.
Lapioidessani samanlaisen altaan perustuksia oman mökkimme pihalle koronavuoden 2020 keväällä olin minäkin jo havainnut entistä aktiivisempaa liikehdintää avantouinnin ja ”kylmäaltistuksen” ympärillä. Viime talvina avantouinnilta ja sen ympärille kehittyneiltä kulttuurimuodoilta – kylmäaltaiksi muunnetuilta pakastimilta, kylmäaltistusohjaajilta, valtakunnallisilta avantouintikisoilta – ei ole voinut välttyä somen kuvavirroissa eikä oikein perinteisessä mediassakaan (ks. kaksi viimeaikaista juttua Rantavaara 2020; Maksimainen 2020). Ja koska suomalaiset ovat stereotyyppisen kiinnostuneita omasta stereotyyppisestä kuvastaan ulkomailla (lukemattomien muiden kansallisuuksien tavoin), Yle Areenan tuoreessa Takaisin Pasillaan –ajankohtaisohjelmassa esitettiin pakollinen kysymys siitä, miksei avantouinnista ole vielä osattu kaupallistaa Suomelle uutta vientituotetta.
Kilpailua nimittäin alkaa ilmaantua. Viime vuosina on aihetta seuraava voinut havaita avantouintia harjoitettavan esimerkiksi niin sanotun Wim Hof -menetelmän viitekehyksessä. Wim Hof on hollantilainen Guinnessin ennätysmies ja ”extreme-urheilija”, joka on viime vuosikymmenen kuluessa noussut glokaalin hyvinvointikentän tähdeksi. Lukuisten huomiota herättävien ennätysten, kuten Lapin pakkasissa shortseissa juostun puolimaratonin ohella hänet tunnetaan nimeään kantavasta menetelmästä, joka on oikeastaan sovellus kolmesta perinteisestä harjoitusmuodosta. Nämä koostuvat kylmäaltistuksesta, tiibetiläisperäisen tummon tapaisesta hengitysharjoituksesta – käytännössä hallitusta hyperventiloinnista pitkillä hengenpidätyksillä täydennettynä – ja mindfulness-henkisestä läsnäoloharjoituksesta, johon jäisen veden tuottama affektiivinen shokki antaa kätevästi työntöapua (ks. Hof 2020). Hofin menetelmä elää vahvasti esimerkiksi somen omaehtoisissa ylikansallisissa yhteisöissä, kuten YouTubessa, jonka lukemattomissa videoissa ihmiset raportoivat systemaattisesti noudatetun menetelmän (tai sen yhden osan, tyypillisesti säännöllisen kylmäaltistuksen tai hengitysharjoitusten) vaikutuksista yleiseen terveydentilaan ja hyvin monenkirjavaan joukkoon vaivoja (ks. suomalainen esimerkki Youtube #1).
Lähdeviitteillä varustettuna
Olennainen osa Wim Hofin suosiosta rakentuu hänen positiiviselle yhteistyölleen tiedemaailman kanssa, jossa hänen sinänsä korkealentoisia väitteitään esimerkiksi autonomisen hermoston manipuloinnista on voitu testata. Yhdessä kiinnostavassa – ja Hofin sittemmin runsaasti siteeraamassa – tutkimuksessa Wayne Staten yliopiston neurotieteilijät mittasivat miestä (sekä kontrolliryhmää) aivokuvantamismenetelmillä tämän harjoittaessa menetelmäänsä ja altistuessa kylmälle. He esittävät lopputulemanaan Hofin tekniikan mahdollisesti edesauttavan harjoittajiaan hallitsemaan paremmin autonomista hermostoaan, millä taas voi olla implikaatioita erilaisten elämäntapavalintojen ja näiden myötä sairauksien hoidon kannalta (Muzik et al. 2018). Hofin menetelmästä on tietysti vasta vähän tutkimusta. Hengitysharjoituksista, mindfulnessista ja avantouinnista sitä sen sijaan on kertynyt jo enemmän (viimeisestä ks. esim. Leinonen 2020, luku 4), eikä näiden menetelmien mahdollisista eduista sinänsä lienekään suurta epäselvyyttä. Suosittuina ruumiintekniikoina niihin liittyvien tieteellisten tutkimustulosten kontekstualisointi ja tulkinta on toki hyvin monimuotoista.
Samoista syistä niin avantouinti kuin Wim Hof -metodikin ovat suosittuja menetelmiä erilaisissa tieteeseen ja teknologiaan luottavissa biohakkeripiireissä. Näissä alakulttuureissa avanto eli ”kylmätermogeneesi” (ja kyberneettisen periaatteen mukaisesti oman ympäristön muokkaaminen yleisemminkin) kehystetään työkaluksi, jonka avulla stressata ruumista parantaen samalla sen toimintoja, kestävyyttä ja suorituskykyä niin sanotun hormeesin periaatteen mukaisesti. Hormeesi on biologiasta ja toksikologiasta lainattu termi, joka viittaa substanssin oikealla annostuksella tuotettuun positiiviseen stressiin, jonka seurauksena organismi, tässä tapauksessa ihmiskeho, oppii vahvistamaan ja sopeuttamaan puolustusreaktioitaan. Näin esimerkiksi toimittaja-antropologi Scott Carneyn (2017) viime vuonna suomennetussa Kaikki mikä ei tapa: Karaise itsesi terveeksi -teoksessa, joka on toiminut yhtenä keskeisenä innoittajana Wim Hof -metodiin (eikä vähiten sen kirjoittajan tutkimuskohteeseensa heittäytyvän metodologian vuoksi). Avannolla toisin sanoen aktivoidaan sympaattista hermostoa, pitkillä (ulos)hengityksillä taas rauhoitellaan sen vastapainoksi parasympaattista hermostoa, ja koko prosessilla voidaan pyrkiä hätyyttelemään esimerkiksi pitkäikäisyyteen yhdistettyä FOXO3-geeniä. Kiinnostavaa yleisesti ottaen onkin, miten antimoderniksi luonnehdittava, kehon luontaista sopeutumiskykyä ja kehittynyttä kehotietoisuutta alleviivaava primitivismi lyö näissä ilmiöissä kättä ”pro-modernin” tiede- ja teknologiamyönteisyyden kanssa, toinen toistaan rationalisoiden.
Uusliberalismilla vai ilman?
Etnografisen tutkimuksen ansiosta tiedämme paljon niistä moninaisista tavoista, joilla eri yhteisöt ovat ritualisoineet intensiivisiä aistielämyksiä ja voimakkaita tunteita stimuloivia kulttuurisia käytäntöjä. Tästä näkökulmasta ei ole niinkään tavatonta, että myös avantouinnin ympärille on kehittynyt omanlaisiaan ritualisaation muotoja, alkaen kaavoittuneista käytösmalleista (Ensin saunaan vai suoraan avantoon? Montako kertaa veteen? Kuinka kauan vedessä?) ja päätyen oikean hengitystekniikan avulla tavoiteltuun kokemukselliseen laatuun, jota harjoittajat saattavat kutsua esimerkiksi maadoittuneeksi läsnäoloksi.
Kun avantouintia tutkitaan luonnontieteiden sijaan yhteiskuntatieteellisellä ja humanistisella otteella, kuten tuoreessa artikkelissani (Lindfors 2021) tein, kiinnostavaksi nouseekin sen uudelleenkontekstualisointi erilaisissa yhteyksissä. Näistä edellä esiin nostamani terapeuttinen hyvinvointikonteksti on toki vain yksi hallitsevista. Niin kylmäaltistus kuin hengitys- ja mindfulness-harjoitukset ovat vilkkaasti erilaisissa viitekehyksissä liikkuvia ilmiöitä, jotka monille stressi- ja ahdistusperäisistä oireista kärsiville saattavat olla tuttuja vaikkapa dialektista käyttäytymisterapiaa soveltavan työpsykologin määrääminä TIPP-tekniikkoina. Kun yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen piirissä toisinaan kritisoidaan terapeuttisia hyvinvointikulttuureja uusliberalistisesta yksilön vastuullistamisesta, kyse ei olekaan itse terapeuttisten tekniikoiden kuten avantouinnin tai hengitysharjoitusten kritiikistä vaan tyypillisesti niitä haltuun ottavien kontekstien kritiikistä.
Mielenrauhaakin voidaan tavoitella eri yhteyksissä monista eri syistä. Laajemmassa kulttuuriantropologisessa kehyksessä vanhaan ”mielenrauhan” (equanimity) käsitteeseen sisältyy jännittävä historiallinen kehityskulku. Sen myötä tämä käsite on asteittain uudelleenkontekstualisoitu – ennen kaikkea tieteen ja teknologian kehityksen myötä – henkistä tyyneyttä merkitsevästä moraalisesta mielenlaadusta fysiologiseksi stressinlievitykseksi (Mckay 2018). Kun mielenrauha ymmärretään näin entistä ruumiillisemmaksi ja materiaalisemmaksi ilmiöksi, sitä ymmärretään voitavan lietsoa erityisillä ruumiiseen kajoavilla ja sitä manipuloivilla teknologioilla ja tekniikoilla, joista esimerkiksi tässä tekstissä on ollut puhe. Siinä missä moraalifilosofit saattavat tässä yhteydessä harmitella moraalikeskustelun liudentumista fysiologiseksi stressipuheeksi, olen itse kiinnostunut tarkastelemaan uusia ruumiillisia ja affektiivisia käytäntöjä myös mahdollisina uusina moraalisen toiminnan konteksteina.
Kuva: Antti Lindfors