Sata vuotta manipulointia itänaapurissa
Laulujen, uskomusten, huhujen ja salaliittoteorioiden tapaisen folkloren manipuloiminen ja levittäminen kansan keskuuteen on kuulunut hallintokoneiston toimintatapoihin itänaapurissa jo ainakin neuvostoajan alussa, osittain epäilemättä sitä aiemminkin. Tällainen propagandan levittäminen eli informaatiovaikuttaminen luetaan nykyisin niin kutsutun hybridivaikuttamisen piiriin.
Ihmismassojen liikehtimisen hallinta on oleellista mille hyvänsä hallinnolle, ja näin oli erityisesti neuvostojärjestelmässä, jossa valta perustui ainakin retoriikassa samaisten kansanjoukkojen tukeen. Neuvostoliiton keskushallinto, siis käytännössä kommunistisen puolueen johto, piti vähintäänkin näennäisen yksimielistä hallinnon kannattamista tärkeänä, eikä hallinnon avointa kritiikkiä suvaittu. Keskushallinto pyrki dominoimaan julkista puhetta kaikin keinoin, esimerkiksi ottamalla haltuunsa joukkotiedotusvälineet. Joukkotiedotuksessa välitetty propaganda oli Neuvostoliitossa sen syntyajoista asti keskeinen keino hallita massoja. Siihen kuului esimerkiksi kansalaisten innoittaminen työhön ja uhrauksiin, erilaisten viholliskuvien luominen ja sosialismin lopullisen voiton vakuuttelu. Joukkotiedotuksen tehtäväksi luettiin pikemmin sosialismin kuin totuuden palveleminen.[1] Valtion tietotoimisto TASS oli tunnetun anekdootin mukaan sisäistänyt tehtävän perusteellisesti:
Ennen vanhaan sadut alkoivat: ”Olipa kerran…”
Neuvostosadut taas alkavat: ”TASS tiedottaa…”(Melnitšenko 2021, 724)
Propaganda kaiken muuttumisesta paremmaksi kehittyi 1930-luvulle tultaessa vakuutteluksi, että Neuvostoliitossa itse asiassa on jo kaikki hyvin: elämä on modernia ja vaurasta ja onnelliset ihmiset työskentelevät sosialismin eteen. Median tarjoama kuva todellisuudesta ei kuitenkaan vastannut välttämättä ihmisten omaa kokemusta, kuten tässä anekdootissa:
Mies pyytää terveysasemalla päästä silmä- ja korvalääkärin vastaanotolle.
– Miksi, koskeeko silmiänne ja korvianne?
– Ei, mutta en näe missään sitä, mistä kuulen, enkä kuule mitään siitä, mitä näen.(Melnitšenko 2021, 160)
Epäsuhta propagandan ja koetun todellisuuden välillä saa kaskun miehen epäilemään omaa terveyttään – ja toisen viisivuotiskauden alettua vuonna 1932 myös neuvostojohto alkoi suhtautua kriitikoihinsa mielenterveyspotilaina ja sulkea heitä mielisairaaloihin (O’Neill & Demos 1976). Tähän mennessä kansan olisi jo pitänyt edetä muuntumisessaan ”uudeksi neuvostoihmiseksi” siinä määrin, että jos joku toimi neuvostohallintoa vastaan edes vain puheissa, se oli selitettävissä vain rikollisuudeksi tai mielisairaudeksi. Ne, joita ei pidetty mielenterveyspotilaina, tuomittiin erilaisista rikoksista (ks. esim. Solženitsyn 1974, 225–318). Toisen anekdootin mukaan sosiologinen kysely tiedusteli työläisiltä heidän lukutottumuksistaan ja elämänlaadustaan. Yksi vastaus kuului: ”Luen lehtiä, sillä mistä muuten tietäisin, että elämänlaatuni on hyvä?” (Melnitšenko 2021, 516.)
Folklore propagandan välittäjäksi
1930-luvulla Neuvostoliitossa myös kansanperinteentutkijat pohtivat, kuinka tieteenala voisi olla avuksi sosialismin rakentamisessa. Yhtenä mahdollisuutena valtiollista ideologiaa palvelevien tutkimustulosten julkaisemisen lisäksi pidettiin kansanperinteen manipuloimista. (Howell 2015, 265–271.) Yllä esitellyn, yksinomaan yksityisissä pienissä piireissä tapahtuvan ”neuvostovastaisen” folkloren esittämiseen oli vaikea puuttua pidätyksin, mutta kenties esitysten sisältöihin oli mahdollista vaikuttaa. Kiinnostus ideaa kohtaan olikin ymmärrettävää: folklorea pidettiin kollektiivisten käsitysten ilmaisijana, joten folkloreen vaikuttamalla voitiin vaikuttaa massojen käsityksiin ja ajatuksiin. Alussa pyrittiin etupäässä tukemaan ja luomaan ”vastafolklorea” sosialismia kritisoineelle folklorelle. Esimerkiksi inkerinsuomalainen kirjailija Yrjö Savolainen kirjoitti inkeriläisistä tšastuška-kansanlauluista petroskoilaisessa kulttuurilehti Rintamassa vuonna 1934:
Meidän päiviemme elämää ja sosialistista rakennustyötä kuvaavia ralleja myöskin on olemassa. On ystävien sekä vihollisten sepittämiä. Näitä viimeksimainittuja vastaan on käytävä ankaraa taistelua ja yhtenä parhaimpana keinona onkin se, että vihamielistä rallia lyödään nasevalla neuvosto-tshastushkalla.
Näissä neuvostolauluissa, ”terveen folklorin tuotteissa,” esimerkiksi kritisoitiin porvareita ja ”fasisteja” ja vakuuteltiin Neuvostoliiton rauhantahtoisuutta, kuten tässä inkeriläisten nuorten esittämäksi ilmoitetussa tšastuškassa tai rekilaulussa:
Fasistit ja pursuherrat
taasen tahtoot sottii.
Myö vaan rauhas rakennam
ja laitam yhteist kottii.
Hallintoa kritisoivien äänien luokittelu viholliseksi ei kuulosta vieraalta itänaapurissa tänäkään päivänä. Vaikka ainakin julkisesti 1930-luvun alun Neuvostoliitossa niiden suhteen esitettiin vielä varsin pehmeitä toimia, ”kansanvihollisiksi” epäiltyjen vangitsemiset olivat jo alkaneet ja yltyivät suoranaisiksi vainoiksi 30-luvun loppua kohden. Mikäli jotakin voi päätellä ”neuvostovastaisen” folkloren sinnikkäästä suosiosta vuosikymmenten halki (Davies 2007), yritykset hallita folklorea eivät tuottaneet kuitenkaan toivottua tulosta: folklore tuppaa kääntymään heikomman puolelle ja kumpuamaan arjen kokemuksesta, eikä se oikein ole ohjattavissa ylhäältä käsin (Knuuttila 1992, 71–85; ks. Davies 2013).
Älä levitä huhuja! Neuvostoliittolainen juliste vuodelta 1941.
Kalevalan juhlavuoden 1935 lähestyessä folkloren symbolinen arvo oli alettu tunnistaa entistä paremmin. Perinteisillä sankarikertomuksilla ja mytologioilla oli suuri merkitys monien neuvostokansojen identiteetille. Näiden traditioiden osaajia, runonlaulajia, värvättiin pukemaan perinteisiin muotoihin neuvostopropagandaa. Kuten Stalin usein toisti: ”Muodoltaan kansallista, sisällöltään sosialistista kulttuuria!” Tällä tavoin perinteiden symbolisella arvolla pyrittiin tuomaan propagandalle auktoriteettia, mutta samalla osoitettiin kansallisten kulttuurien paikka alistamalla ne neuvostoideologialle. Tätä tehtiin etenkin itäblokin maissa ja Neuvostoliiton reuna-alueilla – kuten Neuvosto-Karjalassa, missä karjalaisia runonlaulajia värvättiin 1930-luvun lopulta asti suitsuttamaan neuvostojärjestelmää kalevalamitassa. Tässä on Jouki Hämäläisen runon ”Terveiset Kalevalasta[2]” (1952) avaussäkeitä:
Terve kallis Johtajamme
Stalin oma taattosemme
Onni rauhan kansojen.
Kuumat terveisemme tuomme
Kalevalan kolhooseista
kolhosnikkojen ilosta
Näiden runojen julkaiseminen oli luultavasti yhtä lailla suomalaisia kuin karjalaisia varten ja eräänlaisena vastapropagandana suomalaisten 1930-luvulla harjoittamalle karelianistisia kuvia vilisevälle hyökkäävälle propagandalle, joka oli vahvassa käytössä myös, kun Suomi miehitti Neuvosto-Karjalaa (Wilson 1985, 146–156). Länsivallat puolestaan aloittivat aktiivisen propagandatoiminnan Suomessa toisen maailmansodan jälkeen, mutta Neuvostoliittoa vetoavammin keinoin (Fields 2019).
Neuvostohallinnon pyrkimykset manipuloida ihmisten ajatuksia folkloren avulla pantiin kuitenkin merkille lännessä. Vuonna 1961, kylmän sodan jännitteisimmässä vaiheessa, yhdysvaltalainen folkloristi Richard Dorson vetosi Yhdysvaltain edustajanhuoneeseen saadakseen folkloristiikalle osuuden valtion tiederahoituksesta, joka oli tarkoitettu kommunististen maiden kanssa kilpailemiseen tieteen saralla. Vetoomuksessaan hän kuvaa, kuinka ”kommunistit” ovat eri puolilla maailmaa käyttäneet folklorea propagandan välittämiseen, ja korostaa, että ”koulutetut folkloristit kykenevät paljastamaan kommunistien folkloren käytön sekä rautaesiripun takana että [läntisten] demokratioiden työväenliitoissa” (Dorson 1962, 163). Dorson esitti siis folkloristiikan ideologiseksi tehtäväksi torjua ihmisten mielten salavihkaista myrkyttämistä kommunismilla.
Television rooli Neuvostoliiton tiedonvälityksessä alkoi kasvaa samoihin aikoihin. Se ei muuttanut välitetyn tiedon luonnetta, minkä myös tunnettu anekdootti tunnistaa:
– Mikä ero on televisiolla ja alusastialla?
– Molemmat ovat täynnä sontaa, mutta alusastiassa se näkyy ilman häiriöitä.(Adams 2005, 64.)
Neuvostoliiton romahtaminen merkitsi samalla yksityisten televisiokanavien syntyä, mutta nykyään Neuvostoliiton seuraajavaltion Venäjän televisio on jälleen käytännössä kokonaan otettu valtion valvontaan ja hallintaan. Televisio on Venäjällä tärkein tiedonsaantikanava (ks. Media Landscapes -raportti).
Suullinen viestintä, internet ja informaatiovaikuttaminen
Suullisen perinteen manipuloiminen propagandan välittämiseksi on siirtynyt Venäjällä verkkoon. Folkloren kaltaisia sisältöjä kuten esimerkiksi huhuja, juoruja, väittämiä ja stereotypioita liikkuu verkossa ja sosiaalisessa mediassa mm. ”meemeinä” eri mediamuodoissa tekstistä kuviin ja videoihin (McNeill 2007, 84–85). Ne saavat painavuutensa tai auktoriteettinsa suullisen perinteen tavoin ihmisjoukolta, jonka kannattamaksi tai levittämäksi ne mielletään: jokaisen sosiaalisessa mediassa meemiksi tunnistetun yksittäisen ilmaisun taakse oletetaan joukko tai ketju ihmisiä, jotka ovat levittäneet sitä eteenpäin, oletetusti koska kannattavat sen sisältöä tai koska se herättää heissä tunteita. Kaarina Kosken ja Riikka Turtiaisen (2020) mukaan tyylin ”kansanomaisuus” esimerkiksi kielenkäytössä vahvistaa tämäntyyppistä auktoriteettia. Auktoriteetin psykologinen perusta on syvällä ihmisyydessä: kykenemme eläytymään toisten tunteisiin, ja seura, niin virtuaalinen kuin reaalinen, tekee kaltaisekseen sen puheenpartta ja ajatustapoja myöten. Haluamme kuulua ryhmään. Sosiaalisessa mediassa ryhmien (joita nykyisin kutsutaan toisinaan myös ”kupliksi”) muodostuminen on tehostettua, sillä eri sosiaalisten medioiden algoritmit on kehitetty tuomaan nähtäväksemme sisältöjä, jotka vastaavat meidän ja lähipiirimme mieltymyksiä (ks. Washington Postin artikkeli). Saman sisällön, meemin, runsas jakaminen sosiaalisessa mediassa herättää vaikutelman sen suosiosta tai kannatuksesta. Se voi saada meidät suhtautumaan siihen myötämielisemmin – mutta on hyvä muistaa, että näennäiseen suosioon voidaan vaikuttaa myös keinotekoisesti (ks. artikkeli The Conversationissa).
Venäläinen, internetissä kiertävä meemi.
–Hiuksesi tuoksuvat hyvältä!
–Lenin, anna jo olla, ole hyvä!
Venäjällä ihmisten keskinäistä viestintää pyritään hallitsemaan ja ohjaamaan verkossa ja sosiaalisessa mediassa järein, jatkuvasti kovenevin keinoin (ks. New York Timesin artikkeli). Toiminta ulottuu myös ulkomaille, missä kansalaisten mielipiteisiin on pyritty vaikuttamaan etenkin sosiaalisen median avulla – esimerkiksi Ylen toimittaja Jessikka Aro (2015; 2019) on nostanut esiin organisoitua suomalaisten sosiaalisen median keskustelujen manipulointia Venäjältä käsin niin kutsutuissa ”trollitehtaissa”, ja myös Yhdysvalloissa on tarkasteltu venäläistä informaatiovaikuttamista laajemminkin, esimerkiksi tässä DigitalCommonsin raportissa (DiResta & al.). Vaikuttaminen sosiaalisessa mediassa perustuu usein tavallisena, samastuttavana henkilönä esiintymiseen ja sen peittämiseen, että todellisuudessa toimii vieraan vallan edustajana eli agenttina.
Neuvostoliitossa propaganda esitti keskeistä roolia yhteiskunnalliselle koheesiolle koko sen olemassaolon ajan, niin sodassa kuin rauhassa. Neuvostoliiton romahtaessa valtio kadotti visionsa, jolloin myös informaatiovaikuttamisen tarve katosi. Vanhat keinot palasivat kuitenkin käyttöön pian entisen KGB-agentin, Vladimir Putinin, noustua valtaan vuonna 2000. Venäjän hyökkäys Ukrainaan on johtanut toimet jonkinlaiseen kulminaatiopisteeseen (ks. Ylen reportaasi). Suomessa käydään tänä keväänä keskustelua Natoon liittymisestä, mikä on Venäjälle ilmeisen arka kysymys. Ei ole ehkä kaukaa haettua, että suomalaisiinkin kohdistetaan jonkinlaista informaatiovaikuttamista – olisiko folkloristeille tarvetta?
[1] Esimerkiksi puolueen virallisen äänenkannattajan Комсомольская правда (’kommunistisen nuorisoliiton totuus’) nimi viittaa osuvasti varsin rajattuun ja tarkoitushakuiseen näkemykseen tai versioon totuudesta. Lehden lyhennetty nimi правда (´totuus´; Totuus oli myös Neuvosto-Karjalan suomenkielisen sanomalehden nimi) oli lukuisten vitsien aiheena, koska lehden totuudellisuus koettiin puutteelliseksi.
[2] Neuvostokarjalainen Uhtuan piirikunta (Ухтинский район) nimettiin Kalevalan piirikunnaksi (Калевальский район) ja sen keskuspaikka Uhtuan kylä vastaavasti Kalevalaksi vuonna 1935, Kalevalan juhlavuoden kunniaksi. Runossa viitataan ”Kalevalalla” tiettävästi piirikuntaan, ei eepokseen, vaikka tämäkin assosiaatio sopi hyvin runon viestiin.