En olisi uskonut, että heittäydyn tällaiseen projektiin. Yllätin itseni iloisesti! Sain sattumalta käsiini Lars ja Mats Huldénin ruotsinkielisen Kalevala-käännöksen (1999). Selasin aluksi puolihuolimattomasti runoja läpi, kunnes pysähdyin runoon 41, jossa Väinämöinen vangitsee soitollaan ja laulullaan koko universumin. Se pysäytti uskomattoman kauniilla kielikuvillaan, liikutuin runon kauneuden voimasta. Ruotsin kieltä kauneimmillaan. Runoa lukiessani mietin, että musiikin ydin on tässä kirjattu täydellisesti. Se koskettaa, liikuttaa, vangitsee. Säe säkeeltä todensin sitä mikä on minulle olennaisinta soittaessa ja laulaessa. Sävelten kautta tapahtuva tunneyhteys, sävelten tuoma sisäinen rauha, parantava voima.
(Kalevala, Finlands nationalepos, Fyrtioförsta sången)
Musiikin lumo
Olen pikkutytöstä asti ollut viehättynyt kaikesta mahdollisesta musiikkiin liittyvästä: sävyistä, tunnelmista, sointiväreistä. Radio ja LP-levyt olivat minun lapsuuteni musiikkiarkistoa. Radiosta tuli vielä 1970- luvulla kaikilla mausteilla musiikkia samalta kanavalta. Tauno Krossin haitarinsoittoa, Ulla Katajavuoren kanteleella soitettuja kansanlaulusovituksia, Humppaveikkoja, romanialaista kansanmusiikkia sekä suomalaisia tangoja ja iskelmiä. Minun lapsuuteni musiikkia. Meillä kuunneltiin aktiivisesti myös ruotsinkielistä radiokanavaa, koska perheemme oli kaksikielinen. Radiosta tuttuja sävelmiä tapailin myös korvakuulolta, kun sain ensimmäisen haitarini 8-vuotiaana. Lauloin Katri Helenaa ja muita 70-luvun iskelmiä erilaisissa tilaisuuksissa 5-vuotiaasta lähtien. Laulu on aina kuulunut muusikkouteeni.
Fraseeraus eli rytminen muuntelu, pitkät melodiset linjat ja kaaret, hengittävyys ovat juuriainesta soitossani. Yhden erillisen äänen magia. Perintöä laulamisesta.
Runolaulua en kuitenkaan muista lapsena kuulleeni.
Olen kasvanut Espoon Kilossa työläisperheessä. Isäni Matti oli kotoisin Juvalta ja hän tuli nuorena miehenä etelään töiden perässä ja toimi sekatyömiehenä koko ikänsä. Hän puhui vahvaa savon murretta, joka säilyi loppuun asti. Isäni oli hyvä laulaja ja tanssija. Hän rakasti haitarimusiikkia. Hänelle oli herkkä hetki, kun tyttärenä sain soitettua hänelle haitarilla Rantakoivun alla -valssin. Herkkyys musiikkiin tuli isältäni, joka ei pidätellyt kyyneliä, kun musiikki soi. Äitini oli syntyisin Fiskarsista ja hänen äidinkielenään oli ruotsi.
Kasvoin näin kaksikielisessä perheessä. Isoäitini Astrid asui samassa taloudessa ja hänestä voisi kirjoittaa romaanin. Astrid oli syntyisin Bromarfista läntiseltä Uudeltamaalta, ja hän oli todella hyvä rallattaja. Mummoni kertoi, että hän oli rallattanut nurkkatanssit useasti, kun pelimanneja ei ollut saatavilla. Kodissamme asui siis pelimanni! Astrid teki monenlaista raskasta ruumiillista työtä toimien muun muassa sekatyönaisena rakennuksilla, kuten monet naiset sotien jälkeen. Isoäitini oli tutustunut selvänäkijä Aino Kassiseen ja toimi tämän vastaanotolla avustajana. Ainon kautta isoäitini oli tapasi myös taiteilija Vesa-Matti Loirin, jonka yhtyeessä myöhemmin tulisin soittamaan vuosikymmenen ajan.
Väinämöisen soitto
Runolaulu tuli vahvasti elämääni päästyäni opiskelemaan Sibelius-Akatemian vastaperustetulle kansanmusiikkiosastolle 1983. Professori Heikki Laitisen opastuksella saimme perehtyä runolaulun estetiikkaan ja runolaulajiin. Lauloimme todella paljon. Runolaulu pysäytti. Samoin itkuvirret.
Uusi musiikillinen maailma avautui minulle pikkuhiljaa. Runolaulussa koskettivat arkistoäänitteiden laulajat, jotka lauloivat pitkiä eeppisiä runoja jokainen omalla äänellään. He veivät matkalle menneeseen. Sävelet soljuivat, säestyksettömän laulun lumo. Ihmisen ydin valjastettuna runolaulun vietäväksi.
Olen sittemmin jämähtänyt Kalevalan runoon 41. Se ei päästä minua irti. Olen ajatellut, että tämän kuuluu olla näin. Kun on aika, siirryn mahdollisesti laulamaan myös muita runoja. Kukapa sen tietää. Kyseisessä runossa kiteytyy minulle musiikin ydin, se mitä musiikki minulle merkitsee:
Selittämätöntä
Vaikuttavaa, pysäyttävää, vangitsevaa
Pyhää
Ihmisen ydintä
Musiikki osana ihmisyyttä
Inhimillisyyttä
Olen vuoden verran tutustunut Kalevalan runoon laulamalla. On haastavaa ja aikaa vievää opetella ulkoa tekstiä. Mitä paremmin pääsen irtautumaan tekstistä, sen ihanampaa on heittäytyä runomelodioiden vietäväksi. Sisäiset mielikuvat ja maisemat nivoutuvat symbioosiksi laulun kanssa ja kokonaisuuteen pääsee valautumaan sisäistä dramaturgiaa.
Laulaminen/laulu omalla kielellä
Laulaminen äidinkielelläni ruotsilla on avannut aivan eri tasot ja ymmärryksen alkuperäiseen tekstiin. Syventynyt kokonaisuudeksi. Harmonikan otin mukaan loppusyksystä 2024 maisemoimaan, kommentoimaan runoa vuorolaulajan tapaan. Kombinaatiossa runolaulu ja harmonikka on loputtomasti löydettävää. Matka jatkuu.
