Sosialistista säälorea ja suomalaisia yksityispuistoja Pohjois-Amerikassa
Uutiset-sivulle”Oli myöhäinen ilta, ilma oli kylmä ja lunta tuprutti vasten kasvoja, kun saavuimme perille tänne metsään, Minnesotan valtioon. Luulin ennen tänne tuloani, että tämä on oikea kesämaa, mutta kokemus on osoittanut tämän aivan yhtä kylmäksi kuin on Michiganin valtiokin.” (Toveritar 11.4.1916, Kansalliskirjaston digitaalinen kokoelma)
Näin aloittaa nimimerkki ”Maiju” matkaraporttinsa amerikansuomalaisessa sosialistisessa naistenlehdessä. Tämä lehden lukija-kirjoittajan teksti tuo esiin, miten Pohjois-Amerikkaan muuttaneet suomalaiset sopeutuivat uuden kotimaansa ilmastoon kulttuurisesti. Säästä kirjoitetaan toistuvasti sanomalehdissä julkaistuissa kirjeissä, raporteissa, tarinoissa ja runoissa.
Käynnissä olevassa folkloristiikan väitöstutkimuksessani tutkin Pohjois-Amerikan suomalaisen työväen historiaa naisten ja vernakulaarin eli kansanomaisen kirjallisen ilmaisun näkökulmista 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Olen kiinnostunut erityisesti siitä, millaisia kulttuurisia käsityksiä säästä ja ilmastosta välitettiin sosialistisissa sanomalehtikirjoituksissa sekä siitä, miten nämä liittyvät asutuskolonialismiin sekä ilmastonmuutoksen kulttuurihistoriaan. Myös itselläni oli ihmettelemistä Minnesotan lämpimässä syksyssä (joka todellakin tuntui ”kesämaalta”), kun matkasin tähän Yhdysvaltojen ”suomalaisimpaan” osavaltioon Kalevalaseuran tuella syys-lokakuussa 2024. Reilun kuukauden mittaisen matkan aikana tutkin Immigration History Research Center Archivesin (IHRCA) suomalaisaineistoja ja tein kenttätöitä kolmessa suomalaisten perustamassa yksityispuistossa Pohjois-Minnesotassa. Tässä tekstissä käsittelen säästä kirjoittamisen merkityksiä sekä amerikansuomalaista luontoon liittyvää historiaa ja nykypäivää niin arkistoaineistojen kuin kenttätyömatkani valossa.
Miksi puhumme/kirjoitamme säästä?
Alun esimerkin kaltaiset matkaraportit sekä säätilaa käsittelevät lukija-kirjoittajien kirjoittamat kuvaukset ovat tyypillistä Pohjois-Amerikan suomalaisten sanomalehtien vernakulaaria ilmaisua. 1900-luvun taitteen molemmin puolin suomenkielisten sanomalehtien palstoilla Yhdysvaltojen tai Kanadan eri alueiden luontoa, ilmastoa ja säätä ihmetellään, ihastellaan, päivitellään ja kauhistellaan. Säätilat saavat usein myös ylimaallisen tai jumalallisen ulottuvuuden. Sääkirjoituksilla on niin kommunikatiivisia kuin tiedonvälittämiseen ja itsekasvatukseen liittyviä funktioita.
Paikkakuntakirjeet, joita on tutkimuksessa kutsuttu myös paikalliskirjeiksi ja maaseutukirjeiksi, ovat lehden lukija-kirjoittajien kirjoittamia tekstejä, joissa he kertovat paikkakuntansa elämästä ja tapahtumista muille lehden lukijoille (ks. Stark 2013; Kokko 2022; Leiwo 2023). Oudot ja aiemmin kokemattomat luonnonilmiöt, kuten lumeton talvi, vääränlainen juhannussää, maanjäristykset ja kovat ukkosmyrskyt, herättivät ikävän synnyinmaahan, jossa luontoa oli ollut mahdollista ymmärtää sekä elettyjen kokemusten että suullisen perinteen avulla. Kirjoittamalla säästä lukija-kirjoittajat käsitteellistivät omia kokemuksiaan ja sopeutuivat uuteen ympäristöön ja kulttuuriin. Paikkakuntakirjeissä säästä kirjoittamalla välitettiin tärkeitä tietoja eri alueiden ilmasto-oloista muualla asuville suomalaisille. Kirjeiden kautta saatiin kosketus sekä paikallisesti lähiyhteisöön ja ympäristöön että toisaalla asuviin suomalaisyhteisöihin ja heidän asuttamiinsa paikkoihin. Pohjois-Amerikan kontekstissa säähän liittyvien tietojen välittäminen oli tärkeää, koska suomalaissiirtolaiset muuttivat usein paikasta ja ilmastosta toiseen. Ilmasto-olot vaikuttivat sekä työmahdollisuuksiin että uuteen ympäristöön sopeutumiseen.
Kun paikkakuntakirjeiden ja matkaraporttien sääkirjoituksia tarkastellaan kommunikatiivisena ilmaisuna, on säästä kirjoittamisella myös kasvokkaista vuorovaikutusta muistuttavia ulottuvuuksia (Leiwo 2023). Säästä puhumisen funktioihin sisältyy tyypillisesti kommunikaation faattisuus. Faattisella kommunikaatiolla tarkoitan puhetilannetta, jota kutsutaan myös ”kyhnytyspuheeksi” (Hakulinen & Ojanen 1993, 49). Tällaisen kommunikaation tavoitteena ei ole välittää informaatiota vaan avata kommunikaatioväylä ihmisten välillä ja pitää keskusteluyhteyttä yllä (Hakulinen & Ojanen 1993; myös Golinski 2007; Marander-Eklund 2023). Monet kirjoittajat aloittavat kirjeensä kertomalla säästä, koska se oli luonteva ja paikkakuntakirjeiden konventioiden kautta tutuksi tullut tapa aloittaa kirje. Säästä kirjoittaminen tarjosi erityisesti niille kirjoittajille, jotka kokivat itsensä kehnoiksi kirjoittajiksi, helpon ja suullisesta kommunikaatiosta tutun tavan aloittaa kirje.
Säästä kirjoittaminen (ja puhuminen) on kuitenkin paljon muutakin kuin viatonta kyhnytyspuhetta. Toisinaan kirjoittaminen liukuu toisenlaisten viestinnällisten viitekehysten suuntaan ja säätä käytetäänkin niin symbolisesti kuin metaforisesti ilmaisemaan ja kommentoimaan abstrakteja asioita. Sää tarjoaa jaetun viitekehyksen, jonka puitteissa on mahdollista kommentoida sosiaalisia ja yhteiskunnallisia, jopa globaaleja asioita, välittää poliittista informaatiota ja tuottaa henkilökohtaisia tai yhteisöllisiä merkityksiä.
Säämetaforia hyödynnetään nykyään esimerkiksi poliittisessa kommentoinnissa. Yhdysvaltain presidentinvaalien alla Donald J. Trump esitettiin Helsingin Sanomien pääkirjoituksen kuvituksessa Eurooppaa uhkaavana hurrikaanina (Helsingin Sanomien pääkirjoitus 2.11.2024). Presidentti Alexander Stubb puolestaan kommentoi Yhdysvaltojen ja Euroopan välistä kiristynyttä poliittista tilannetta Ylen Ykkösaamun haastattelussa 1.3.2025 sanoilla ”näemme että Atlantin yllä on sankka sumupilvi”. Tällaiset säämetaforat tarjoavat kiertoilmauksenomaisen keinon kommentoida ajankohtaistaa asiaa epäsuoraan mutta ymmärrettävästi.
Samaan tapaan kuin Helsingin Sanomat ja presidentti Stubb, myös Toverittaren kirjoittajat hyödynsivät sään tarjoamia metaforisia ulottuvuuksia poliittisissa kirjoituksissaan. Talven kylmyys edusti heidän kirjoituksissaan kapitalismia ja työväenluokan sortoa, kun taas kesäinen sää vertautuu tulevaisuudessa siintävään, kuviteltuun sosialistiseen aikaan luokkataistelun tuolla puolen. Säällä oli myös konkreettisia vaikutuksia työläisten elämään, kun talvea vietettiin vetoisissa asumuksissa tai kevättulvat hankaloittivat osallistumista sosialistisiin tilaisuuksiin. Toverittaressa säälle annettiin myös kolonialistisia merkityksiä, kun kirjoittajat esimerkiksi kirjoittavat ”intiaanikesästä”. Tämä loppusyksyn poikkeukselliseen lämpöjaksoon viittaava käsite on syntynyt eurooppalaisten asuttajien alkuperäiskansoja alentavien ja rasististen näkemysten ympärille ja on valitettavan yleisesti edelleen käytössä esimerkiksi sääjournalismissa (käsitteestä laajemmin ks. Sweeting 2003).
Luonnon ”vapaassa” helmassa
Asutuskolonialistinen ideologia ja sen ympärille rakennetut globaalit valtarakenteet lupasivat eurooppalaisille asuttaja-siirtolaisille muun muassa ”vapaata maata”, parempia palkkoja ja myös kapitalistisia mahdollisuuksia riistää ja hyväksikäyttää niin alkuperäiskansoja kuin luonnonvaroja (esim. Anderson ja Lahti 2022). Asutuskolonialismissa maa pelkistetäänkin omaisuudeksi ja ihmisten suhde maahan on olla (ainoastaan) sen omistaja (Tuck ja Yang 2012). Suomalaiset asuttaja-siirtolaiset ovat osa tätä Pohjois-Amerikkaan suuntautunutta asutuskolonialistista projektia, joka eliminoi alkuperäiskansoja eri keinoin eurooppalaisten maanomistajien tieltä (mm. Anderson & Lahti 2022). Käytän tarkoituksellisesti preesensmuotoa ”ovat” korostaakseni sitä, että kolonialistiset projektit ovat edelleen käynnissä olevia rakenteellisia prosesseja, eivät yksittäisiä historiallisia tapahtumia (ks. esim. Glenn 2015).
Alkuperäiskansojen pakkosiirtojen ja eliminoinnin yhteydessä on hyödynnetty myös säätä. Esimerkiksi Minnesotassa Yhdysvaltojen viranomaiset ohjasivat loppusyksystä 1850 Ojibwe-heimon Wisconsiniin pakkosiirrettyjä jäseniä vastaanottamaan pakkosiirroista saatavia vuosittaisia maksuja uuteen paikkaan Minnesotan Sandy Laken alueelle. Ojibwet matkasivat Sandy Lakelle siinä käsityksessä, että he ehtisivät ennen talvea takaisin Wisconsiniin. Viranomaisten tahallisen viivyttelyn vuoksi nämä joutuivat jäämään Minnesotaan odottelemaan maksuja alkutalveen saakka. Viivyttelyn tavoitteena oli nimenomaan aiheuttaa kylmenevän sään myötä hankaluuksia paluumatkalle lähteville. Heimon jäsenet eivät olleet varustautuneet talvista matkantekoa varten ja korvausten piti sisältää muun muassa ruokatarpeita ja vaatteita. Ojibwejen saadessa maksut myöhässä ja vajaina ei heillä ollut tarpeeksi varusteita, suojaa ja ruokaa pitkälle paluumatkalle talvisessa säässä. Monet heistä kuolivat kylmyyteen ja kylmyyden aiheuttamiin sairauksiin. Nykyään tämä tapahtuma tunnetaan Sandy Laken tragediana. (Child 2012.)
1900-luvun taitteessa, teollistumisen ja kaupungistumisen kiihkeimpinä vuosina, luonnosta ja luonnossa vietetystä vapaa-ajasta tuli työväenluokan pyrkimysten kohde. Pohjois-Amerikan suomalaiset näkivät, että luonnon tulisi olla ”vapaasti” käytettävissä ajanviettopaikkana maksullisten teatterien, elokuvien ja muiden aktiviteettien rinnalla. Ajan terveysihanteet painottivat raittiin ilman sekä auringon valon ja lämmön tärkeyttä erityisesti lasten hyvinvoinnille. Toverittaressa kirjoitettiin ”rikkaista loiseläjistä”, joiden yksityispuistot virkistävine suihkulähteineen ja hyvin hoidettuine puineen edustavat lasten terveydestä huolehtiville työläisäideille amerikkalaisen kapitalismin perimmäistä mädännäisyyttä. Monien suomalaisäitien lapset joutuivat tyytymään pölyisiin peräkujiin ja tunkkaisiin asumuksiin. Lehden kirjoittajat samastavat kapitalismin imperialismiin ja tiedostavat eurooppalaisten roolin Pohjois-Amerikan asutuskolonialistisessa historiassa sekä alkuperäiskansojen sorrossa nykypäivänä. Samalla he itse kokevat tulleeksi petetyiksi ja ”kultamaan” valheellisten lupausten harhaanjohtamiksi.
Haasteista huolimatta sosialistit järjestivät ”luonnon ihanassa helmassa” omia ”piknekkejä” ja kenttäjuhlia, joista raportoitiin Toverittaren paikkakuntakirjeissä. Lapsille järjestettiin sunnuntai- ja kesäkouluja, joita kannustettiin pitämään ulkona, jotta lapset saisivat mahdollisimman paljon terveyttä vahvistavaa puhdasta ilmaa. Ulkoilmatapahtumat pidettiin tyypillisesti julkisissa puistoissa ja rannoilla. Alueita ulkoilmatapahtumille vuokrattiinkin myös ulkopuolisilta maanomistajilta. Riippuvaisuus sosialistiselle politiikalle suopeista maanvuokraajista sekä yhteiskunnan asettamat maanomistukseen liittyvät reunaehdot herättivät suomalaisyhteisöissä tarpeen itse hallinnoiduille maa-alueille ja tiloille.
Amerikansuomalaisissa yksityispuistoissa
Poliittisen ideologian rinnalla monille oli vähintään yhtä tärkeää suomen kielen ja kulttuurin säilyttäminen – siis asiat, jotka kategorisesti kiellettiin alkuperäiskansoilta. Poliittinen toiminta tarjosi tähän rakenteita ja mahdollisuuksia esimerkiksi näytelmäkerhojen, kirjallisuuspiirien ja voimisteluseurojen sekä lapsille ja nuorille suunnatun ihanneliittotyön muodoissa. Monet sosialistiosastot ostivat 1900-luvun alkuvuosikymmeninä maata ja rakensivat ”haaleja” eli omia taloja, joissa sosialistista toimintaa oli mahdollista järjestää. Myöhemmin suomalaisyhteisöt ostivat maata ulkoilmaelämää varten. Ulkoilun katsottiin edistävän hyvinvointia, kuten edellä on tuotu esille, mutta tarjoavan myös mahdollisuuksia sosialistiseen kasvatustyöhön sekä kansallisen identiteetin ja kulttuurin ylläpitämiseen (Leiwo 2023; Fisher 2015). Luonnossa järjestettiin esimerkiksi juhannusjuhlia ja lasten leirejä. Lisäksi työläiset kuvaavat kesäisen sään ja ulkoelämän edustavan niitä mahdollisuuksia ”vapauteen” joita sosialistisella politiikalla tavoiteltiin (Leiwo 2023). Osa näistä amerikansuomalaisten perustamista yksityispuistoista on yhä toiminnassa muun muassa Minnesotassa.
Vierailin Yhdysvaltojen matkallani syksyllä 2024 kolmessa suomalaisyhteisöjen perustamassa yksityispuistossa Pohjois-Minnesotassa. Finlandia Beach Club on suomalaisen Cloquetin sosialistisen paikallisosaston ”Kehityksen” perustama ja yhä amerikansuomalaisessa omistuksessa. Tämän naapurissa viereisellä tontilla sijaitsee amerikansuomalaisen Kalevan Naisten Duluthin paikallisosaston ”Aallottaren tupa #15”:n keräämin varoin perustettu Samporanta, ”joka on kuin helmi Kalevalassa” (Ivonen ei pvm., 101). Paikka tunnetaan nykyään nimellä Sampo Beach Finnish American Club.
Kalevan Naiset (Ladies of Kaleva, perustettu 1904) on vuonna 1898 perustetun, salaseurana aloittaneen Kalevan Ritarien (Knights of Kaleva) sisarseura. Ensimmäinen Kalevan Ritarien loosi perustettiin Minnesotaan Spartan kylään. Seura toimi alkuaikoinaan veljes- ja kulttuurijärjestönä joka ”otti perusihanteensa Raamatusta ja Kalevalasta, myyteistä ja sankaritarinoista” ja jonka ”päämääränä oli suomalaisen kansallistunteen edistäminen ja säilyttäminen, veljesvihan, vainon, sorron ja kateuden hävittäminen sekä yksimielisyys suurissa ja suvaitsevuus pienissä asioissa”. (Salmi, Similä & Similä 2022, 291–292; ks. myös Koivukangas 2008; Hovi 2023.) Paikallisesti järjestäytynyt toiminta koostui tyypillisesti miesten osastoista, joita kutsutaan ”majoiksi” ja naisten osastoista, joita kutsutaan ”tuviksi”. Nykyään ”Knights and Ladies of Kaleva” -nimellä toimivan yhdistyksen aktiviteetit ovat painottuneet ”suomalaisen perinteen” ylläpitämiseen Massachusettsissa, Michiganissa, Montanassa ja Minnesotassa (Knights and Ladies of Kaleva).
Finlandia Beach Clubin ja Sampo Beach Finnish American Clubin järvenrantatonteilla on jäsenille vuokrattavia tupamökkejä, yhteiskäyttöinen sauna sekä ”lodgeksi” kutsuttu talo, joka toimii yhteistilana erilaisille tapahtumille. Molemmat puistot on perustettu 1930-luvulla. Kolmannen paikan, Mesaba Co-op Parkin, puolestaan perustivat Mesabi Iron Rangen suomalaiset työläiset yhdessä Minnesotan Farmer-Labor Partyn kanssa vuonna 1929. Lähellä Hibbingiä sijaitseva puisto on yksi harvoista yhä toiminnassa olevista osuuskuntaperiaatteella toimivista puistoista koko maassa. Amerikansuomalaisten kanssa käymieni keskusteluiden perusteella puistolla on kahteen edelliseen verrattuna radikaalimpi kommunistinen tausta, mutta nykyään sekin toimii sitoutumattomana. Myös Mesaba Co-op Parkissa on osuuskunnan jäsenille vuokrattavia mökkejä ja iso lodge, jossa kuulemani mukaan järjestettiin kommunistiaikoina ”alueen parhaat tanssit”. Monien vanhemmat varoittelivat osallistumasta puiston toimintaan sen radikaalin maineen vuoksi. Lisäksi laajalla tontilla on suuri sauna sekä uimaranta.
Vierailut yksityispuistoissa tarjosivat ikkunan sekä amerikansuomalaisten historiaan että nykypäivään. Finlandia Beach Clubissa pääsin tutustumaan Cloquetin sosialistisen paikallisosaston alkuperäisaineistoihin, jotka puiston hallituksen puheenjohtaja oli löytänyt vuosikausia lukittuna ja jumiutuneena olleesta laatikosta juuri ennen saapumistani. Aineistoihin sisältyi paikallisosaston kokouspöytäkirjoja ja jäsenluetteloita sekä alajaostojen asiakirjoja kuten lainakirjaston kirjalistoja. Myöhemmin IHRCA:n arkistoaineistoihin tutustuessani kävi ilmi, että Toveritar-lehden päätoimittajana kahdesti toiminut Helmi Mattson asui vuoden Cloquetissa 1920-luvulla. Tänä aikana hän muun muassa järjesti lapsille kouluopetusta suomeksi. (Mattson 1970.) Lähes kaikki pidempään Toverittaressa työskennelleet päätoimittajat asuivat jossakin vaiheessa Minnesotassa. Minnesotalla on kaiken kaikkiaan keskeinen rooli amerikansuomalaisten historiassa. Näin on myös tutkimani Yhdysvaltojen suomalaisen sosialistijärjestön että naisille suunnatun Toveritar-lehden osalta: molempien perustamisesta on päätetty Minnesotassa järjestetyissä kokouksissa ja monet keskeiset toimijat ovat osallistuneet paikallisosastojen ja Keskilännen aluejaoston toimintaan juuri Minnesotassa.
Vierailut puistoissa – paikkojen ja ympäristön havainnointi itsessään – tarjosivat näkymän siihen, miten suomalaisuutta nykyään ylläpidetään kulttuurisesti, vaikka monet puistoja käyttävät nuoremmat sukupolvet eivät enää suomen kieltä osaakaan. Esimerkiksi osa Mesaba Co-op parkin jäsenistä ja toimijoista ei enää ole suomalaistaustaisia ja puisto vaikutti monin tavoin monikulttuurisemmalta. Tästä huolimatta Suomen lippu, sinivalkoiset värit, ja suomen kieli olivat kaikissa paikoissa läsnä. Myös saunalla oli hyvin keskeinen rooli ja syy jäsenille vierailla puistoissa. Saunan merkitys amerikansuomalaiselle identiteetille tuli muutoinkin ilmi matkani aikana: nykypäivän amerikkalaista saunabuumia paheksuttiin, koska saunat eivät ole ”autenttisia” tai tarpeeksi ”suomalaisia” eikä saunan ja saunomisen syvintä olemusta olla valtakulttuurissa ymmärretty oikein. Kielen sekä kulttuurin säilyttämisen ja välittämisen kannalta keskeiseksi katsottuja elementtejä kuten Kalevalan innoittamaa taidetta, saunateemaisia käsitöitä, suomalaisia tekstiilejä sekä suomenkielisiä sanoja tai nimityksiä oli ripoteltu ympäri puistoalueita. Nämä visuaaliset elementit samoin kuin suomalaiseen kulttuuriin yhdistetyt merkitykset toimivat suomalaisuuden ja paikan historian mutta myös asutuskolonialistisen maan omistajuuden symbolisina ja konkreettisina ilmaisijoina.
Yli viiden viikon mittaisen matkan aikana ehdin kokea Minnesotan vaihtelevan ruskan ja syksyn aina helteestä räntäsateeseen, vaikka syksy 2024 olikin alueella poikkeuksellisen kuiva ja lämmin. Nämä luonnon rytmeihin ja säähän liittyvät kokemukset olivat tutkimuksenikin kannalta tärkeitä. Sain arvokkaan kokemuksen siitä, miltä tuntuu asettua vieraaseen ympäristöön ja kulttuuriin, hapuilla totutun ja koetun välisessä ristiriidassa sekä kaipailla tuttuun lähiluontoon kotimaassa. Uudessa ympäristössä elämiseen totuttelu oli itsellänikin muun muassa säätiloihin tutustumista, säänmukaisesti pukeutumisen opettelua sekä hämmennystä ja riemastusta. Matka tarjosi myös tärkeää kokemusta itsenäisen kenttä- ja arkistotutkimusmatkan järjestämisestä ja toivon pääseväni syventämään tutkimusta myös amerikansuomalaisten puistojen parissa jossakin vaiheessa. Samalla koen, että matkani toteutui kreivin aikaan: palasin Suomeen juuri Yhdysvaltojen presidentinvaalien kynnyksellä. Ilmapiiri ja mahdollisuudet tutkimuksen tekemiselle esimerkiksi ilmastonmuutoksen historiaan liittyen ovat sittemmin merkittävästi muuttuneet Yhdysvalloissa. Sumuverho totisesti on laskeutunut Atlantin ylle.
Minnesotan arkisto- ja tutkimusmatkaani tukivat Kalevalaseura-säätiön lisäksi Siirtolaisuusinstituuttisäätiö sekä Fulbrigh Finland Foundation. Kiitos tuesta!
