Vuonna 2024 vietin neljä kuukautta suistamolaisen itkuvirsikielen parissa. Kalevalaseura rahoitti kahden kuukauden ajan työtäni arkistoaineistoja kartoittaessa. Toiset kaksi kuukautta tein taiteellista työtä Mynämäellä Koneen Säätiön residenssissä Saaren kartanossa. Olen itkumatkallani vielä aivan alussa.
Omat juuret kiinnostavat
Olen kasvanut Vantaalla ja juureni ovat Päijät-Hämeessä sekä Raja-Karjalassa. Isoäitini eli Mammani oli syntynyt Suistamon kirkonkylällä. Hän oli minulle erityisen läheinen ja siksi karjalaisuus tuntuu tärkeältä osalta identiteettiäni. Kansanlaulajana karjalaiset ja inkeriläiset musiikkiperinteet ovat aina olleet minulle tärkeimpiä ja rakkaimpia.
Lapsuudessani ja nuoruudessani karjalaisuudesta ei juuri puhuttu, vaikka se olikin läsnä elämässäni monin tavoin Mamman kautta perinteinä, ruokina, lauluina ja karjalaisina kansanpukuina fereseinä, joita Mamma minulle ompeli. Yhteiskunnassa, tai ehkä vain ikätovereideni keskuudessa, karjalaisuus oli kuitenkin vuosituhannen vaihteen molemmin puolin melko etäinen asia.
Rajojen aukeneminen kuitenkin teki sen, että Karjalaan saattoi mennä melko helposti. Itsekin olen saanut matkata useita kertoja niin Petroskoihin, Viipuriin, Vienan eri kyliin kuin omille kotiseuduille Raja-Karjalaan. Erityisen tärkeitä ovat olleet hetket Suistamolla, sukumme kotipaikalla Kuusimäellä. En osaa järjellä selittää, miksi siellä tuntuu kodilta, sukupolvesta toiseen.
Maisteriopintojeni aikana 2010-luvulla Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osastolla minulla heräsi tarve ymmärtää karjalaisuutta ja omia juuriani. Karjalan moninaisuutta musiikin, tanssin ja videotaiteen avulla tutkivan maisterikonserttini nimi oli Oli ilo – karjalainen kabaree. Sen kautta löytyi myös nykyinen suistamolainen yhteisöni eli Suistamon Perinneseura. Olen profiloitunut sen tapahtumissa ja Suistamon Laulujuhlilla niin runolaulajana kuin äänellä itkijänäkin, ja otan tämän kunniatehtävän vakavasti.
Nyt maailma on taas muuttunut, eikä Suistamolle ole turvallista matkata, mutta karjalaisuus on yhteiskunnassa esillä paljon enemmän kuin nuoruudessani. Karjalan kieltä eri kielimuotoineen voi opiskella jo yliopistotasolla. Opiskelen sitä myös itse, tosin tuskastuttavan hitaasti näin aikuisiän ruuhkavuosissa.
Itkuvirsitekstit kutsuvat
Vuodesta 2020 alkaen työstimme Emmi Kuittisen, Anna Lumikiven ja Erkki Lumisalmen kanssa Karjalasta kolttien maille -hanketta karjalaisten ja kolttasaamelaisten kulttuurien yhteneväisyyksistä ja erityispiirteistä. Hanke päättyi tänä keväänä.
Osana työskentelyä kävin läpi SKS:n arkiston julkaisemattomien runolaulujen kokoelman, niin sanotun JR-aineiston (julkaisemattomat runot), suistamolaisen aineiston osalta. Sieltä löytyi yllätyksekseni isoäitini isoäidiltä Maria Kuusimäeltä ja tämän siskolta Outi eli Jeudokia Heinoselta tallennettuja aineistoja. Aineistosta heräsi myös kutsumus käsitellä seuraavaksi taiteellisessa työssäni suistamolaista itkuvirsikieltä. JR-aineiston seassa oli nimittäin Martti Haavion tallentamia lyhyitä itkuvirsitekstejä sekä kuvauksia itkuvirsitilanteista. Ne koskettivat kauneudellaan eivätkä jättäneet rauhaan. Jäin miettimään, mistä kaikkialta Suistamolta tallennettuja itkuvirsimateriaaleja mahtaisikaan vielä löytyä.
Olen kansanmusiikin opintojeni aikana tutustunut itkuvirsiin eri perinnealueilta, opetellut äänellä itkemistä kansanmuusikko, runolaulaja ja itkuvirsikurssien ohjaaja Liisa Matveisen lyhytkurssilla sekä matkimalla arkistonauhoja. Itselle kuitenkin tutuinta on ollut inkeriläinen itkuvirsimateriaali, sillä Aili Nenola on tehnyt upean kokoelman Inkerin itkuvirret – Ingrian Laments (2002). Suistamolaista ja laajemmin rajakarjalaista itkuvirsiperinnettä ei ole samalla tavalla koottu kattavasti ja helposti luettavaksi kirjaksi.
Karjalasta kolttien maille -hankkeessa kirjoitin ensimmäiset omat itkuni; ensin suomeksi Itkuvirren kaipauksesta Karjalaan ja hankkeen loppuvaiheessa karjalaksi itkun Virzi suliella sukukunnalla. Se on innoittunut sukulaiseni Aili Johanssonin tekemästä runolaulusta, jota käänsin itkukielelle parhaani mukaan Aleksandra Stepanovan Karjalaisen itkuvirsikielen sanakirjan (2012) avulla.
Jostain syystä minulla on alttius äänellä itkemiseen. Minulle se on musiikin ja tekstin kautta tunteiden jakamista, rakkauden välittämistä ja yhteisön hoitamista. Koen olevani äänellä itkemisen kautta osa sukupolvien ketjua. Koen myös velvollisuudekseni suistamolaisjuurisena ammattikansanlaulajana välittää äänellä itkemisen perinnettä eteenpäin.
Samalla koen surua ja häpeääkin siitä, että en vielä osaa perinnettä tarpeeksi. Samoja tuntemuksia ovat omien perinteidensä katkeamisesta jakaneet kanssani saamelaiset ystäväni, oli kyse sitten joiusta, leu’ddista tai käsityöperinteistä. Aion kuitenkin sinnikkäästi jatkaa. Pitkän tähtäimen tavoitteeni on opetella arkistojen pohjalta suistamolaista itkukieltä niin, että voin vielä tulevaisuudessa, ehkä 10 tai 20 vuoden kuluttua, spontaanisti äänellä itkeä ammentaen suistamolaisesta perinteestä.
Itkukielen runsaus
Vuoden 2024 työ arkistoaineistojen parissa oli erityisen antoisaa, mutta se jäi auttamattomasti kesken — aineiston valtava määrä pääsi yllättämään!
Tampereen yliopiston kulttuuri- ja tutkimusarkiston äänitteistä litteroin itkuvirsiä, mutta sain ilokseni kuunnella myös itkijöiden esittämiä runolauluja sekä muun muassa hautaustapoja ja -uskomuksia. Ne toivat itkuihin liittyvän rituaalisen maailman lähelle. Osaa uudemmasta suistamolaisesta materiaalista ei ollut vielä digitoitu, joten toivon saavani tutkia niitä tulevaisuudessa.
Kävin SKS:n kortistoista uudelleen läpi Suistamolta tallennetut, julkaisemattomat runot, kronologisen itkukortiston, järjestämättömät itkuvirret sekä karjalaisten itkujen kortistot. Poimin aineistosta muun muassa itkuissa käytettyjä ilmauksia, kielikuvia ja fraaseja, jotka olivat olennaisessa osassa taiteellisessa työssäni suistamolaisen itkuvirsikielen parissa kehitellessäni niiden perusteella uusia itkutekstejä.
Äänitearkiston runsaan aineiston pariin toivon vielä tulevaisuudessa palaavani niin itkuvirsiä litteroiden kuin mahdollisesti myös nuotintaen. Tuntuu, että työ suistamolaisen itkuvirsikielen parissa on osaltani vasta alkanut.
Erityisenä yksityiskohtana täytyy mainita eräs Katri Judinilta vuonna 1938 tallennettu hääitku, jossa morsian itkee ennen kuin lähtee kodistaan. Aino Salo tallensi sen Suistamon Leppäsyrjässä 85-vuotiaalta Judinilta. Siihen 62-vuotias Outi Heinonen, ikänsä perusteella siis isoäitini isotäti, oli korjannut kenties kerääjän väärinkuuleman virkkeen ”ilmoin kuomin a kumukellozin kuuluu” (ilmojen kuomat jyrisevin kelloin kuuluvat) muotoon ”ilmoin kuvamazet kummakellozet kuulutah”. Suomeksi siinä sanotaan, että ”ilmojen kuvaamaiset ihmeelliset kellot kuuluvat” eli tässä tapauksessa sulhasen tai sulhaskansan kellot jo kuuluvat. Arkistokortissa on monessa kohtaa kysymysmerkkejä ja niitä jäi myös omaan mieleeni. Mikä on mahtanut olla keräystilanne ja miksi Outi on ollut paikalla?
Tulkitsen tätä kuitenkin niin, että vaikka suvussani ei kenties ole ollut kuuluisia äänellä itkijöitä, ovat edesmenneet sukulaiseni osanneet itkukieltä niin hyvin, että ovat täydentäneet tai korjanneet itkutekstiä oikeaan suuntaan. Se tuntuu merkitykselliseltä.
Haasteita ja iloja matkan varrella
Litteraatiot, itkukielen fraasit ja myös äänellä itkemisen kuvaukset olivat tärkeässä osassa, kun Saaren kartanossa tein taiteellista työtä suistamolaisen itkuvirsiperinteen parissa. Hahmottelin omia tekstejä, opettelin melodioita, sävelsin uusia ja tutkin itkuvirsien kehollisuutta.
Itkukielessä on haasteensa. Se pohjautuu puhuttuun karjalan kieleen, mutta sen metaforiset ilmaisut ja runollinen muoto ovat oikeastaan oma kielensä karjalan sisällä. Niin karjalan kielen kuin itkukielen sanakirjat ovat olleetkin päivittäisessä käytössäni. Mietin, millaista työni olisi, jos olisin saanutkin opiskella karjalaa jo lapsena, nuorena tai edes opiskeluaikana…
Saaren kartanossa käänsin myös itkutekstejä englanniksi muille residenssitaiteilijoille ja se oli erityisen opettavaista, sillä jouduin selittämään auki itkuvirsiperinnettä ja sen käsitteitä ihmisille, joille se oli täysin tuntematonta. Erityisen kiitollinen olen tutkija Anna-Liisa Tenhuselle, jonka Itkuvirren kolme elämää -kirja (2006) sekä hänen lähettämänsä tausta-aineistot tukivat työtäni tuoden monipuolisesti tietoa aiheesta.
Oman haasteensa itkuvirsiperinteen opettelemiseen tuo myös se, että äänellä itkeminen on rankkaa sekä fyysisesti että psyykkisesti. Perinnetekstit ovat syvästi koskettavia ja niiden aiheet niin tunnistettavia ja rankkoja, että empaattinen itkijä välillä apeutuu niin syvästi, että taukoja on pidettävä. Onneksi Suistamolta ja suistamolaisjuurisilta itkijöiltä on tallennettu myös lukuisia kiitositkuja, joiden tekstit tuntuivat lohduttavilta muuten haastavina hetkinä.
Samaten työssä on jatkuvasti läsnä tuonpuoleisen maailman kunnioittaminen ja sen pohtiminen, miten voin eettisesti ja perinteitä kunnioittaen tehdä töitä itkuvirsien parissa. Entisaikaan olisin oppinut äänellä itkemistä yhteisössäni, korvakuulolta. Nyt kun perinne on omassa perheessäni katkennut, uudelleenopettelen sitä arkistoaineistoista, pienistä tiedonmurusista, hajanaisista tekstiaineistoista ja äänitteiltä. Osaanko tehdä sitä tarpeeksi kulttuurisensitiivisesti?
Itkijän tehtävä modernissa ajassa?
Tällä hetkellä huomaan olevani suistamolaisten itkuvirsien kanssa eräänlaisessa välitilassa. Arkistoaineistoissa on vielä paljon perattavaa ja toivon jossain vaiheessa saavani lisää rahoitusta niiden läpikäymiseen. Ennen muuta toivoisin, että rajakarjalaista itkuvirsiperinnettä, niin tekstejä kuin melodioita, pääsisi helpommin tarkastelemaan. Kuinka moni aiheesta kiinnostunut voi käyttää kuukausikaupalla aikaansa itkuvirsitekstien etsimiseen arkistoista? Olisiko jo aika saada niistä yleistajuinen julkaisu?
Itkutekstit ovat myös alkaneet löytää luokseni. Sain taidehistorioitsija, näyttelyamanuenssi Päivi Ahdeaho-Määtältä itkijä Maria Misukalta tallennetun tekstin, kun hän itki kuvataiteilija Martta Wendelinille. Mistä kaikkialta vielä löytyykään suistamolaisia itkuaineistoja?
Pohdin jatkuvasti myös itkuvirsien käyttötarkoitusta ja jakamisen tapaa tässä ajassa. Mietin, millä keinoin voisin säilyttää ja kunnioittaa itkuvirsien rituaalisuutta ja yhteyttä tuonpuoleiseen maailmaan, ja silti tuoda tietoa ja kokemuksia itkuvirsistä tähän hetkeen? Onko joitakin itkuja, jotka kuuluvat vain rituaaliseen äänellä itkemisen perinteeseen? Mitkä itkut puolestaan ovat merkityksellisiä juuri sillä, että ne tarjoavat yhteisen tilan surra?
Omakohtaisesti olen kokenut, että äänellä itkeminen on edelleen tärkeää esimerkiksi suistamolaiselle yhteisölleni. Erityisesti Karjalan menetyksen itkut ovat merkityksellinen tapa käsitell ä evakkoutta ja nykyään myös uuden sodan aiheuttamia tuntemuksia.
Suistamolaisessa itkuvirsiaineistossa on myös suuri määrä jollain tavalla ”esityksellisiä” itkuja, joita on esitetty erisuuruisilla estradeilla. Esimerkiksi Matjoi Plattoselta tallennetut itkut Norjan kuninkaalle (Kuninkaan kunniavirsi, 1928) ja itkuvirsi Unkarin kansalle (tallennettu Unkarin matkalla 1928) sekä Martta Kähmin Kiitositku Suomen tiedeakatemialle (1938) kertovat siitä, että Suistamolla ovat rituaalisten itkujen lisäksi olleet laajasti käytössä nämä tilapäisitkut, joita on esitetty ja improvisoitu erilaisissa tilanteissa. Ne ovat olleet kommunikaatiota tuonilmaisten lisäksi myös tällä puolen rajaa oleville ja niissä kiitollisuus tuntuu toistuvan merkittävimpänä teemana. Samaa perinnettä on jatkanut muun muassa Klaudia Plattonen, jonka Itku silmälääkärille jäi erityisesti mieleen Tenhusen teoksesta. Itkuvirsi oli päätynyt uutisiin Helsingin Sanomiin ja myöhemmin myös äänitetty tallentajien toimesta (1976).
Merkittävimmältä projektissani tuntui, että neljän kuukauden itkuihin perehtymisen jälkeen saatoin kunnioittaa tämän vuoden puolella erästä suistamolaista pokoiniekkaa itkemällä hänen hautajaisissaan. Etsin tilaisuuteen perinteiset itkutekstit, tein niistä perheen toiveen mukaisesti vähän modernimman version ja toivoin olevani siinä lohduttavassa palvelutehtävässä, joka itkijöillä ennenkin on ollut, vaikkakin modernissa kontekstissa.
Maailma on muuttunut siitä, kun itkuvirsiä arkistoihin tallennettiin, mutta niillä on edelleen sama voima. Toivon voivani omalta osaltani pienin teoin, sanoin ja sävelin, luoda jonkinlaista lenkkiä perinteen ketjuun. Se on elämän mittainen haaste.